_Muutamien seikkailujen jälkeen palaan Ahvenanmaalle, jossa teen
epätoivoisen ratsastusretken pelastaakseni morsiameni._
Palattuamme siis edellisessä kerrotulta retkeltämme Perniöön yhtyi
meihin taas vänrikki Sahlman sekä muutamia muita kotiseudulleen
hajaantuneita entisiä sotilaita, joten meitä lopulta oli seitsenmiehinen
joukko. Retkeilimme sitten pohjoiseen päin ja saavuimme Tammelan
pitäjään. Täältä kaappasimme kenraali Robert Brucen lähettämän postin,
jota kaksi rakuunaa oli viemässä päämajaan. Sen jälkeen jouduimme
samassa pitäjässä taisteluun kuusikymmenmiehisen venäläisjoukon kanssa.
Siinä oli eräs välskäri rykmentin kirstun kanssa ja hänellä
saattojoukkona kahdeksankuudetta miestä erään luutnantin komennossa. He
olivat matkalla Hämeenlinnasta Turkuun päin. Saimme heidän tulostaan
kuulla pitäjän kappalaiselta Oxeniukselta, ja päätimme hyökätä tuon
lähes kymmenkertaisen vihollisjoukon kimppuun.
»Kuinka monta niitä ypäjäläisiä olikaan, jotka sinä kerran
heinätalkoissa löit käpälämäkeen?» kysyin Juholta odotellessamme
vihollista erään avaran niityn laidassa Haaviston kylän alla.
»Seitsemän», vastasi Juho vakavasti, lisäten heti perään
vaatimattomasti: »mutta minä olinkin silloin juuri parhaillaan
nousuhumalassa.»
»Sepä se», sanoin, »nyt sinulla ei ole edes nousuhumalaa ja meidän olisi
yritettävä seitsemän kuuttakymmentä vastaan. Siinähän tulee vähän päälle
kahdeksan miestä yhtä vastaan. Mitäs arvelet?»
»No, sittenpähän nähdään, jahka on yritetty», vastasi Juho
rauhallisesti.
Kohta tämän sananvaihtomme jälkeen tuli vihollinen näkyviin. Annoimme
heidän marssia kohdallemme ja hyökkäsimme sitten hurraata huutaen
pitkässä rivissä päin vihollisen kylkeä. Ensi hämmästyksestä
toinnuttuaan ja nähtyään meidän harvalukuisuutemme, muodostivat
viholliset nopeasti rintaman meitä kohti ja ampuivat kolme
yhteislaukausta peräkkäin, niin että kaksikymmentä heistä laukasi
pyssynsä aina kerralla. Me heittäysimme pitkäksemme eikä meistä kukaan
edes haavoittunutkaan, paitsi että yksi kuulista hipaisi kersantti
Holmgrenin saappaanvartta. Karkasimme heti laukausten vaiettua pystyyn
ja hyökkäsimme eteenpäin. Vasta aivan lähellä pysähdyimme ja ammuimme
mekin vuorostamme yhteislaukauksen. Meidän muskettimme olivat ladatut
kolmella kuulalla ja vaikutus oli viholliselle sangen tuhoisa.
Toistakymmentä heistä kaatui ja jäljellä olevat joutuivat mitä suurimman
sekasorron valtaan. Mutta me hyökkäsimme miekoin ja pistimin
vitkastelematta heidän kimppuunsa.
»Kyllä kelpaa!» huusin Juholle, nähdessäni hänen hartiavoimin huhtovan
ympärilleen kuin kaskenkaatajan.
Taistelu oli pian päättynyt. Luutnantti, yksi aliupseeri ja
viisikymmentä sotamiestä jäi tielle virumaan. Ainoastaan välskäri pääsi
kahdeksan miehen kanssa pakoon meidän huolimatta heitä liioin ajaa
takaa. Saaliiksemme jäi rykmentin kirstu, kaikki heidän rensselinsä ja
viittansa sekä muutamia hevoskuormia sekalaista tavaraa.
Taistelupaikalta poistuessamme tapasimme pastori Oxeniuksen, joka kysyi
minulta, montako miestä olin taistelussa menettänyt. Vastasin, etten
yhtään ainutta. Silloin lupasi hän ensi sunnuntain jumalanpalveluksessa
urkkijain huomaamatta kiittää Jumalaa, joka niin harvalukuiselle
joukolle oli antanut sellaisen voiton.
