_Uusia seikkailuja Ahvenanmaalla._
Tultuani tuolta onnettomalta Kumlingen-matkalta takaisin Sundskäriin,
jossa tapasin toverini, palasin heidän ja vankien kanssa Ruotsiin.
Siellä vietin sitten Häfren pitäjässä aikaani alakuloisessa ja
lamautuneessa mielentilassa aina seuraavan vuoden helmikuuhun saakka.
Turvattomia ja nälistyneitä pakolaisia saapui yhtämittaa Ahvenanmaalta
ja Suomesta, jossa vihollisjoukkoja vilisi kaikkialla. Kuningas viipyi
yhä vielä Turkinmaalla ja Armfelt Suomen armeijan jäännösten kanssa
vetäytyi juuri näihin aikoihin Tornionjoen yli Länsipohjaan. Puolan ja
Venäjän lisäksi olivat Tanska ja Hannover liittyneet valtakunnan
vihollisiin, kaikkialla vallitsi sekasorto ja hämminki ja liikkeessä oli
mitä kirjavimpia huhuja sekä synkeitä ennustuksia pian tapahtuvasta
perikadosta.
Valtakunnan eteläisille rajoille koottiin uusia sotavoimia, mutta
Suomesta ei huolehtinut kukaan. Huolimatta siitä, että siellä
vallitsivat kaikkialla viholliset, rupesi minua päiväin pidentyessä
sydämeni yhä enemmän vetämään sinne. Siihen vaikutti yhtä paljon huoli
isänmaani kuin Riikankin kohtalosta, sillä itsepintaisena eli minussa
tunto siitä, että Riika on elävien ilmoilla ja että minun on suotu hänet
vielä kohdata. Ja niinpä minä eräänä kirkkaana helmikuun aamuna nousin
vuoteeltani lujin päätöksin lähteä jälleen kurkistamaan, kuinka asiat
olivat Suomen puolella kehittyneet.
Lähdin oitis Grisslehamniin, josta oli suorin pääsy Ahvenanmaalle.
Siellä tapasin kreivi Tauben sekä hänen korkeutensa Hessenin
perintöprinssin Fredrikin, joka tähän aikaan oleskeli sotatoimissa
Ruotsissa ja jonka sanottiin kosiskelevan prinsessa Ulriika Eleonooraa.
Nuo molemmat korkeat herrat halusivat juuri miestä tiedustelulle
Ahvenaan ja Suomeen ja minä sain kohta määräyksen lähteä matkalle
yhdessä Ahokkaan kanssa. Hänen korkeutensa prinssi Fredrik antoi minulle
matkarahoiksi joitakin dukaatteja sekä komensi muutamia paikkakunnan
talonpoikia saattamaan meitä yli.
Niin lähdimme Herran nimeen vaaralliselle retkellemme. Saattamassa oli
kolme talonpoikaa kahdella hevosella. Jää oli sangen epätasaista ja tuon
tuostakin täytyi meidän tehdä pitkiä kierroksia sivuuttaaksemme
jäänhalkeamia. Muutaman tunnin ajettuamme alkoi puhaltaa ankara tuuli,
jää paukkui, vonkui ja halkeili ja syvyys allamme saattoi minä hetkenä
hyvänsä avata meille kitansa. Edessämme taivaanrannalla häämöittivät
Signilskärin luodot. Kun olimme niistä noin kahden virstan päässä,
aukeni takanamme ryskyen ja paukkuen jäälakeus ja kahleistaan
vapautuneet aallot alkoivat pärskiä vaahtoaan ilmaan, samalla kun
jäälohkareet hirveällä ryskeellä hyökkäilivät toisiaan vastaan. Ruoskain
pakottamina laukkasivat hevoset virmapäinä eteenpäin, niiden kavioista
sinkoilevat jäänkimpaleet viuhuivat korvissamme ja reet lensivät kohona
keikkuen röykkiöiden yli. Yhä uusia aloja lohkesi jäälakeudesta ja
raivoonsa saatettu meri seurasi kintereillämme.
Kun pääsimme saarelle ja kuljetimme hevosemme ylös kallioiden välitse,
pärskyivät hetkistä myöhemmin jo aallotkin rantoja vasten. Olimme siis
vankeina ja saimme kiltisti tyytyä alallamme pysymään. Vasta seuraavana
päivänä asettui myrsky, ilma seestyi ja yöksi tuli kova pakkanen.
Aamulla oli meri uudelleen siksi vahvassa jäässä, että me uskalsimme
lähteä jatkamaan matkaa Ekkerööhön.
Lähestyessämme päivän laskiessa Ekkeröön rantaa huomasimme maalta juuri
jäätikölle laskeutumassa joukon pakolaisia hevosineen ja rekineen.
