_Ajamme yksiöistä jäätä Korpooseen ja retkeilemme sitten ympäri Ahvenan
saaristoa._
Puustellini maat olivat vuokralla ja huoneista piti huolta muuan vanha
vaimo, joka jo edeltäjäni aikana oli asunut talossa. Hän hankki kylältä
naisen vaatteet Riikalle, joka halusi mitä pikimmin päästä venäläisen
rakuunan puvusta. Ja täytyypä tunnustaa, ettei muutos minustakaan
tuntunut vastenmieliseltä, kun Riika naisen asussa ilmestyi keskellemme.
Oleskelumme Hallelassa oli vaaranalaista, sillä jo seuraavana päivänä
saimme kuulla erään vihollisjoukon olevan matkalla Sauvoonkin. Lähdimme
siis heti liikkeelle ja ratsastimme Karunaan, jossa vietimme yön eräässä
Krokelankylän talossa. Mutta kuten seuraavana päivänä saimme kuulla, oli
venäläisten ylipäällikkö lähettänyt ympäri lääniä ja muun muassa
tännekin kiertokapulan, jossa kansalle julistettiin, että kaikilta,
jotka vain suojelevat ja ruokavaroilla auttavat suomalaisia sotilaita ja
partiomiehiä, poltetaan armotta talot sekä viedään vaimot ja lapset
Siperiaan. Täällä saimme myöskin kuulla, että vihollinen oli uudelleen
asettunut Turkuun, jossa kerrottiin majailevan joukon kolmattakymmentä
tuhatta venäläistä.
Kun kylän asukkaat näyttivät meidän vuoksemme olevan hyvin levottomia,
päätimme pitempään viipymättä jättää tämänkin paikan. Paimionselkä oli
vasta edellisenä yönä jäätynyt ja kaikki pitivät vaarallisena kulkea
siitä yli, varsinkin hevosilla. Kun matkamme määränä oli Ahvenanmaa,
jonne maaherra Stjernstedtkin oli paennut ja kun sillä taipalella emme
hevosia voineet kuljettaa, luovutimme me niistä kaksi talonisännälle.
Mutta kolmannella oli meidän yritettävä kuljettaa rahoja tuonnemmaksi
saaristoon. Talosta saimme hevosten hinnaksi reen, johon sälytimme
rahakääröt. Ja niin lähdimme sitten illan tullen uhkarohkealle retkelle
parin virstan levyisen selän yli Paraisiin.
Kaikki kolme kuljimme jalkaisin edellä, noin parin sylen päässä
toisistamme kantaen olallamme pitkiä seipäitä. Juho talutti hevosta,
kulkien niin kaukana edellä kuin ohjakset suinkin yltivät. Jää allamme
notkui, ritisi ja paukkui meidän juostessamme vastaista rantaa kohti.
Keskellä selkää osoittautui jää vieläkin ohuemmaksi ja yht'äkkiä kuului
takanamme tavallista kovempi rasahdus. Hevosen alla oli jää pettänyt ja
se oli rekineen vaipunut veteen. Meidän seipäillä auttaessamme koetti se
pyrkiä uudelleen jäälle, mutta se lohkesi aina sen alla. Kun itsekin
olimme joka hetki vaarassa, täytyi meidän luopua nääntyneestä hevosesta,
joka kallisarvoisine kuormineen pian vaipui syvyyteen.
Jatkoimme taas juoksuamme ja pääsimme kovan jännityksen jälkeen
kunnialla rantaan. Paraisista jatkoimme yhtä mittaa matkaamme Korpoon
Kalaisiin, jossa yövyimme luotsitaloon. Täältä lupasi eräs luotsilaivuri
viedä meidät veneellä Ahvenanmaalle. Pidin häntä sen vuoksi koko yön
ajan hyvänä tarjoillen hänelle mitä hyvää suinkin oli saatavana. Mutta
aamulla, kun olisi tullut lähteä matkalle, olikin hän kadonnut
jäljettömiin. Sellainen heittiömäinen epäluotettavuus sai minut vihan
vimmoihin, ja temmaten molemmat pistoolini menin minä toisten
luotsimiesten luo ja ärjäisin:
»Sillä tavallako te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita,
jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaansa puolesta? Jollette paikalla
laittaudu kuljettamaan meitä eteenpäin, niin saatte tekemistä kanssani!»
Luotsit säikähtyivät pahanpäiväisesti ja kaksi miestä lähti kohta
viemään meitä eteenpäin saaristoon. Meidän oli lykättävä venettä
edellämme, kunnes pääsimme avoveteen.
Tultuamme Korpoon virralle huomasin siellä kiinni jäätyneen aluksen.
Tiedustellessani, kenen se oli, ilmoittivat luotsit sen kuuluvan
maaherra Stjernstedtille ja olevan lastattuna viljalla sekä muilla
ruokatavaroilla. Hetkisen tuumittuani päätin kuljetuttaa sen, maksoi
mitä maksoi, avovedelle, joka alkoi noin virstan päässä, sekä purjehtia
sillä Ahvenaan. Sillä täällähän se saattoi milloin hyvänsä joutua
vihollisen saaliiksi.