Tämän jälkeen tuhosimme pienempiä rakuunajoukkoja Somerolla, Vihdissä ja
Lohjalla. Kuljimme sitten Tenholaan ja Hankoniemeen, jossa Ruotsin
saarilaivasto silloin oleskeli amiraali Vattrangin komennossa. Täältä
menin amiraalin määräyksen mukaan uudestaan tiedustelulle Turkuun.
Musketit ja kranaatit käsissä kävin tovereineni yösydännä Turussa, jossa
silloin majaili m.m. kaksituhatta kasakkaa. Aamulla saimme Naantalista
veneen, jolla saaristossa risteillen ja vihollisten kaleereja vakoillen
kuljimme Rymättylän, Nauvon ja Kemiön kautta takaisin Hankoniemeen,
josta laivasto sillä välin oli lähtenyt tiehensä minun ehtimättä antaa
amiraalille ilmoitusta.
Täältä menin sitten Ahokkaan kanssa Perniönlahden perukkaan, josta
otimme Kosken tehtaan rautaproomun ja kuljimme sillä Vänön saarelle.
Sinne olimme keväällä jättäneet neljä hevosta. Sijoitimme ne nyt
proomuun, hankimme purjeet ja lähdimme viilettämään Ahvenanmeren yli
Tukholmaan, jonne saavuimme onnellisesti elokuun 10:ntenä päivänä.
Täällä sain nyt kuulla, että se pieni joukko meikäläisiä, joka oli ollut
Ahvenanmaalla, oli vetäytynyt kokonaan Ruotsin puolelle ja että
vihollisia oli ilmestynyt Ahvenan manterellekin. Olin nyt kuin tulisilla
hiilillä ja tahdoin mitä pikimmin päästä sinne. Kärsimättömyydessäni
menin kreivi Tauben puheille, hän kun nykyjään oli Suomen asiain ylin
johtomies, ja hän komensikin minut Ahokkaan ja kahden sotamiehen kanssa
Ahvenanmaalle.
Oli kuulas elokuun päivä, kun saavuimme Ekkeröön rantaan. Hyppäsin heti
maalle päästyäni hevosen selkään ja ajoin täyttä neliä siihen taloon,
jossa Riika asui. Portailla tuli talon emäntä minua vastaan ja Riikaa
kysyessäni purskahti hän itkuun. Aavistin heti mitä pahinta ja uudistin
kiivaasti kysymykseni. Minkä vaikeroinniltaan saattoi, selitti nyt
emäntä, että toissa päivänä oli tänne tullut yht'äkkiä pienoinen joukko
vihollisia, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja vieneet Riikan vankina
mennessään. Muita vankeja eivät olleet ottaneet. Olivatko viholliset
rakuunoita vai jalkamiehiä ja kuinka paljon heitä oli, tiedustelin
edelleen. Heitä oli ollut vain kymmenisen miestä ja ainoastaan päällikkö
oli kulkenut ratsain. Viholliset olivat tulleet niin odottamatta taloon,
ettei Riika ollut ehtinyt mennä piiloon. Päällikkö oli katsonut häntä
pitkään ja alkanut sitten puhua venäjäänsä, johon Riika ei ollut
kuitenkaan mitään vastannut. Sitten oli päällikkö huonolla ruotsin
kielellä kysynyt emännältä, oliko Riika hänen tyttärensä, johon emäntä
oli myöntäen vastannut. Vai teidän tyttärenne, kyllä varmaankin, oli
päällikkö vastannut ilkeästi nauraen ja käskenyt sitoa Riikan kädet.
Ryöstettyään sitten mitä käsiinsä saivat ja murrettuaan kirstut ja
kaapit auki olivat he lähteneet tiehensä, kuljettaen keskellään Riikaa.
»Sanokaa Löfvingille terveiseni ja että kuolen häntä muistellen ja hänen
puolestaan rukoillen», oli Riika pois vietäessä huutanut itkien
emännälle, joka omalta itkultaan ei ollut kyennyt mitään jäähyväisiksi
sanomaan.
