_Selviän vähitellen hämmästyksestäni ja meille tulee tulinen kiire
päästä saaliinemme viholliselta suojaan._
Jos yleensä sopii puhua hämmästyksen huipusta, niin olin minä nyt
joutunut sille korkeudelle. Tavallinen älyni ja käsityskykyni tuntui
minut kerrassaan jättäneen ja tajuamatta, missä olin ja mitä oli
tapahtunut, seisoin alallani, tuijottaen itkevään rakuunaan. Kun
vihdoinkin alkoi päässäni tuntua joitakin elonmerkkejä, sain minä
huuliani hyvän aikaa liikutettuani sanotuksi:
»Mutta, Jumalan nimessä, mitä tämä oikein merkitsee?»
Rakuuna otti kädet kasvoiltaan ja katsoen minua suoraan silmiin kysyi:
»Etkö minua todellakaan tunne, Tapani?»
Uudelleen punastuen loi hän silmänsä alas. Kun hän seisoi siinä edessäni
ujona ja avutonna, kyynelten jäljet vielä poskilla, alkoi minulle piirre
piirteeltä selvitä Riikan kuva. Viheriä ja repaleinen rakuunanviitta
sekä kupeella riippuva pitkä miekka ikäänkuin haihtuivat silmissäni
näkymättömiin noiden rakkaiden piirteiden edestä.
»Mutta ... kuinka tämä kaikki on mahdollista?» sammalsin minä
liikutettuna.
»Kuulit kai Kiteellä, että isäni kuoli Käkisalmessa neljä vuotta
sitten», kertoi Riika. »Heti sen jälkeen lähdin enoni luo, joka asui
Näykin kylässä Viipurista etelään. Olin muutamia kuukausia ollut siellä
ja me olimme jo aikeissa venäläisten pelosta muuttaa Turun puolelle, kun
vihollinen äkkiarvaamatta ilmestyi Viipurin tienoille. Kyläämme tuli
muuan kasakkajoukko alkaen ryöstää ja hävittää mitä käsiinsä saivat. Kun
miehet yrittivät vastarintaa, saivat he joka ainoa surmansa, enoni
niiden joukossa. Meidät naiset ja lapset raahasivat he mukaansa. Lopulta
jouduimme Pietariin, jossa saimme olla toista vuotta vankeudessa ja
tehdä aamusta iltaan raskasta työtä. Sitten meidät kastettiin väkisin
venäjän uskoon ja minulle annettiin nimeksi Tatjana. Voimakkaimmat
meistä vietiin sen jälkeen ratsuväen kasarmiin ja rakuunan pukuun
puettuina pakotettiin meidät ottamaan osaa sotaharjoituksiin.[1] Kun
sitä oli kestänyt muutamia kuukausia, täytyi meidän muun sotaväen mukana
seurata Suomeen ja taistella omia maanmiehiämme vastaan. Mutta usko
minua, Tapani, yksikään suomalainen ei minun kauttani ole surmaansa
saanut. Meitä on alati pidetty ankarasti silmällä, ettemme olisi
päässeet karkuun, ja yksi onnettomuustovereistani, joka sitä Porvoon
luona yritti, ammuttiin kuoliaaksi. Siitä huolimatta olen lakkaamatta
hautonut karkaamista ja nyt, kun te niin odottamatta hyökkäsitte
kimppuumme, päätin minä panna sen toimeen ja käännyin siinä aikomuksessa
tälle syrjätielle.»
»Mitä kaikkea sinun onkaan täytynyt kärsiä!» puhkesin minä liikutettuna
sanomaan likistäen hänen molempia käsiään.
»Tuota tuossa on minun kiittäminen siitä, ettei minulle sentään pahinta
ole tapahtunut, kuten monelle onnettomuustoverilleni», sanoi Riika
viitaten tien kupeessa makaavaan upseeriin.
»Kuinka niin?» kysyin minä kummastuneena, »olihan hän äsken vähällä
ampua sinut kuoliaaksi.»
»Hän on siitä pitäen, kun minä tulin rakuunain joukkoon, kiusannut minua
rakkauden tunnustuksillaan. Mutta siitä on ollut se hyvä, että hän on
mustasukkaisen valppaasti vartioinut minua ja torjunut ankarasti toisten
sotilasten lähentelyt. Ja muutenkin on hän minua kaikella tavoin
koettanut suojata.»
