_Jatkuvia risteilyjä ja seikkailuja saaristossa._
Maaliskuun alkupäivinä päätin Ahokkaan kanssa eräänä sunnuntaiaamuna
käyttää mainiota keliä hyväksemme ja pistäytyä Iniön saareen
nähdäksemme, oliko sillä suunnalla vihollisia. Parissa tunnissa ajoimme
tuon kolmattapenikulmaisen taipaleen Houtskarista Iniöön ja olimme
perillä kirkonkylässä juuri kun kansaa alkoi kokoontua Herran
huoneeseen. Pysähdyimme kirkon luo ja rupesimme puhuttelemaan muutamia
miehiä, jotka hyvin ynseästi ja karsastellen antautuivat kanssamme
jutteluun. Mutta silloin ajaa karautti kirkkomäelle muuan mies
Kolkalankylästä, joka on samannimisellä saarella vastapäätä kirkkoa,
noin kolmen tai neljän virstan päässä siitä. Hän kertoi kylään eilen
illalla Taivassalosta päin tulleen erään venäläisen vänrikin
kahdentoista sotamiehen kanssa, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja
harjoittaneet kaikenlaista väkivaltaa.
»Lähdemme paikalla sinne», sanoin minä Juholle, »ja teemme selvän
rosvoista. Vai onko sinussa, Juho, miestä yrittämään peliä kaksi
kolmeatoista vastaan?»
»Tuota, sopiihan sitä ainakin yrittää», vastasi Juho ja ryhtyi
hevostamme irroittamaan.
Mutta silloin huusi joku väkijoukosta:
»Tuolla ne tulevat!» ja viittasi Kolkansaarta kohti.
Siellä näkyi todellakin kahden karin välissä kahdeksan hevosta liikkuvan
kirkolle päin. Kussakin reessä istui mies tai pari ja auringonvalossa
välähtelevistä aseista päättäen olivat he juuri Kolkalla mellastaneita
venäläisiä.
»He näkyvätkin olevan siksi kohteliaita, että tulevat itse meidän
luoksemme», sanoin minä Juholle; »sitä parempi, että saamme täällä
noiden ynseiden saarelaisten nähden suorittaa tilimme heidän kanssaan.»
Kirkon alapuolella rannassa oli aittoja ja venevajoja, joiden välitse
Kolkasta tuleva talvitie nousi kirkkomäelle. Laskeuduimme Juhon kanssa
sinne ja asetuimme väijyksiin erään aitan suojaan. Määräsin Juhon
ottamaan kirveen käteensä ja heti, kun ensimmäinen hevonen tulisi
näkyviin, lyömään siltä luokan poikki. Kuorma jäisi siten paikalleen ja
tukkisi tien, jolloin me kursailematta kävisimme vihollisten kimppuun
solassa.
Jäältä kuului jo reenratinaa ja sotamiesten pulitusta. Kansanjoukko oli
levottomana ryhmittynyt ylös kirkon juurelle. Ensimmäinen kuorma tuli
esiin solasta ja paikalla hyökkäsi Juho hevosen luo ja rusahutti
voimakkaalla lyönnillä luokan poikki, niin että aisat solahtivat maahan.
Melkein samaan aikaan teki minun miekkani lopun vänrikistä ja yhdestä
sotilaasta, jotka istuivat ensimmäisen kuorman päällä. Tuskin kerkesivät
jäljessä tulevat vielä käsittää, mitä oli tekeillä, ennenkuin minä
siirsin miekkani vasempaan käteen ja tempasin oikealla vuorotellen
kummatkin pistoolini ja ammuin seuraavalla kuormalla olevat sotilaat.
Jälkimmäisten kesken syntyi ankara hämminki, he luulivat varmaan
suuremmankin voiman hyökänneen kimppuunsa ja peräyttivät kiireesti kolme
viimeistä kuormaa jäälle sekä lähtivät suin päin pakoon.
Tyhjensimme nyt kumoon töyttäämällä nopeasti yhden kuormista, peräytimme
hevosen jäälle ja rekeen hypäten lähdimme täyttä karkua ajamaan heitä
takaa. Meillä olivat muskettimme vielä ladattuina ja päästyämme
lähemmäksi laukaisimme ne jälkimmäisellä kuormalla kyyröttäviä
venäläisiä kohti. Ainakin yksi heistä kierähti sätkytellen tien viereen.
Sillä aikaa kun uudelleen latasimme musketteja, syytivät venäläiset
kiireellä kuormainsa sisällön jäälle, jonka jälkeen he kykenivät
kaksinkertaisella vauhdilla pakoaan jatkamaan. Kun he lisäksi olivat nyt
jo sen verran typerryksestään tointuneet, että alkoivat ammuskella meitä
kohti, näimme parhaaksi keskeyttää takaa-ajomme ja ryhtyä saalista
korjaamaan.