Kohdalle tultuamme pysähdyimme ja aloimme molemmin puolin udella
kuulumisia. Pakolaisia oli nelisenkymmentä henkeä kymmenkunnalla
hevosella, osaksi säätyläis-, osaksi talonpoikaisperheitä. Muutamia oli
Suomen manterelta saakka, mutta suurin osa Ahvenanmaalta, missä he
kertoivat vihollisia vilisevän kaikkialla ja harjoittavan mitä ilkeintä
väkivaltaa. Meitäkin kehoittivat pakolaiset kääntymään ja palaamaan
takaisin Ruotsiin, sillä idässä päin uhkasi meitä varma perikato. Mutta
minä pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni kulkea eteenpäin itää kohti,
missä illanhämärään peittyneenä uinui onneton isänmaani. Ruotsalaiset
kyyditsijämme sen sijaan joutuivat pakolaisten kertomuksista sellaisen
pelon valtaan, että tahtoivat kivenkovaan palata heidän kanssaan
takaisin ja jättää minut Ahokkaan kanssa siihen. Koska jo kykenimme
ilman heitäkin matkaamme jatkamaan, niin annoin heidän noudattaa
tahtoaan.
Kun pakolaisten joukossa oli pari pappiakin ja heillä rippineuvot
mukanaan, pyysin ehtoollista, ennenkuin eroaisimme ja minä Ahokkaan
kanssa lähtisin jatkamaan vaarallista matkaamme. Oli liikuttava ja
samalla mieltä ylentävä hetki, kun toverini kanssa polvistuin jäälle
pakolaisjoukon keskelle ja pastori Gabriel Gronovius jakoi meille Herran
pyhän ehtoollisen. Toimituksen päätyttyä annoin pastori Gronoviukselle
matkapassini vietäväksi takaisin Ruotsiin ja sitten sanoimme pikaiset
jäähyväiset toisillemme. He lähtivät kimmeltävän jäälakeuden yli
laskevaa ehtooaurinkoa kohti, minä Ahokkaan kanssa taas päinvastaiselle
suunnalle, kohti vaaroja ja tuntemattomia seikkailuja.
Jalkapatikassa marssien saavuimme vihollisia kohtaamatta seuraavana
päivänä Saltviikin kirkolle, jossa poikkesimme nimismiehen taloon.
Nimismies lähti vielä saman päivän iltana hevosellaan kyyditsemään meitä
Sundin pitäjän Hultan kylään. Sieltä oli aikomuksemme jatkaa yhtä menoa
matkaa Teilin selän yli, mutta kylän miehet olivat hevosineen ajaneet
eteläisille pikkuluodoille, piilottaakseen sinne kalleinta omaisuuttaan.
Meidän täytyi siis odottaa heidän paluutaan ja yövyimme kylän laidassa
erään kalastajan tupaan.
Minulle ja Ahokkaalle laittoi kalastajan muori vuoteen tuvan
peränurkassa olevaan sänkyyn. Luettuani tavallisen ehtoorukoukseni
paneuduin levolle ja vaivuin kohta sikeään uneen. Aamuyöstä näin hyvin
selkeätä unta. Olin olevinani kotona Käkisalmessa, äiti kehräsi villoja
ja minä, vallaton poikanaskali, loikoilin selälläni penkillä. Äiti alkoi
kuulustella minulta katekismusta ja kovalla äänellä luin minä kymmenet
käskyt, uskontunnustuksen ja isämeidän sekä kasteen- ja
alttarinsakramentin. Kun olin päässyt alttarinsakramentin viimeisiin
sanoihin, ilmestyi jostakin penkin viereen vanha, harmaatukkainen ukko,
joka kysyi, uskonko, että kaikki on häviävä, ennenkuin ainoakaan sana
siitä, mitä luin, häviää. Vastasin uskovani. Hän toisti jälleen saman
kysymyksen ja minä vastasin jälleen myöntävästi. Silloin tyrkkäsi hän
minua kahdesti nyrkillä olkapäähän ja sanoi: nouse ylös! Havahduin
paikalla ja samalla kertaa olin kuulevinani laukauksen.
Hieraisin oitis unen silmistäni ja kavahdin sukkasillani lattialle.
Uuninkyljessä paloi päre ja sen valossa näin avonaisella ovella kaksi
venäläistä, jotka juuri ojensivat muskettinsa minua kohti. Kuului jo
kaksi hananvirityksestä johtuvaa napsausta. Mutta alas kyyristyen
loikkasin salaman nopeudella miehiä kohti ja ennätin silmänräpäystä
ennen kuin musketit laukesivat tyrkätä niiden piiput ylöspäin. Kuulat
menivät laipioon ja minä sain ainoastaan palavia ruudinjyväsiä
silmilleni, mistä kasvoillani näkyy merkit kuolemaani saakka.