Saatuani nämä lamauttavat tiedot vaikertelevalta emännältä hyppäsin
uudelleen ratsulleni ja lähdin ajamaan itärannalle. Täällä kuulin
vihollisten myöhään toissa iltana kulkeneen salmen yli Hammarlandin
puolelle. Menimme vitkastelematta lautalla yli ja jatkoimme
tiedusteluja. Kaikkialla täälläkin oli tuo samainen joukko ryöstellyt ja
useat kertoivat heidän muassaan nähneensä vangitun nuoren naisen. He
olivat viettäneet yönsä Hammarlandin Näfsbyssä ja varhain eilen aamulla
jatkaneet matkaansa itään päin. Olivatko he menneet Jomalaan vai
Finströmiin päin, siitä emme saaneet tarkkoja tietoja. Käskin sen vuoksi
toverieni kulkea Jomalaan ja itse lähdin ratsastamaan Finströmiin.
Sundin kirkolla sitten yhtyisimme.
Alkoi olla jo ilta ja hevoseni oli hyvin uuvuksissa. Mutta pakotin sen
nelistämään yhä eteenpäin. Iltapimeässä saavuin Finströmin kirkolle ja
kuulin tuon samaisen vihollisjoukon vankineen kulkeneen tätä tietä ja
jatkaneen matkaansa Saltviikiin. Mutta minun oli pakko ensin lepuuttaa
hevostani, ennenkuin kykenin takaa-ajoa jatkamaan. Saatuani sen talliin
ja hankittuani sille syötävää heittäydyin itse tuvanpenkille pitkäkseni.
Mutta unta en saanut koko yönä, vaan vääntelehdin kuin piinapenkissä.
Kenties saa Riika tälläkin hetkellä taistella kunniansa puolesta ja mitä
voi hän, siteissä oleva nainen, raakoja miehiä vastaan. Kuin painajainen
ahdistivat minua hänen terveisensä, että hän kuollessaan muistelee
minua. Miksi hän ajatteli kuolemaa? Aikoiko hän omin käsin riistää
elämän itseltään, jollei muutoin voisi kunniaansa säilyttää, vai tiesikö
hän karanneena sotilaana tulevansa ammutuksi? Emännän kertomuksesta
päättäen oli upseeri tuntenut Riikan, kenties hän oli juuri samasta
rykmentistäkin, jossa Riikankin oli täytynyt isänmaataan vastaan miekkaa
kantaa. Siinä tapauksessa, että hänet olisi tunnettu, oli hänellä
kaikista vähimmin odotettavana mitään hyvää viholliselta.
Tällaiset ajatukset risteilivät koko yön polttavina päässäni ja tuskin
alkoi aamu hämärtää, kun nousin satulaan ja lähdin yli peltojen ja läpi
metsien kiidättämään suorinta tietä Saltviikiin. Täällä sain kuulla
vihollisen olleen eilen iltapäivällä ja lähteneen sitten Sundiin päin.
Kaikkialla valitettiin heidän ryöstelleen ja varsinkin päällikön
käyttäytyneen vallattomasti.
Kun hevoseni oli hetkisen puhaltanut, lähdin samaa vauhtia jatkamaan
Sundin kirkolle, jossa olin jo tunnin päästä. Täällä oli jo
vihollisjoukko viettänyt yönsä ja lähtenyt aamulla itärannikolle päin.
Käskin kyläläisten ilmoittaa tovereilleni, jotka eivät vielä olleet
ehtineet Sundiin, että he tulisivat perässäni Sundskärin saarelle.
Painoin sitten taas kannukset ratsun kylkeen ja olin vajaan tunnin
päästä Hultassa. Täältä olivat viholliset noin tunti sitten kulkeneet
Sundskäriin pakotettuaan erään talollisen viemään heidät jaalallaan yli.
Kun lahdella kylän alla näin keinuvan vielä kaksi jaalaa ja sain kuulla
toisen jaalan omistajan olevan kotona, menin oitis hänen luokseen ja
pyysin häntä viemään minut heti Sundskärin puolelle. Hän epäröi ja
asetti kaikenlaisia esteitä, mutta kun minä kärsimättömyydessäni panin
hänet lujalle, suostui hän vihdoin.
Etelästä puhalsi navakka tuuli eikä kestänytkään kauan, ennenkuin minä
hevosineni nousin Sundskärin rannalle. Viskattuani jaalanomistajalle
kaikki mukanani olevat rahat painoin taas kannukset hevosen kylkeen ja
lennätin täyttä karkua Löföön taloja kohti. Tultuani ensimmäisen
portille näin pihalla kolme kantamuksilla varustettua venäläistä
sotamiestä sekä upseerin, joka juuri oli nousemassa hevosen selkään.
