_Jälleen Suomen manterella, jossa me Ahokkaan kanssa hiivimme
vihollisten päämajaan._
Oli mitä ihanin päivä toukokuun lopulla. Kevät oli tänä vuonna tullut
verraten varhain ja kauniita ilmoja oli kestänyt vapunpäivästä asti.
Tuomet ja pihlajat olivat täydessä kukassa ja päivänpaisteessa
uiskenteleva metsä oli täynnä lintujen laulua.
Tänä ihanana päivänä nähtiin Uudeltamaalta Turkuun johtavaa tietä pitkin
laahustelevan kaksi kurjaa olentoa. Edellä lynkkäisevä mies oli
silmäpuoli ja kyssäselkä, jonka läjään painuneet hartiat olivat lisäksi
vinot, niin että toinen olkapää oli toista tuntuvasti ylempänä. Hän
talutti kepillä jäljessään umpisokeata miestä, joka kulki epävarmoin ja
horjahtelevin askelin. Aina kun edestä- tai takaapäin kuului ratasten
räminää, vetäytyi hän kauas tiepuoleen ja tuijotti sokeilla silmillään
suu auki sekä hyvin pelästyneen näköisenä ohi ajaviin. Kumpikin oli
puettu risaisiin vaatteisiin ja sokealla oli selässään säkkikulu.
Mutta jos näitä kurjia otuksia olisi lähemmin tutkittu, olisi kummankin
housuista löytynyt pari vaarallista tukulaa, joita ruotsalainen sanoo
nimeltä fyrboll. Päästessään huomaamatta jonkin vihollisten
varastohuoneen luo saattoi sokea avata äkkiä silmänsä ja kyssäselkä
oikaista hartiansa, jolloin he nopeasti iskivät tulen palloihinsa ja
viskasivat ne rutikuivalle katolle tai työnsivät kivijalan aukosta
lattian alle, jatkaakseen sitten yhtä kurjina rampoina vaivalloista
matkaansa. Sillä sauvalla talutettava sokea ei ollut kukaan muu kuin
minä, venäläisten kaikkialla etsiskelemä kenttävääpeli Tapani Löfving.
Ja minua taluttava silmäpuoli kyssäselkä olisi lähemmin tarkastettaessa
piankin tunnettu minun totiseksi ja mälliä pureskelevaksi toverikseni
Juho Ahokkaaksi.
Kuten sanottu, lepäilin morsiameni luona Ekkeröössä aina huhtikuun
puoliväliin, jolloin päällystöltäni sain käskyn lähteä Suomen manterelle
vakoilemaan. Kuljimme yhdessä Ahokkaan ja vänrikki Sahlmanin kanssa
saariston halki Kemiöön ja sieltä Vänön saarelle, jossa sairastuin
vilutautiin. Makasin sitten horkan kourissa aina toukokuun puoliväliin
saakka, jolla aikaa Juho piti minusta uskollista huolta. Toivuttuani
sousimme sitten veneellä Tenholaan, josta kuljimme Kosken tehtaalle.
Siellä tapasin entisen rykmenttitoverini, kersantti Gutzeuksen, joka
liittyi meidän seuraamme. Kuljimme sitten edelleen Perniöön päin,
tapasimme tiellä kolme vihollisen rakuunaa, joista yksi jäi henkeään
vaille ja toiset lähtivät käpälämäkeen jätettyään ensin meille
kuljetettavanaan olevat rahat. Niistä tuli meille mieheen viisikymmentä
taaleria venäjän rahassa. Sen jälkeen päätin Ahokkaan kanssa pistäytyä
Turussa ottamassa selkoa oloista vihollisen päämajassa. Hankimme
Perniössä päällemme nämä vaaterisat, Juhon hartioihin tehtiin
vaatekääröstä kyssa, minä ummistin silmäni, Juho toisensa ja niin
lähdimme matkaan.
Olimme jo toista päivää olleet taipalella ja kohdanneet useita
vihollisjoukkoja. Kaikki olivat päästäneet meidät kunnialla ohitseen,
vieläpä viskelleet kopeekan rahoja Juhon hattureuhkaan. Minun säkkiini
oli niinikään karttunut useita limpunkimpaleita.
Illalla saavuimme Turkuun. Itse en uskaltanut juuri nimeksikään tehdä
havaintoja, mutta sen sijaan kuiskaili Juho minulle yhtä ja toista,
milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kiertelimme aluksi kerjäillen ympäri
kaupunkia. Melkoinen osa kaupunkilaisia, etupäässä alempaa porvaristoa,
oli palannut asumasijoilleen ja maalaisiakin näkyi rattaineen torilla.