Saimme kaikkiaan viisi hevosta rekineen sekä kahdeksan kuormallista
tavaraa, jotka oli ryöstetty ympäri kyliä ja jotka jaoimme takaisin
omistajilleen. Mutta hevoset pidimme itse. Saarelaisissa syntyi tämän
jälkeen meitä kohtaan siksi suuri pelko ja kunnioitus, etteivät he
yhdessäkään kylässä osoittaneet ynseyttä meitä kohtaan.
Jo seuraavana päivänä palasimme Iniöstä Houtskariin, jossa lahjoitin
kaksi anastamistamme hevosista pastori Muntinille, niin että hän niiden
avulla pääsi perheineen pakenemaan Ahvenanmaalle. Oleskelu Houtskarissa
kävikin päivä päivältä vaarallisemmaksi, sillä yhä enemmän vihollisia
alkoi ilmestyä saarille. Sen vuoksi päätin minäkin vetäytyä toistaiseksi
Kumlingeen.
Kun eräänä kuutamoisena iltana Juhon kanssa ajelimme Kihdin yli
mainittua saarta kohti ja minä reen perässä loikoillen hyräilin muuatta
virrenvärssyä sekä kaihomielin muistelin Riikaa, kiintyi katseeni
korkeimmalla taivaanlaella näkyvään, harvinaisen kirkkaaseen
tähtisikermään, joka muodosti selvästi kaksinkertaisen C:n. Päätin
mielessäni sen olevan ennustuksen siitä, että minä saisin kerran vielä
armon suullisesti puhella hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kanssa,
joka vielä tätä nykyä oleskeli Benderissä Turkinmaalla[2]. Tämä
toteutuikin sitten kolmen vuoden päästä, jolloin minulla oli onni
keskustella Hänen Majesteettinsa kanssa Lundissa.
Pitkiä lepoja en ole koskaan elämässäni saanut nauttia, enkä oikeastaan
ole kauan viihtynytkään yhdessä kohti, varsinkaan toimettomana pysyen.
Kumlingessa olin ollut ainoastaan pari päivää, kun eversti Böckler, joka
nyt oli lähimpänä esimiehenäni, komensi minut tiedusteluretkelle
Brändöön ja Åfvan saarille, jotka ovat noin puolitaipalessa Kumlingen ja
Kustavin eli Kivimaan välillä. Lähdin tällä kertaa yksinäni matkaan ja
lähetin Ahokkaan Ekkerööhön viemään Riikalle kirjettä sekä vähän rahoja,
jotta hän voisi taloon maksaa ylöspitonsa.
Brändöössä ja Åfvassa ei ollut vielä sinne tullessani vihollisia, mutta
joka hetki saarelaiset heitä odottivat Houtskarista tai Iniöstä käsin.
Åfvalaiset olivat kylänsä lähellä olevalle korkealle kalliolle
rakentaneet suuren rovion, jonka luona oli yötä päivää vartija. Heti kun
vihollinen tulisi näkyviin, oli rovio sytytettävä palamaan, että kaikki
saaren asukkaat tietäisivät pitää varansa. Olin vasta muutaman tunnin
oleskellut mainitulla saarella ja ryhdyin erään talon pirtin pöydällä
laatimaan kirjettä eversti Böcklerille täkäläisistä kuulumisista, kun
talon palvelustyttö hyökkäsi sisälle ja huusi: »Viholliset!»
Silmäsin ikkunasta ulos ja näin noin pyssyn kantaman päässä parisataisen
joukon kasakoita ja rakuunoita lähenevän kylää. Ehtimättä korjata edes
mustepulloani ja päällystakkiani syöksyin ulos ja juoksin talojen
suojassa ylös vartijavuorelle. Kaksi vartijana olevaa saarelaista istui
täällä kaikessa rauhassa päivälekolla viimeistellen tekemiään lusikoita,
kauhoja ja ämpäreitä. Iskin viivyttelemättä tulta ja sytytin rovion
palamaan.
Mutta viholliset olivat kohta huomanneet savun ja arvanneet, mitä sillä
tarkoitettiin. Kun olin tervakset saanut kunnollisesti syttymään ja
nousin seisoalleni, näin joukon kasakoita kapuavan kiireesti ylös
kalliolle. Ensimmäisen heistä, joka juuri hyppäsi kalliolle, lävistin
miekallani ja syöksyin sen jälkeen toista rinnettä alas jäälle, jonne
päästyäni lähdin kuulain korvieni ympärillä vinkuessa juoksemaan minkä
jaloistani pääsin. Taakse vilkaistessani näin kasakkain repivän puita
alas roviosta ja sammuttavan, mitä minä olin saanut syttymään.
Juoksin sitten yhtä menoa noin kolmisen penikulmaa ja pääsin
onnellisesti Enklingen saarelle. Siellä oleilin pari päivää ja päätin
uudelleen lähteä kurkistamaan, kuinka asiat olivat Brändöön puolella
kehittyneet. Mutta noin puolitaipalessa näin erään karin takaa
neljättäsadan miehen suuruisen venäläisjoukon marssivan vastaani
arvatenkin matkalla Ahvenanmaalle. Tein siis oitis kokokäännöksen ja
lähdin juoksemaan. Ohjasin tällä kertaa suuntani Kumlingeen, josta
toimitin kiireesti kirjeen eversti Böcklerille Wargataan, missä hän oli
leirissä sotamiesten ja ahvenalaisten talonpoikain kanssa. Mutta jo
seuraavana päivänä ilmestyi vihollisia Kumlingeenkin ja minun täytyi
yhdessä kenttävääpeli Matti Jöökin komennossa olevain etuvartijain
kanssa peräytyä Ahvenanmaalle.