Tunsin kiitollisuuden sekaista myötätuntoa nuorta vihollisupseeria
kohtaan, jolle minun miekkani oli hankkinut nimettömän haudan täällä
vieraan maan salolla.
Mutta samassa pamahti maantiellä kaksi laukausta muistuttaen meille
vaarallista asemaamme vihollisleirin läheisyydessä. Lähdimme varovasti
puiden välitse hiiviskelemään sinnepäin, samalla kun minä kiireesti
latasin pistoolini.
Tien lähelle tultuamme näimme ainoastaan Juhon, joka kaatuneen hevosensa
äärellä nelinkontin riuhtoi jotakin. Juoksin hänen luokseen ja näin
vasta nyt, että hänen allaan makasi vahvaruumiinen venäläinen rakuuna,
joka vääntelehti ja reutoi päästäkseen tukalasta tilastaan. Juho piteli
häntä kiinni, mukiloi välistä nyrkillään ja hoki:
»Ähää, junkkari, vai et aio pysyä siinä! Kyllä, kyllä, kyllä minä opetan
sinut alallasi olemaan.»
Heidän temmellyksensä ja Juhon aina hätäilemätön käytös näyttivät
melkein hullunkuriselta, mutta aika alkoi olla jo liian täpärällä, jotta
minä olisin voinut jäädä joutilaaksi syrjästä katsojaksi. Autoin siis
Juhoa sitomaan vangin kädet. Tämän jälkeen kertoi Juho kuorman luota
selvittyään ladanneensa kiireesti muskettinsa ja lähteneensä katsomaan,
kuinka minun asiani olivat. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut minusta
jälkeäkään ja niin oli hän juossut tietä eteenpäin. Mutta silloin oli
häntä vastaan ratsastanut »tuo rakuunanheittiö». Se oli toinen niistä
edelleen ratsastaneista ja hän oli arvatenkin palannut päällikkönsä
kohtaloa urkkimaan. Nähdessään Juhon yksinään maantiellä oli hän ajanut
päin, mutta silloin oli Juho ampunut hevosen hänen altaan. Rakuuna oli
laukaissut pistoolinsa Juhoa kohti ja sitten he olivat käyneet
käsirysyyn, jonka loppusuoritukseen minä ehdin Riikan kanssa.
Lopetettuaan selontekonsa katsoi Juho pitkään Riikaa, joka seisoi
maantien syrjällä, ja sanoi:
»Totta kai se tuokin sidotaan?»
Riika naurahti ja vastasi:
»Ei tarvitse, seuraan teitä vapaaehtoisesti.»
Suu auki tuijotti Juho häneen kuin kummitukseen, ja jos hänellä olisi
ollut mälli suussa, hän olisi sen varmaankin pudottanut. Mutta
arvatenkin oli hän rakkaan purunsa kadottanut jo taistelun tuoksinassa.
Tein nyt Juholle muutamalla sanalla selväksi Riikan kohtalon, minkä
johdosta hän virkkoi:
»No jopa nyt jotakin!» katsellen samalla säälivästi Riikaa.
Mutta meidän oli jo aika rientää, sillä pakoaan jatkanut rakuuna oli
varmaankin ehtinyt jo venäläisten leiriin, josta epäilemättä heti
lähetettäisiin vereksiä rakuunoita tai kasakoita paikalle. Palasimme
siis miehissä kuorman luo, Juhon kiskoessa vankia perässään. Talonpoika
oli heti ensi rymäkästä selvittyään pötkinyt metsään ja jäänyt sille
tielleen. Rattaat olivat vioittuneet ja hevonen loukkaantunut siksi
pahoin, ettei sitä voinut enää käyttää.
Tutkin kiireesti kuorman sisällön ja löytyi sieltä useita suuria
nahkapusseja, joissa kaikissa oli rahoja, sekä melkoinen kasa
paljaaltaan olevia kupariplootuja. Mutta kuinka oli meidän kuljetettava
ne pois? Riikan hevonen oli seuraillut yhdessä upseerin hevosen kanssa
isäntäänsä ja Juhon hevonen oli eheänä, järsien kulottunutta ruohoa
maantien syrjältä. Kullakin meillä oli siis ratsut, vankia
lukuunottamatta. Ensimmäisinä surmansa saaneiden rakuunain hevoset
olivat laukanneet tiehensä.