Enin oli kaupungissa kuitenkin venäläisiä sotilaita, joita oli
sijoitettu melkein joka taloon. Siivo tai paremmin sanoen siivottomuus
oli tietysti sen mukaista. Hevosen lantaa, jätteitä ja monenmoista
törkyä kaikkialla. Viinaa näyttiin viljeltävän runsaasti ja kaupunkiin
oli ympäri maata kerääntynyt joukko kevytmielisiä ja kunniattomia
naisia, jotka pitivät täällä yhteyttä maansa vihollisten kanssa.
Ruhtinas Galitzin, joka esikuntineen ja hallintovirkamiehineen asusti
linnassa, koki sentään pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja suojella
aseetonta kansaa pahimmalta väkivallalta, joten sodan kauhut eivät
koskaan Turun seuduilla muuttuneet niin kamaliksi kuin kauempana
sisämaassa.
Illalla menimme Ahokkaan kanssa kauppias Kustaa Vithfootin avaraan
pirttiin ja pyysimme yösijaa. Pirtissä majaili kymmenkunta vihollisen
sotamiestä ja me saimme sijamme ovensuunurkassa. Kaivoimme säkistäni
leivänkannikoita ja aloimme syödä kalsuta, jolla aikaa minä pidin
korvani tarkasti auki kuullakseni sotamiesten keskustelua. He jutella
pulittivat kaikenlaista retkistään ja ryöstöistään, mainiten pari kertaa
minunkin nimeni, arvellen »Leving-hirtehisen» saaneen jo surmansa.
Kehuipa yksi heistä kerran haavoittaneensakin minua sääreen. Myöskin
sain kuulla, että tsaaria odotettiin piakkoin kaupunkiin saapuvaksi ja
että häntä varten oli saman talon kellariin varattu suuri joukko
ulkomaan viinejä. Muuan vanha sotamies, hiukan suomea mongertava sävyisä
partaniekka, tuli meitäkin puhuttelemaan kysellen, mistä kaukaa me
olimme ynnä muuta. Vastasimme olevamme Perniöstä ja saimme häneltä palan
painoksi kimpaleen keitettyä lihaa.
Syötyäni asetuin pitkäkseni penkille ja aloin hetkisen kuluttua
valitella vatsaani, keppuroiden ja vääntelehtien penkillä. Yksi
sotamiehistä toi minulle silloin viinaryypyn. Hetkistä myöhemmin
hypähdin pystyyn, hapuilin kepin käteeni ja lähdin sotamiesten nauraa
hoilatessa kiireesti kämppimään ulos. Oli jo siksi pimeätä, että pihalle
tultuani uskalsin huoleti avata silmäni. Menin pihan perälle ja löysin
sieltä makasiinirakennuksen päästä suuren kivikellarin. Mutta sen ovi
oli lukittu raskaalla rautamäärlyllä ja suurella lukolla. Mieleni teki
kuitenkin kovin päästä sinne tutkimaan hänen tsaarillisen korkeutensa
viinivaroja.
Kellarissa oli laudoista tehty vesikatto, ja koetellessani lautoja
huomasin niistä muutamain olevan varsin löyhässä. Irroitin niistä siis
varovasti kolme kappaletta paikoiltaan ja tunkeusin aukosta välikatolle,
jonka ilokseni huomasin olevan tavallisen eikä holvatun. Työnsin nyt
kaksin käsin multaa ja sammalia syrjään ja kiskoin sen jälkeen muutamia
aluslankkuja sijaltaan. Sen jälkeen pudottausin varovasti alas ja
huomasin joutuneeni todelliseen tynnyrien valtakuntaan. Iskin nopeasti
tulta ja sytytin taskussani olevan, taliin tahratun rihmanpalasen.
Laskin kellarissa olevan kaikkiaan kuusikymmentä tynnyriä, jotka
merkeistään päättäen sisälsivät mitä parhaimpia viinejä. Aloin nyt
vitkastelematta työni potkien tynnyreistä pohjat pois, niin että
tuoksuva sisällys tulvehti solisten lattialle.
Olin jo särkenyt viisikymmentä tynnyriä ja ojensin juuri jalkani
potkaistakseni ensimmäistäkuudetta, kun kattoaukolta samassa kuului
äkäinen ja samalla kummasteleva kysymys:
»Kakoi tshort tam v'lednike navodet--kuka paholainen siellä kellarissa
mellastaa?»
Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt toiminnassaan. Mutta sitä kesti
vain silmänräpäyksen. Tiesin olevani auttamattomasti satimessa, jollen
ponnistaisi kaikkea kykyäni pälkähästä päästäkseni. Salamana välähtikin
pelastuksen tuuma päähäni ja minä annoin potkuun koukistuneen jalkani
kohdata tynnyrinpohjaa, jatkaen sitten umpimähkään potkimista ympäri
kellaria, äheltäen samalla venäläisiä lauseita:
»Vain niin, lurjus, koreasti alallasi siinä! Kas siinä, roisto, ja siinä
ja siinä!» toistelin minä hakata mäikyttäen samalla itseäni nyrkillä
olkapäihin ja reisiin sekä päästellen aina sekaan kokonaan toisella
äänellä suomalaisia kirosanoja.