Minulle ei jäänyt aikaa käydä Riikaa tervehtimässä, sillä kohta
Wargataan tultuani komennettiin minut tiedustelulle takaisin Kumlingeen,
minne arvatenkin oli vetäytynyt sekin joukkokunta, joka oli tullut minua
vastaan merenjäällä. Saatuani hevosen, joita silloin muuten oli hyvin
vaikea Ahvenanmaalta tavata, lähdin siis ratsastamaan Teilin selän yli.
Tultuani Kumlingen saaren läheisyyteen huomasin, että viholliset olivat
pitkin rantaa asettaneet etuvartijoitaan. Ei siis ollut maalle
yrittämistäkään. Sen sijaan ratsastin pitkin rannikkoa pohjoiseen päin,
pysytellen koko matkan noin neljännespenikulman päässä rannasta. Saaren
pohjoiskärkeen tultuani jatkoin ratsastustani Enklingeen, jonne saavuin
myöhään illalla.
Maalle tultuani sidoin hevosen metsään ja lähdin jalan hiipien kylään
nähdäkseni, oliko siellä vihollisia. Mutta kylä tuntui olevan aivan
autio. Palasin silloin noutamaan hevostani, jonka vein muutaman talon
tyhjään talliin ja koperoin parven nurkista heinänjätteitä sen eteen.
Menin sen jälkeen tupaan, joka sekin oli asukkaista tyhjä, mutta jossa
vielä tuntui hiukan lämmintä. Huolimatta edes tulta virittää riisuin
viittani ja heittäydyin penkille pitkäkseni, sillä olin tuiki
väsyksissä.
Kun muutamia tunteja nukuttuani nousin aamun sarastaessa, huomasin
muurin vieressä verisen miehen ruumiin ja toisen pöydän jaloissa tuvan
perällä. Täällä oli siis vihollinen elämöinyt edellisenä päivänä ja minä
olin tietämättäni viettänyt yöni heidän uhriensa seurassa.
Löytämättä juuri mitään syötäväkseni lähdin oitis ratsastamaan takaisin
Kumlingea kohti. Tällä kertaa ei vihollisen vartijoita näkynyt ainakaan
pohjoisrannalla, joten minä pääsin onnellisesti maalle. Hevoseni sidoin
tiheään viidakkoon ja lähdin itse nelinkontin ryömimään kylää kohti.
Neljännespenikulman sillä tavoin kuljettuani kohtasin pensaikossa
toisenkin nelinkontin kulkijan. Se oli muuan vanhanpuoleinen mummo, joka
ennen vihollisten tuloa oli sullonut kalleimman omaisuutensa kirstuun ja
piiloittanut sen tänne viidakkoon. Ryömimme yhdessä mummon
piilopaikalle, mutta vihollinen oli löytänyt tiensä sinnekin ja vienyt
aarteet muassaan.
Saatuani samalta vaimolta kuulla, että viholliset varustautuivat parasta
aikaa lähtemään pois kylästä, konttasin sen jälkeen kylän yläpuolella
olevalle vuorelle. Sieltä tarkastelin sitten kaikessa rauhassa pois
marssivaa vihollista. Kun kylä oli tyhjentynyt kutsumattomista
vieraistaan, laskeuduin alas ja menin postimiehen talolle, jossa olin
asunut. Ennen lähtöäni olin täällä kätkenyt tallitunkioon puolentuopin
tinapullon, jossa oli hiukan rahoja. Sen kaivoin nyt esiin lantakasasta.
Samaan tunkioon oli muuan talossa asuva kalastaja kätkenyt myöskin
rahansa, kaikkiaan viisikymmentä plootua kuuden taalerin kappaleissa.
Mutta venäläiset olivat penkoneet tunkiota ja vieneet joka ainoan hänen
rahoistaan vaikka eivät minun tinatuoppiani olleetkaan löytäneet.
Tämän jälkeen ratsastin takaisin eversti Böcklerin luo, joka juuri oli
vetäytymässä Wargatasta Kastelholmaan, mutta pysähtyi minun tultuani
entiseen asemaan. Vaivojeni ja kokemaini vaarain palkkioksi antoi
eversti minulle kaksi dikatoonia. Sen jälkeen sain matkustaa Riikan
luokse Ekkerööhön. Tapasin hänet terveenä, mutta muuten hyvin
ikävissään. Oleskelin sitten hänen luonaan aina huhtikuun puoliväliin
saakka, jolloin minun oli uudelleen lähdettävä vaarallisille retkilleni.
* * * * *