Tempasin paikalla toisen pistooleistani ja laukaisin sen lähimpään
sotamieheen, samalla kun hevosellani ajoin toisen nurin. Ennenkuin
kuitenkaan ehdin käydä upseerin kimppuun, painoi hän kannukset hevosensa
kylkeen ja lensi täyttä karkua toisesta solasta pakoon. Kolmas sotamies
viskasi aseet luotaan ja pyysi armoa. Hyppäsin satulasta ja ajoin hänet
hevoseni jalkoihin suistuneen toverinsa kanssa talliin, jonka oven
telkesin ulkopuolelta. Hyökkäsin sitten miekka ja pistooli kädessä
sisälle. Siellä oli vain pari kuolemaisilleen pelästynyttä naisihmistä,
jotka sanoivat kylässä olleen vain nämä neljä venäläistä. Vangitusta
naisihmisestä eivät he tienneet mitään.
Palasin kiireesti pihalle, hyppäsin uudelleen satulaan ja lähdin ajamaan
upseerin jälkeen. Saavutin hänet lähellä Wargataa ja huusin hänelle
venäjäksi, että hän antautuisi. Hän vilkasi taakseen, pysäytti ratsunsa
ja huusi vastaan:
»Katsotaanhan, kuka tässä antautuu!»
Samalla ajoi hän täyttä neliä päin, heiluttaen miekkaansa. Laukaisin
pistoolini ja haavoitin hänen vasenta kättänsä. Mutta pistooliin olin
äsken kiireessä ladatessani pannut liian paljon ruutia, joten se
lauetessaan lensi ilmaan. Ennenkuin toista pistooliani ehdin ojentaa
vastustajaani kohti, kompastui ylen uupunut hevoseni ja kaatui
nurinniskoin, jolloin minun toinen jalkani jäi sen alle. Siinä asennossa
laukaisin nyt jäljellä olevan pistoolini aivan edessäni olevan
vihollisratsun rintaan, niin että se suistui polvilleen. Vastustajani
oli kuitenkin nopeammin jaloillaan ja oli vähällä ehtiä lävistää minut
miekallaan. Mutta viime hetkessä sain riuhtaistuksi jalkani irti,
kavahdin pystyyn ja miekkani sivaltaen torjuin uhkaavan piston.
Säilämme halkoivat nyt ilmaa ja kalskahtelivat toisiaan vasten ainakin
neljännestunnin. Mutta lopulta alkoi vastustajani askel askelelta
peräytyä, heitti sitten yht'äkkiä miekkansa jalkoihini ja hoki takaperin
hyppien: »Pardon, pardon!» samalla kun hän viskasi eteeni suuren ja
täysinäisen rahakukkaron. Pistin miekkani tuppeen, menin hänen luokseen
ja ravistaen rinnuksista tiukkasin, missä vangittu nainen ja toiset
sotilaat olivat. Peloissaan kertoi hän vangin olevan jo matkalla
Kumlingeen. Noustuaan itse kolmen sotamiehen kanssa Sundskärin rannalle
oli hän pakottanut jaalamiehen vangin ja toisten sotamiesten kera
purjehtimaan yhtä painoa saaren pohjoispään ympäri Kumlingea kohti. Itse
hän oli tahtonut käydä vielä Sundskärin kylissä, mutta rahvasta peläten
oli pitänyt viisaampana lähettää vangin edellään Turkua kohti.
Kysymykseeni, mitä varten he olivat vanginneet turvattoman naisen,
vastasi upseeri varmasti tunteneensa hänet samaksi tytöksi, joka oli
ollut rakuunana hänen omassa rykmentissään, mutta sitten suomalaisten
sissien avulla päässyt karkuun. Jaalassa sanoi hän olevan viisi
sotamiestä ja yhden aliupseerin.
Nämä tiedot saatuani nousin heti satulaan ja komentaen upseerin
juoksemaan sivullani lähdin ajamaan takaisin Löföön kylään. Tänne
tultuani telkesin upseerin saman talon saunaan, jossa hänen kaksi
sotamiestäänkin olivat vankeina. Kyläläisten käskin kaiken uhalla pitää
heistä vaarin siksi, kun toverini ehtivät tänne. Sen jälkeen tiedustelin
miestä, joka lähtisi kanssani purjehtimaan Kumlingeen. Kaikki pitivät
yritystä liian uskaliaana, sillä eteläinen oli kiihtynyt oikeaksi
myrskyksi ja meri kuohui valkeassa vaahdossa. Tiedustelin edes venettä,
että lähtisin sillä yksin matkalle, sillä alallani oli minun mahdoton
pysyä. Kukaan ei tahtonut venettänsäkään minulle luovuttaa.