»Mitä siellä on tekeillä?» kuului nyt äänekkäämpi kysymys aukolta.
»Ach, prijatelj!» huudahdin minä venäjäksi ikäänkuin vasta nyt olisin
kuullut kysymyksen, »tule kiireesti avukseni, tsuhna hirtehinen täällä
varastamassa enkä minä yksin voi hänelle mitään. Joudu, ystävä,
valkeakin juuri sammuu!»
Samalla painoin heikosti riutuvan rihmanpalan sammuksiin, jatkaen yhä
samaa rynnistelyä ja ähellystä. Ylhäällä oleva venäläinen tuntui
todellakin rupeavan laskeutumaan alas, kaiketi yhtä paljon viinin
tuoksun kuin seikkailunhalunkin houkuttelemana. Kohta, kun tunsin hänen
jalkainsa sattuneen tynnyreihin, karkasin hänen kimppuunsa ja kuristin
häntä kaksin käsin kurkusta, kunnes hän kellahti tynnyrien väliin.
Mursin nyt pimeässä hapuillen pohjat viimeisistäkin tynnyreistä, ettei
työni vain olisi keskeneräiseksi jäänyt, ja loikkasin sitten kiireesti
aukosta ulos. Pihalla ei näkynyt ketään ja nopeasti tukin kumpaankin
kattoon murtamani aukot. Otin sitten kepin käteeni ja vatsaani pidellen
sekä valitellen palasin takaisin pirttiin, ummistaen sitä ennen tietysti
tarkoin silmäni.
Penkille asetuttuani keppuroin ja valittelin yhä äänekkäästi.
Sotamiehet, jotka olivat jo asettuneet makuulle, alkoivat kiroilla ja
haukuskella. Jatkoin vain ujellustani, kunnes eräs heistä tuli ja
tyrkkäsi minua kylkeen sanoen:
»Mene matkaasi, senkin hirtehinen, eihän tässä saa untakaan silmiinsä!»
Juhokin auttoi minua hätäillen jalkeilleni ja alkoi taluttaa ulos. Tätä
juuri olin odottanutkin ja pihalle päästyämme työnsin minä Juhoa sauvan
päällä mahdollisimman nopeasti porttia kohti, sillä olihan sotamies
kellarissa saattanut mennä ainoastaan tainnoksiin ja näin ollen nostaisi
hän piankin metelin. Ja vaikkei hän minua suinkaan ollut pilkkosen
pimeässä tuntenut siksi vatsaansa valittavaksi umpisokeaksi ukoksi, joka
vähän ennen oli ulos lähtenyt, oli meidän kuitenkin viisainta kaiken
varalta laittautua mahdollisimman kauas talosta.
Kadulle tultuamme kuljimme kevätyön hämärässä eteenpäin Juhon kiskoessa
minua sauvallaan perässä ja minun vatsaani pidellessä, valitellessa ja
tuon tuostakin kompastuessa. Pari kertaa pysähdyttivät vartijat meidät,
mutta kun me kummallakin kertaa laskimme suustamme kokonaisen valitusten
tulvan siitä, kuinka meidät oli yökortteeristamme karkoitettu, käskivät
he meidän kiireimmiten painaltaa sinne, missä pippuri kasvaa. Sitäpä me
juuri hartaasti halusimmekin.
Päivällä kaupunkiin tullessamme oli Juho tullin ulkopuolella nähnyt
kolme makasiineiksi muurattua rakennusta, joiden luona oli lastattu
jauhokuormia ja jotka olivat näyttäneet olevan täynnä kuleja. Tultuamme
niiden luokse emme ihmeeksemme keksineet vartijoita läheisyydessä
missään päin. Otimme nyt sytytyspallot nopeasti housuistamme, iskimme
niihin tulta ja pistimme yhden pallon jokaisen makasiinin nurkan alle.
Ryömimme sen jälkeen nelinkontin pitkin peltoja ojia myöten eteenpäin ja
pääsimme kunnialla Vähä-Heikkilän taakse metsään. Kiipesimme siellä
muutamalle kukkulalle ja näimme makasiinien olevan ilmitulessa.
Ympärillä vilisi sotamiehiä mustanaan, mutta heidän pelastusyrityksensä
ei vedettömällä paikalla voinut mitään merkitä.
Tyytyväisinä lähdimme jatkamaan sen jälkeen matkaa ja saavuimme parin
päivän perästä onnellisesti takaisin Perniöön, josta lähetin ilmoituksen
päällystölleni Ahvenanmaalle.
* * * * *