Sidoimme nyt kiireesti rahapussit parittain yhteen ja sijotimme ne
parhaamme mukaan kaikkien kolmen hevosen selkään. Mitä emme voineet
mukaamme ottaa, kannoimme kiireesti metsään.
»Kuinkas me vankia kuljetamme?» kysyin minä auttaessani Riikaa satulaan.
»Joutaapa jaloitella», sanoi Juho, »sainpa tuota minäkin siellä
Janakkalassa kinttusuoniani jännittää.»
Hän sitoi vangin hevosen perään, työnsi vereksen lehtikäärön poskeensa
ja kömpi satulaan niin rauhallisesti kuin olisi ollut kysymys
rippikirkkoon lähdöstä. En huolinut estää Juhoa hänen puuhissaan, sillä
muuta keinoa ei meillä ollut vangin kuljettamiseksi, jotapaitsi
itsellänikin oli, totta puhuakseni, vielä hyvässä muistissa
kilpajuoksuni Kiteellä. Mutta ennenkuin nousin satulaan, käskin toisia
olemaan hiljaa alallaan, laskeuduin itse pitkälleni maantielle ja panin
korvani maata vasten. Kuului kaukaista jyminää aivankuin maan alla olisi
ollut joitakin voimia työssä.
»Nyt kiireesti taipaleelle, sillä vihollinen lähenee täyttä neliä»,
sanoin minä ylös hypähtäen.
Sen jälkeen lopetin pistoolin laukauksella loukkaantuneen hevosen,
hyppäsin satulaani ja niin lähdimme täyttä karkua eteenpäin. Tultuamme
Hattulan talojen kohdalle kertoi Juho niillä tienoin lähtevän
eteläiselle suunnalle jonkinlaisen kylätien, jota myöten takamaiden
kautta pääsisi Euran kappeliin. Päätin kääntyä sinne, koska oli
pelättävissä, että vihollinen piankin tavoittaisi meidät valtatiellä.
Löysimmekin mainitun tien ja hävisimme pian metsien suojaan. Ratsastin
Riikan kanssa rinnatusten edellä ja Juho seurasi vankineen perässä.
Ojensin tällöin Riikalle hänen sormuksensa, jonka olin löytänyt kasakan
ryöstösaaliin joukosta ja jota siitä lähtien olin kantanut vasemman
käteni pikkusormessa. Riika hämmästyi tästä aluksi aivan sanattomaksi ja
kun olin kertonut, kuinka sormus oli huostaani joutunut tuoden minulle
mykät terveisensä omistajattareltaan, ilmoitti Riika yhden kasakoista
ryöstäneen sen häneltä silloin, kun hän vangiksi joutui. Sen jälkeen
jutteli Riika hänellä aamulla olleen epämääräisen aavistuksen siitä,
että hän tämän päivän kuluessa saisi nähdä minut. Hän oli yöllä nähnyt
unissaan, että minä olin tullut hänen makuutilansa äärelle, kumartunut
hänen puoleensa ja sormeani kohottaen ruvennut kuiskaamaan hänelle
jotakin. Hän oli samalla herännyt ehtimättä saada selvää sanoistani,
mutta uni oli ollut niin elävää, että hän oli hyvän aikaa vielä
valveillakin ollut näkevinään minut edessään.
Kun me sitten päivällä hyökkäsimme heidän kimppuunsa, oli uni paikalla
muistunut hänen mieleensä. Taakseen vilkaistessaan hän ei tosin ollut
heti ruudinsavun läpi voinut minua tuntea, mutta joku kummallinen vaisto
tai aavistus oli kehoittanut häntä nyt jos koskaan yrittämään vapautua
luonnottomasta asemastaan. Niin oli hän sitten yht'äkkiä kääntynyt
metsätielle, mutta huutaa ei hän meille toisten rakuunain takia ollut
uskaltanut.