Heti kun laukaukset olivat pamahtaneet, hyppäsin taaksepäin ja tempasin
penkiltä molemmat pistoolini. Mutta ennenkuin ehdin niitä käyttää,
olivat molemmat venäläiset hävinneet ovelta. Hyökkäsin nyt ulos pihalle,
missä näin noin parikymmenmiehisen vihollisjoukon. Laukaisin molemmat
pistoolini heitä kohti ja sieppasin sen jälkeen tuvan seinustalta vankan
koivuisen vesikorennon, jolla aloin huimia ympärilleni, kunnes joka
sorkka oli kadonnut pihalta, paitsi puoltakymmentä kaatunutta ja
haavoittunutta.
Palasin nyt kiireesti tupaan, jossa kalastajaukon näin tarkastelevan
reidessään olevaa haavaa. Hän oli ollut portailla vettään heittämässä,
kun viholliset olivat ilmestyneet pihalle ja ampuneet laukauksen häntä
kohti. Se oli sama laukaus, jonka minä juuri unesta havahtuessani olin
kuullut. Vedin nyt kiireesti saappaat jalkaani sekä takin päälleni ja
komensin Ahokkaan tekemään samoin. Hän ei unenpökerryksissään ollut
vielä mistään selvillä, vaan kyhjötti päätään kynsien sängyssä. Hänen
suoriessaan vaatteita päälleen latasin pistoolini. Sitten otimme
musketit kainaloomme ja syöksyimme kiireesti ulos.
Oli vielä niin pimeä kuin tähtikirkkaana helmikuun yönä yleensä saattaa
olla. Itäisellä taivaanrannalla näkyi vasta ohut kajastus, jonka
yläpuolella vilkutteli kirkas kointähti. Kun olimme päässeet noin
viidenkymmenen askelen päähän tuvasta, eräälle pensaita kasvavalle
kallionnyppylälle, näimme kokonaisen komppanian venäläisiä rientävän
toiselta suunnalta paikalle ja ympäröivän tuvan. He luulivat nähtävästi
minun olevan vielä tuvassa, koska eivät uskaltaneet tunkeutua sisälle,
vaan osa heistä asettui ikkunan alle ja osa kiipesi katolle, jossa oli
kyynärää vahvalti lunta. He rupesivat repimään kattoa alas, vaikka muori
ja vaari huutelivat sisästä, ettei täällä ole ketään. Mutta nähtävästi
he eivät ymmärtäneet heidän sanojaan.
Mutta kajastus idässä laajeni ja aikaa turhiin tarkasteluihin
hukkaamatta lähdimme lumessa kahlaten marssimaan eteenpäin. Yli
kallioiden ja läpi viidakoitten samoiltuamme tulimme merenrantaan. Kun
olimme jäätikköä pitkin kulkeneet satakunta askelta, tuli aurinko
näkyviin. Samalla asettui meidän ja rannan väliin niin sakea sumukerros,
ettemme voineet nähdä kolmea askelta pitemmälle taaksepäin. Mutta edessä
oli niin kirkas päivänpaiste kuin kauneimpana suviaamuna. Kiittäen
Jumalaa tästä odottamattomasta suojasta riensimme turvallisin mielin
eteenpäin pitkin hohtavaa jäälakeutta, samalla kuin usvaseinä takana
tuntui seuraavan ihan kintereillämme.
Kuljimme luoteiseen suuntaan ja puolenpäivän tienoissa saavuimme Boksöön
saarelle. Silloin haihtui kaikki sumu ja näimme takanamme
viitisenkymmentä venäläistä rakuunaa ja kasakkaa, jotka olivat
seurailleet meidän jälkiämme. Kymmenkunta heistä seisoi lähellä rantaa
odotellen taaempana seuraavia tovereitaan. Käskin Ahokkaan pysähtyä
muutaman kallion suojaan pitämään heitä silmällä ja lähdin itse
juoksujalkaa lähimpään taloon saadakseni sieltä jotakin syötävää.
Talossa oli joukko lähisaarten talonpoikia, jotka olivat paenneet tänne
suojaan viholliselta. Ilmoitin heille vihollisten olevan tuossa
tuokiossa saarella ja kehoitin heitä laittautumaan siekailematta
pakosalle. Emännältä sain kiireessä leivän ja vasta paistetun juuston,
jotka sulloin poveeni ja palasin Ahokkaan luo.
Jäljessä tuleva vihollisjoukko oli jo yhtynyt etumaisiin ja he kaikki
lähenivät saaren rantaa. Emme jääneet siihen heitä odottamaan, vaan
jatkoimme kiireesti matkaa saaren sisäosiin. Eräälle kalliolle
kiivetessämme näimme kasakkain lyöden ja hutkien hyökkäävän pakenevain
saarelaisten kimppuun. »Ollapa meillä kymmenenkään muskettia!» kuulin
Juhon hammastensa lomitse murisevan. Mutta voimattomina täytyi meidän
tyytyä kouristelemaan syyhyviä kämmeniämme ja ajatella vain omaa
pelastustamme.