»Senkin naudat!» karjaisin minä vimmastuneena, »elätte meren keskellä,
ettekä tuon vertaa uskalla, kun omat silakkaverkkonne eivät ole
kysymyksessä. Mutta nyt minä menen rantaan ja valitsen sieltä parhaan
veneen itselleni. Jonka oma se on, saa korvauksen tuosta sekä veneensä
takaisin, jos Jumala suo matkani onnistua.»
Niin sanoen viskasin upseerin rahakukkaron pihalle miesten jalkoihin,
huutaen vielä rantaan mennessäni:
»Mutta älköön huoliko kukaan tulla minua estämään, jos mielii nahkansa
eheänä säilyttää!»
Valitsin rannasta sen veneen, joka minusta näytti nopeakulkuisimmalta,
vyörytin siihen painolastiksi muutamia kiviä, asetin maston paikoilleen
ja parilla potkulla murrettuani oven eräästä ranta-aitasta etsin sieltä
purjeet ja tarpeelliset nuorat. Kun kaikki oli reilassa, työnsin veneen
vesille, vedin purjeen ylös ja peräsimen ääreen istuen lähdin Jumalan
nimeen tuolle vaaralliselle matkalle.
Vene kiiti kuin valkosiipinen lokki aallon harjalta toiselle. Aurinko
oli laskullaan ja haikeamielisesti punersivat petäjät kuohujen keskeltä
kohoavilla kareilla. Löföönlahden suulle tultuani näin kaukana edessäni
vilahduksen purjeesta, joka kuitenkin pian häipyi karien suojaan. Vasta
lahdensuun sivuutettuani huomasin, kuinka ankara merenkäynti nyt
todellakin oli. Purteni vaipui välistä kuin syvään laaksoon tai hautaan,
jota joka puolella ympäröivät vesijyrkänteet, sinkoutuakseen jo
seuraavassa tuokiossa huimaa vauhtia ylös aallon harjalle. Silloin
painoi aina tuuli purjeen melkein veteen ja joka hetki oli vene vaarassa
täyttyä vedellä tai paiskautua kumoon. Oli Jumalan ihme, ettei sellaista
kuitenkaan tapahtunut, vaan uskomattoman nopeasti kiiti pursi
vahingoittumattomana eteenpäin. Läpimärkänä vaahdon pärskeestä istuin
teljolla hoitaen peräsintä ja purjenuoraa. Myrskyn pauhu ja vaahtopäiden
loputon vyöryntä taivaanrantaa kohti huumasivat omituisesti aistejani.
Keuhkoni täyttyivät voimakkaasta suolantuoksuisesta ilmasta, ja jos
Riikaa kuljettava jaala olisi nyt ilmestynyt eteeni, olisin ohjannut
veneen suoraan sitä kohti, syöksynyt miekka kädessä kannelle ja alkanut
keskellä tätä elementtien raivoa taistelun elämästä ja kuolemasta.
Mutta aurinko oli jo laskenut ja meri alkoi uhkaavasti tummeta. Kaukana
en enää ollut Kumlingesta, mutta pimeässä minun olisi mahdoton ohjata
venettäni pääsaarta ympäröivien lukuisten karien välitse. Minun oli siis
viisainta ennen pilkkopimeän tuloa ohjata veneeni jonkin suuremman karin
rannalle ja jäädä sinne huomista odottamaan. Ihan edessäni olikin
suurenpuoleinen, kallioinen ja metsää kasvava kari. Mutta maalle
laskeminen oli tuiki vaarallista. Ohjasin veneen saaren pohjoispäähän
löytääkseni sieltä mahdollisesti tuulensuojaisen maallenousupaikan. Ja
aivan oikein, siellä olikin, mikäli yhä lisääntyvässä hämärässä saatoin
nähdä, varsin suojainen poukama muutaman kallionenäkkeen kainalossa.
Käänsin nopeasti veneen sinne, laskin purjeen alas ja seuraavassa
tuokiossa karahti jo veneen pohja rantahiekkaan.