»Oli sentään Jumalan onni, ettei yksikään kuulistamme sattunut sinuun»,
sanoin kauhistuneena ajatellen sitä mahdollisuutta, että Riika olisi
minun kädestäni saanut surmansa.
»Silloin olisin jäänyt tässä vihollispuvussani sinne metsään makaamaan,
etkä sinä olisi koskaan saanut tietää minun kohtalostani», sanoi Riika
surumielisesti hymyillen.
Ilta oli sillä välin alkanut hämärtyä meidän ajaessamme hiljaista
juoksua äänettömän metsän halki. Kun Juho oli jäänyt näkyvistämme,
pysähdyimme me eräälle kankaan nyppylälle häntä odottamaan. Jonkin
hetken kuluttua ilmestyikin hän näkyviimme, mutta yksinään.
»No mihinkäs sinä olet vankisi pannut?» kysyin minä, kun hän oli
luoksemme ehtinyt.
»Mitäpäs, haittanahan se olisi näillä metsäpoluilla ollut», vastasi Juho
vältellen.
»Niinpä niin, mutta mitä sinä hänelle teit?» tivasin minä katsoen häneen
tuimasti.
»Tuota, sattuuhan sitä sodassa jos jotakin», mutisi Juho vastaukseksi
pyöritellen mälliään ja syljeksien hieman rauhattomasti.
Aika ei sallinut ruveta häntä sen ankarammin tilille vaatimaan, jos
siitä muuten olisi mitään hyötyä ollutkaan, ja niin lähdimme
ratsastamaan edelleen. Taivas oli jo kauttaaltaan tähdissä, kun
saavuimme erääseen pieneen metsätaloon Niinijoen latvoilla. Siinä
päätimme viettää yösydämen ja lepuuttaa lopen väsyneitä hevosiamme,
joille talosta saimme ostetuksi kunnolliset kaura-annokset. Minä ja Juho
vartioimme vuorotellen taloa Riikan nukkuessa lämpimässä saunassa.
Heti aamun sarastaessa läksimme liikkeelle ja saavuimme ennen puolta
päivää Euran lähistölle. Jätin Juhon ja Riikan hevosten kanssa metsään
ja lähdin yksin, aseet vaatteiden alle piilotettuna, kylään
tiedustelemaan. En ollut kauan kulkenutkaan, kun kylän laiteella
tiheässä viidakossa tapasin naisia ja lapsia suuren pelon vallassa.
Heiltä sain kuulla, että kylään oli aamulla Marttilasta päin tullen
ilmestynyt joukko venäläisiä, jotka olivat sangen kiukkuisesti
tiedustelleet rahakuorman ryöstäjiä ja harjoittaneet taloissa
kaikenlaista vallattomuutta.
Vietimme sitten sen päivän metsässä piileksien ja kärsien nälkää, sillä
leipä oli rensseleistämme jo loppunut, emmekä yöpaikasta olleet
varhaisen lähtömme takia tulleet lisää hankkineeksi. Vasta pimeän tullen
lähdimme liikkeelle ja menimme kylän yläpuolelta, muutaman kosken
kohdalta Paimionjoen poikki kulkien jalkaisin ja hevosiamme taluttaen
kaikenlaisia metsäpolkuja myöten Paimiota kohti, jonne saavuimme
seuraavana aamuna.
Täällä ei ollut yhtään vihollista, mutta sen sijaan oli kirkolla joukko
talonpoikia, jotka olivat hyvin kiihdyksissään niistä väkivallan töistä,
joita venäläiset olivat kaikkialla harjoittaneet kostoksi
partioretkeläisille. He uhkasivat vangita meidät ja jättää venäläisten
haltuun, jottei syyttömän rahvaan tarvitsisi muka syyllisten takia
kärsiä. Tästä sain heidät kuitenkin lujalla käytökselläni luopumaan,
jopa he häpesivätkin uhkauksiaan, kun olin puhunut heille muutamia kovia
sanoja.
Saatuamme muutamasta talosta melkein puolipakolla ostetuksi hiukan
ruokaa, jatkoimme oitis matkaamme ja saavuimme iltapäivällä Sauvoon,
jossa päätimme minun puustellissani levätä päivän tai pari.
* * * * *