Komensin siis toisen luotseista hakemaan kylästä lisää miehiä sekä
tarpeellisia työkaluja. Tunnin verran odoteltuamme saapuikin kolme
miestä varustettuina kirveillä ja tuurilla. Irroitimme nyt jaalan jäistä
ja toisten murtaessa sille uraa kiskoivat toiset sitä köydestä
eteenpäin. Viisi tuntia hiki hatussa työskenneltyämme pääsimme vihdoin
avoveteen. Komensin nyt miehet hankkimaan alukselle tarpeellisen
taklauksen, ja kun kaikki oli kunnossa, lähdimme purjehtimaan ja
annoimme tuulen määrätä suuntamme Köökariin, jonne saavuimme seuraavana
päivänä.
Jätin aluksen tänne talvehtimaan muutamaan turvalliseen poukamaan ja
itse jatkoimme kalastajaveneellä matkaa Föglööhön, jossa kuulin kapteeni
Möllerin miehineen majailevan Stentorpan kartanossa. Siellä tapasin
ihmeekseni vänrikki Sahlmaninkin, joka oli, samoinkuin minäkin Ahokkaan
kanssa, kulkenut monia seikkailuja kokien Turkuun ja sieltä tänne
Ahvenanmaalle, missä hän nyt oli Möllerin joukkokunnassa.
Viimemainittu mukanamme purjehdimme Föglööstä Ahvenan manterelle
Saltviikin pitäjään, jossa maaherra Stjernstedt majaili Hagan
kartanossa. Annoin täällä maaherralle tarkan raportin kaikista
viimeaikaisista toimistani ja retkistäni sekä mitä olin saanut tietooni
vihollisen hankkeista. Sen päästin Korpoosta ottamani miehistön
kotimatkalle ja pyysin itselleni parin viikon virkalomaa voidakseni
saattaa Riikan Tukholmaan. Maaherra myönsikin virkaloman ja kolmisin
lähdimme Ekkerööhön pyrkiäksemme sieltä meren yli. Riika olisi muuten
kaikin mokomin tahtonut jäädä tänne jakaakseen minun kanssani kaikki
seikkailut ja vaarat, mutta siihen en voinut mitenkään suostua.
Ekkeröössä tapasimme eversti Jakob Grundellin, joka palasi Tukholmasta.
Hän tiedusteli minulta Suomen kuulumisia ja vaati minua sitten kanssansa
takaisin maaherran luokse. Kun ylipääsykin näytti toistaiseksi
vaikealta, päätin seurata häntä takaisin itään päin. Otettuani hellät
jäähyväiset Riikalta, jonka jätin erääseen taloon siksi, kun jälleen
saisin tilaisuuden tänne palata ja saattaa hänet Tukholmaan, lähdin
herra everstin ja Juhon kanssa matkalle.
Hagaan tultuamme oli maaherra lähdössä Kumlingeen. Liityimme samaan
matkaan ja tulimme seuraavana päivänä mainitulle saarelle. Täältä
komennettiin minut Turun saaristoon tiedusteluretkelle, mutta kelirikon
takia täytyi minun lähes kuukauden päivät makailla joutilaana Kumlingen
nimismiehen talossa.
Vasta tammikuun 12:ntena päivänä pääsin lähtemään liikkeelle ja kuljin
Juhon sekä majoitusmestari Kustaa Gisselkorssin kanssa Houtskariin. Oli
sunnuntaipäivä ja jumalanpalveluksen aika, kun tulimme Houtskarin
kirkolle, jonka vuoksi menimme kuulemaan pastori Muntinin saarnaa.
Kirkosta tultuamme ympäröi meidät joukko Hönsnäsin kylän talonpoikia,
jotka alkoivat meitä haukkua ja panetella ärsyttäen lopuksi muutkin
seurakuntalaiset meidän kimppuumme. Kun sanat eivät heitä vastaan
auttaneet, sieppasin minä kiukuissani yhden mukanamme olevista
kranaateista ja iskin sen kirkkomäkeen. Se räjähti ja suinpäin pakenivat
talonpojat yksi sinne, toinen tänne. Mutta me lähdimme rauhassa
tiehemme. Vierailtuamme papin luona ajoimme illalla hänen hevosellaan
Saverkeitin saarelle, missä menimme erääseen taloon pyytämään yösijaa.
Isäntä vastasi röyhkeästi, ettei hän uskalla kaikenlaisia maankiertäjiä
taloonsa ottaa. Ajoin silloin isännän ja kaiken hänen väkensä paljain
jaloin ulos pihalle. Yöksi emme taloon kuitenkaan jääneet, vaan ajelimme
sinä yönä läpi puolen pitäjää ja palasimme sitten pappilaan.