Kiskoin venettä sen verran maalle, etteivät sitä aallot veisi
mennessään, tyhjensin sen vedestä ja laitoin keulaan jonkinlaisen
suojuksen purjeesta. Sen alle kämpien kääriydyin päällyskauhtanaani ja
kuuntelin turvallisin mielin, kuinka myrsky pimeällä ulapalla vihaisesti
ulvoi tai päästeli haikeita vihellyksiä kallionhalkeamissa. Pian vaivuin
kuitenkin uneen, sillä kahden päivän jännittävä ajo ja yhden yön
valvonta olivat minut lopen uuvuttaneet. Viisainta olikin nyt antaa
luonnolle osansa, sillä huomenna kyllä tarvitsin niin sielun kuin
ruumiinkin voimia.
Mutta tuskin olin puolta tuntia ollut unessa, kun eteeni ilmestyi Riika,
tyrkkäsi minua kylkeen ja sanoi: »Joudu, Tapani!» minkä jälkeen hän
kiiruhti pois. Heräsin heti ja mieleni täytti omituinen ahdistus. Mutta
käsitettyäni sen uneksi, oman ylen suuressa jännityksessä olleen
mielikuvitukseni tuotteeksi, ummistin jälleen silmäni ja aaltojen laulu
tuuditti minut pian uneen. Mutta paikalla ilmestyi taas Riika eteeni,
tyrkkäsi minua ja lausui äskeiset sanat, jotapaitsi hänen kasvoillaan
oli tällä kertaa paljon hätääntyneempi ilme.
Kavahdin nyt viivyttelemättä jalkeille, työnsin pistoolit vyöhöni ja
miekan kupeelleni sekä lähdin pimeässä hapuillen kiipeämään edessäni
olevaa kalliota ylös. Päästyäni sen laelle olin tuulen huokausten mukana
kuulevinani pimeydestä naisen äänen, joka pari kertaa kirkaisi
vihlaisevasti. Riika! jysähti mielessäni ja sydämeni puristui kokoon.
Aloin kompastella ja rotkoihin putoillen juosta umpimähkään eteenpäin.
Edestäni kuului taas meren pauhu ja arvasin olevani lähellä toista
rantaa. Mutta samalla pilkahti alhaalta tulenvalo silmiini. Kurottauduin
kallion reunan yli katsomaan ja näin rannalla suojaisessa rotkossa
palavan nuotion, jonka ääressä istui ja makaili viisi venäläistä
sotamiestä sekä heidän keskellään yksi meikäläinen talonpoika. Lähellä
nuotiota oli pieni turvekattoinen huone, nähtävästi tilapäinen
kalastajanmaja.
Mutta juuri minun havaintoja tehdessäni kuului majasta laukaus ja kohta
sen jälkeen syöksyi sieltä ulos Riika hajalla hapsin ja repeytynein
vaattein, kädessään savuava pistooli. Hän viivähti majan edessä
ainoastaan silmänräpäyksen ja lähti sitten juoksemaan rannalle päin
kadoten pimeyteen. Mutta heti laukauksen pamahtaessa olivat sotamiehet
nuotiolla kavahtaneet pystyyn ja siepanneet aseensa. Kaksi heistä
laukaisi pyssynsä Riikan jälkeen, samalla kun minä syöksyin alas
kalliolta ja huusin Riikaa nimeltä.
Sotamiehet, jotka olivat yrittäneet Riikan jälkeen, pysähtyivät
hölmistyneinä kuullessaan minun huutoni. Olin jo ehtinyt nuotion
valaisemalle alueelle, ja nähdessään minut, yksinäisen miehen,
karkasivat kaikki viisi sotamiestä huutaen kimppuuni. Kaksi etumaista
kaasin pistooleillani ja kolmannelle heistä valmisti miekkani saman
kohtalon. Kaksi jäljellä olevaa lähti pakoon, mutta ennenkuin he ehtivät
sukeltaa pimeän suojaan, saivat hekin tehdä seuraa tovereilleen.
Jäljestäpäin muistellessani tuntui koko kohtaus unennäöltä. Taistelu
kesti tuskin paria minuuttia, siksi haltioituneella vimmalla käytin minä
aseitani. Heti kun viimeinen sotamies sortui miekkani edestä maahan,
juoksin rannalle majan taakse ja aloin huudella Riikaa. Mutta tuuli ja
meren ulvonta nielivät ääneni enkä kuullut mitään vastausta.