Koko jäljellä olevan päivän kiertelimme nyt Boksöön metsissä ja
kallioilla kuullen tuolta ja täältä vihollisten ääniä ja hevosten
hirnuntaa. Pimeän tullen laskeuduimme rannalle ja aioimme taas
jäätikölle. Mutta jotteivät askeltemme jäljet taas seuraavana päivänä
opastaisi vihollisia kintereillemme, riisuin saappaat jaloistani ja
sovitin ne uudelleen paikalleen sillä tavoin, että oikean jalan saapas
tuli vasempaan jalkaan terä taaksepäin sekä vasemman jalan saapas
samalla tavoin oikeaan jalkaan. Kulkeminen oli sillä tavoin tosin
verraten hankalaa, mutta sittenpä näyttivätkin askelemme tulevan sieltä
päin, jonne juuri olimme menossa. Juho teki kehoituksestani saappailleen
saman tempun ja sitten painalsimme musketteihimme nojaten yön pimeässä
eteenpäin, kohti tuntemattomia kohtaloita.
Kun idässä jälleen näkyi kaita aamunkajastus, kohosi hämärästä eteemme
autio luoto. Muutimme nyt kengät oikeinpäin ja kiipesimme maalle.
Löydettyämme kallioiden välistä suojaisen paikan, kokoilimme risuja ja
viritimme tulen. Lepuuttaen nuotion loimussa lopen väsyneitä raajojamme
ahmimme nyt Boksööstä saamani leivän ja juuston. Kun aurinko tuli
näkyviin, kiipesin lähimmälle kallionlaelle heittääkseni silmäyksen
ympäristöön. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun huomasin luotoa
lähenevän kokonaisen kasakkajoukon. He tulivat jälkiämme myöten ja
olivat kai arvelleet niitä noudattaen osuvansa johonkin taloon tai
tavarain kätköpaikalle.
Mitä meidän nyt tuli tehdä? Pienellä luodolla oli meidän mahdoton
piiloutua niin, ettei vihollinen jälkiämme noudattaen löytäisi meitä.
Yhtä mahdotonta oli myöskin ajatella pakoa toisiin saariin, sillä
jäätiköllä saavuttaisi vihollinen hevosillaan meidät piankin. Ei siis
muuta kuin pysyä alallaan ja antautua epätasaiseen taisteluun. »Jos
täytyy tapella, niin eihän tuota ensi kertaa tapella paria-,
kolmeakymmentä ryssää vastaan», sanoi Juho äkäisesti, kun nuotiolle
palaten ilmoitin, mikä meillä oli edessämme.
Mutta pelastus tuli meille odottamatta, tarvitsemattamme ryhtyä
taisteluun ylivoimaisen vihollisen kanssa. Juuri kun olimme sammuttaneet
nuotion ja tarkastaneet aseemme, tuli koillisesta ankara myrskyn puuska,
joka silmänräpäyksessä sai aikaan sellaisen lumituprakan, ettei käden
pituutta eteensä nähnyt. Lähdimme heti liikkeelle ja tulimme
päinvastaiselle rannalle kuin mistä olimme maalle nousseet. Saaresta
lähteminen oli kuitenkin uhkarohkeata, sillä myrsky saattoi yhtä äkkiä
asettua kuin oli noussutkin, jolloin vihollinen helposti keksisi meidät
jäätiköllä. Kyyristyimme siis rannalle suuren kiven suojaan ja tuossa
tuokiossa olimme puolitiestä lumeen peittyneet. Jonkin hetken kuluttua
oli pahin myrskyn puuska jo ohi, mutta meidän jälkemme se oli ehtinyt
lakaista tyystin umpeen. Kyyrötimme hievahtamatta alallamme ja pian
alkoi kuulua luodolla kiertelevien venäläisten pulitusta. Muuan
viisimiehinen joukkue kulki ohitsemme noin kymmenen syltä kivestä, mutta
meitä he eivät huomanneet.
Kun vihollisen ääniä ei ollut enää hyvään aikaan kuulunut,
uskaltauduimme kiven takaa liikkeelle, kiiveten lähimmälle kalliolle
tähyilemään. Sieltä huomasimme kasakkain olevan jo luodosta melkoisen
matkan päässä, ratsastaen takaisin samoja jälkiä kuin olivat tulleetkin.
Iloisina laskeuduimme nyt kalliolta alas ja lähdimme luodon suojassa
marssimaan päinvastaiseen suuntaan toivoen illaksi pääsevämme Skagöön
saarelle.
* * * * *