Seuraavana päivänä sain kuulla, että pitäjäläiset olivat koonneet
paloveroksi venäläisille 363 kupariplootua, joita säilytettiin kirkossa,
kunnes he veisivät ne Turkuun. Lähetin nyt kiertokapuloita liikkeelle ja
kutsuin pitäjäläiset koolle. Kun heitä seuraavana päivänä saapui
miehissä kirkolle, pidin heille puheen ja osoitin, mikä kavala sotajuoni
tuossa vihollisen paloverojutussa piili. Sillä maksettuaan venäläisille
veroa joutuisivat he tavallaan alamaisen suhteeseen, jolloin vihollinen
kyllä osaisi heidän niskoilleen sälyttää toisen toistaan raskaamman
rasituksen. Puhuessani käytin vertauksena viiniä, joka kyllä aluksi on
makeata ja suloista, mutta huomaamatta viekin nauttijaltaan järjen
päästä ja jalat alta. Muistutin heille myöskin sitä uskollisuudenvalaa,
jonka he olivat kuninkaalleen vannoneet ja mihinkä se heitä velvoitti.
Tämän jälkeen tein heille seuraavan ehdotuksen. Kirjoittaisin heidän
puolestaan Turkuun ruhtinas Galitzinille ja pyytäisin häntä lähettämään
pienen saattojoukon hakemaan rahoja, koska he (seurakuntalaiset) eivät
suomalaisten sissien takia muka itse uskaltaisi niitä tuoda. Lupasin
lyödä saattojoukon ja ottaa rahat sekä antaa niistä puolet takaisin
pitäjäläisille itselleen ja toisen puolen pitää itse tovereineni.
Talonpojat suostuivatkin tähän ehdotukseen.
Mutta jo seuraavana päivänä, juuri kun minun piti laittaa matkaan
Galitzinille menevä kirje, kokoontuivat talonpojat jälleen kirkolle,
ottivat rahansa kirkosta ja käskivät meidän paikalla korjata luumme
pitäjästä tai muuten kutsuisivat he venäläiset meidän niskaamme.
Suurinta suuta piti eräs Jakob Erson Houtskarin Koivusaaresta
rehennellen muun muassa näin:
»Yksistään meidänkin kyläläisissä on miehiä lyömään käpälämäkeen vaikka
viisikymmentä suomalaista sotamiestä, ja sinä tulet tänne muutaman
miehesi kanssa meitä komentelemaan!»
Heti, kun hän oli päästänyt suustaan nämä sanat, viritin minä muskettini
hanan ja karjaisin hänelle:
»Paikalla polvillesi ja lue isämeitä, sillä sinä olet kuoleman oma!»
Jollei hän vitkastelematta olisi tehnyt niinkuin käskin, olisin varmasti
ampunut. Mutta nyt annoin minä sen sijaan hänelle musketin perällä
muutamia iskuja. Sen jälkeen otin heidän rahansa ja vein ne takaisin
kirkkoon. Pelästyksissään lupasivat silloin pitäjäläiset olla minulle
uskollisia. Sitä vastoin pyysivät he, etten heidän pitäjässään kävisi
venäläisten kimppuun luvaten puolestaan toimittaa minulle heti tiedon,
milloin venäläisiä minun täällä ollessani ilmestyisi paikkakunnalle,
että minä ajoissa tietäisin laittautua tieheni.
Tämä sopimuksemme ei kuitenkaan kestänyt kuin pari päivää. Sillä kun
Nauvossa käytyäni olin paluumatkalla ja tulin Houtskarin pitäjän
Kivimaan saarelle, kuulin muuatta taloa lähestyessämme kyytipojalta,
että taloon oli kokoontunut kokonainen joukkue miehiä, jotka aikoivat
ottaa minut kiinni ja jättää venäläisten käsiin. Pysäytin hevosen tielle
lähelle taloa, ja kun pihalla näin muutamia miehiä, huusin heille, että
tässä minä olen, pankaa nyt päätöksenne toimeen. Silloin lähti joka
sorkka yksitellen tai pienissä ryhmissä tiehensä. Mutta minä menin
sisälle ja pidin isännälle ankaran rippisaarnan käskien hänen ilmoittaa
pitäjäläisilleen, että jos he laittavat esteitä tai koettavat
vahingoittaa meitä, joiden tulee välittää tietoja Ahvenanmaalle ja
Tukholmaan, niin olen mies hävittämään heidän kotinsa ja kontunsa maan
tasalle.
Tämän jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua enää minua vastaan. Oleskelin
sitten edelleenkin koko talvisydämen täällä Turun saaristossa, kävin eri
suunnilla tiedusteluretkillä, uskaltautuen joskus manterellekin aivan
Turun lähistöön, ja lähettäen ahkeraan raportteja Ahvenanmaalle.
Kyyti- ja ruokarahoiksemme saimme Ahokkaan kanssa tältä talvikaudelta
ainoastaan 30 karoliinia kuparissa.
* * * * *