Riensin takaisin nuotiolle. Siellä seisoi ymmällään ja neuvotonna
kalastaja, joka aluksellaan oli venäläiset tuonut Sundskäristä tänne.
Hän kertoi heidän hämärissä joutuneen haaksirikkoon lähellä rantaa.
Kaikki he olivat kuitenkin pelastuneet maalle ja leiriytyneet tähän
kallioiden suojaan. Joukon johtaja, aliupseeri, oli pakottanut Riikan
menemään majaan sekä seurannut itse perässä. Kohta oli sieltä alkanut
kuulua rynnistelyä ja Riikan avunhuutoja sekä sitten laukaus.
Menimme yhdessä kalastajan kanssa majaan ja näimme siellä aliupseerin
makaavan kuolleena lattialla. Riikka oli itseään puolustaessaan saanut
nähtävästi temmatuksi hänen pistoolinsa sekä sillä tehnyt lopun
kiusanhengestään. Mutta minne hän oli itse hävinnyt? Sytytimme nuotiosta
tervasroihut käsiimme ja etsimme pitkin rantaa. Jos hänen jälkeensä
ammutut laukaukset olisivat sattuneet, niin ainakin löytäisimme hänen
ruumiinsa. Mutta emme edes veritäplää keksineet hietikolla. Kuljin
kahtaalle päin pitkin rantaa, ryömin rotkoihin ja kiipeilin kallioilla
sekä huutelin ääneni käheäksi, mutta kaikki turhaan. Meri vain ulvoi ja
möyrysi väsähtämättä, ja kun tuuli vihdoin sammutti soihtuni, palasin
uupuneena ja masennuksissa takaisin nuotiolle, jossa kyyrötin lopun yötä
synkissä mietteissä.
Heti päivän valjettua olin jälleen kallioilla kiipeilemässä. Yhtä
tuloksetonta oli etsintäni tälläkin kertaa. Mutta sen sijaan huomasin
nyt, että tämä kovanonnen paikka ei ollutkaan varsinainen kari, vaan
kapean kannaksen kautta yhteydessä pääsaaren kanssa. Keksintöni johdosta
tunsin mielessäni jonkinlaisen ilon välähdyksen. Entäpä jos Riika onkin
sitä tietä pelastunut Kumlingeen? Heikkoa toivoani hämmensi kuitenkin
tieto vihollisten oleskelusta saarella. Jos Riika olisikin pimeässä
osunut kannaksen kautta Kumlingen manterelle, niin oliko hän siellä
voinut välttyä joutumasta vihollisen käsiin? Joka tapauksessa oli minun
kuitenkin hetimiten päästävä asiasta selville.
Ilmoitin kalastajalle lähteväni pääsaarelle Riikaa etsimään, ja kun
hänellä ei ollut tilaisuutta takaisin paluuseen muutoin kuin minun
veneelläni, lähti hänkin mukaani. Risteilimme sitten koko päivän
Kumlingen metsissä, missä tapasimme useita piilottelevia kyläläisiä.
Heiltä saimme ruokaa sekä tietoja vihollisten hommista, mutta Riikasta
ei yksikään tiennyt mitään. Yöllä hiiviskelin vihollisen vartijoiden
välitse kyliin ja taloihin, kuunnellen ja kurkistellen ikkunain takana,
mutta aina yhtä turhaan.
Nyt alkoi minussa varmistua se, mikä jo tulisoihtujen valossa Riikaa
etsiessämme oli mieleeni välähtänyt, että hän nimittäin oli
epätoivoissaan syöksynyt mereen. Kun enempi viipyminen Kumlingessa
näytti turhalta, palasimme kalastajan kanssa seuraavana päivänä tuolle
kovan onnen niemelle. Täällä kuljin vielä pitkin rantoja, kahlasin
veteen ja kurkistelin kivien väliin, löytääkseni edes hänen ruumiinsa ja
kuljettaakseni sen lepoon siunattuun maahan. Mutta hän oli hävinnyt
minulta pienintäkään jälkeä jättämättä.
Istuin pitkän aikaa rantakivellä ja tuijotin raskain sydämin tyyntyvälle
merelle, joka kenties kätki syliinsä onnettoman rakastettuni. Vihdoin
muistutti kalastaja minua paluumatkasta. Koneellisesti seurasin häntä
veneeni luo, jonka työnsimme vesille ja lähdimme auringon länteen
painuessa purjehtimaan takaisin Sundskäriin.
* * * * *