_Taistelemme kaksi kuutta vastaan ja anastamme kuormallisen rahoja.
Venäläinen rakuuna saa minut elämäni suurimman hämmästyksen valtaan._
Huittisista palattuani ja päivän Turussa levättyäni sain Ahokkaan kanssa
lähteä uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa oli matkamme määränä
Loimijoki, sillä sielläpäin kerrottiin nähdyn vihollisia ja meidän oli
urkittava tietoomme, mitä heillä oli tekeillä.
Lähdimme aikaisin aamulla Turusta ja marraskuisen päivän vaisusti
harmaista maisemaa valaistessa ajoimme hyvää vauhtia pitkin Oripäähän ja
Loimijoelle johtavaa tietä. Juho oli lähtiessämme saanut majatalomme
isännältä lahjaksi käärön venäläistä lehtitupakkaa ja tyytyväisenä
pyöritteli hän nyt mälliä poskessaan, ruiskauttaen välistä ruskean
sylkilätäkön hevosen pään yli tielle.
»Varmaan sinä, Juho, vaihtaisit taivasosasikin tupakkapuruun, jos oikein
lujalle ottaisi», sanoin minä nähdessäni, kuinka hartaasti hän käänteli
mälliään ja siirteli sitä poskesta toiseen.
»Kyllähän se hyvää on, mutta tokkopa tuohon sentään tulisi taivasosaansa
vaihtaneeksi», vastasi Juho yksikantaan.
»Mutta mahtaneekohan sinusta taistelussa olla suurtakaan apua», jatkoin
leikinlaskuani, »sillä tuo mällin käänteleminenhän sinulta vie kaiken
ajan ja huomion, niin ettet sinä ehtisi oikealla ajalla ja paikalla
asettasi käyttää.»
»Eiköpä tuota ryssän kanssa aina toimeen tultane», arveli Juho
suuttumatta.
Niin jatkoimme matkaamme ja puolenpäivän aikaan saavuimme Loimijoen
kirkolle, jossa ensiksi ajoimme nimismiehen talolle. Kohta kun pääsimme
pihalle ja laskeuduimme hevosten selästä, ehätti nimismies luoksemme ja
sanoi:
»Ollapa teitä nyt viisi tai kuusikaan miestä, niin saisitte suuren
joukon rahoja.»
»Mistä niin ja millä tavoin?» kysyin minä.
»Juuri ikään kulki tästä ohi kuusi venäläistä rakuunaa mukanaan
kokonainen kuorma meikäläistä rahaa.»
»Minnepäin ne menivät?»
»Ypäjälle päin ja lienevät nyt puolen penikulman päässä täältä. Kolmen
penikulman päässä, Ypäjän ja Jokioisten välillä, sanotaan olevan
vihollisten leirin.»
»Hyvä on, antakaa meille vain tuoppi olutta mieheen», sanoin minä
nimismiehelle.
Kun saimme oluttuopit, sanoin minä toverilleni:
»No nyt saat, Juho, näyttää, kelpaatko sinä muuhunkin kuin tupakkapurua
jauhamaan ja rakuunahevosen kanssa kilpaa juoksemaan.»
»Montako niitä olikaan?» kysyi Juho.
»Kuusi, siis kolme miestä kohti. Mitäs arvelet?»
»Niin kolmeko? Ajoinpa minä kerran talkootansseissa seitsemän
ypäjäläistä yksinäni käpälämäkeen, kun olin parhaillaan nousuhumalassa.»
»Mutta tämä onkin hieman toista kuin talkootanssit», huomautin minä.
»Vaan eiköhän seitsemän ypäjäläistä, vaikka ne ovatkin aina olleet
hiukan jänishousuja, paina sentään koko joukon enemmän kuin kolme
moskovalaista», arveli Juho totisena.
»No pianpahan saamme nähdä», vastasin minä tyhjentäen oluttuoppini sekä
nousten satulaan.
Juho seurasi esimerkkiäni ja työntäen uuden lehtikäärön poskeensa sanoi:
»Perässä tullaan, antakaa vain nelijalkaisen pyyhkäistä.»
Painoimme siis kannukset ratsujemme kylkiin ja aloimme täyttä neliä
pyyhältää Ypäjälle johtavaa tietä. Ratsastettuamme alun toista
penikulmaa ja sivuutettuamme juuri Kauhanojan talot, kuulimme edessämme
olevan tien mutkan takaa ratasten kolinaa. Pysäytin heti huohottavan
ratsuni ja sanoin Juholle:
»Nyt he ovat varmasti ihan edessämme. On parasta, että me täältä
takaapäin hyökkäämme täyttä neliä ajaen heidän niskaansa. Ensin
laukaisemme muskettimme ja sitten käymme miekka kädessä heidän
kimppuunsa, ennenkuin he ennättävät ampuma-aseitaan käyttää.»
Tarkastimme nopeasti, olivatko muskettimme reilassa, ja kopistimme
ruutia sankkipannuun. Kummallakin meillä oli musketti ja minulla sitä
paitsi pari pistoolia vyössäni.
»Pidä nyt, Juho, kieli suorana suussasi!» sanoin minä ja painoin
kannukset hevoseni kylkeen.
Sivuutettuamme tien mutkan tuli näkyviimme kuusi venäläistä rakuunaa,
jotka hiljalleen ajoivat eteenpäin, kolme kummallakin tien reunalla.
Keskellä olivat rattaat, joiden keulalla ajurina istui meikäläinen
talonpoika.
»Pidä huoli sillä puolen olevista», kuiskasin Juholle, viitaten hänelle
tien oikealla syrjällä ratsastavia rakuunoita, »minä kyllä hoidan
tämänpuoliset.»
Kulkueesta ei kukaan katsonut taakseen, ja rattaat kolisivat siksi
äänekkäästi, että nelistävien hevostemme synnyttämä töminä saattoi vasta
aivan lähellä tulla huomatuksi. Olimme noin kahdeksan sylen päässä
rakuunoista, kun ojensin muskettini jälkimmäisenä ratsastavaa kohti.
Juho seurasi esimerkkiäni ja peräkkäin pamahtivat laukauksemme.
Molemmat jälinnä ratsastavat rakuunat kierähtivät maahan, ja toisten
hevoset kavahtivat laukaukset kuullessaan kahdelle jalalle. Pudotimme
muskettimme tiepuoleen, ettei niistä taistelussa olisi haittaa, ja
sivaltaen miekat esille karautimme eteenpäin. Taakseen vilkaistuaan
lähtivät jäljellä olevat rakuunat ajamaan täyttä karkua eteenpäin.
Kuormahevonen laukkasi häntä pystyssä heidän keskellään, niin että ajaja
sai töin tuskin keulalla pysyneeksi. Laukaisin molemmat pistoolini sitä
kohti sen pysähtymättä tai heikentämättä vauhtiaan.
Juhon hevonen oli koko joukon vahvempi minun hevostani. Hän pääsi tuossa
huimassa kilpa-ajossa minusta hiukan edelle ja kannustaen ratsunsa
voimat äärimmilleen ajoi hän syrjittäin kuormahevosen päälle.
Viimeksimainittu suistui pitkin pituuttaan tielle, niin että toinen aisa
rusahti poikki. Juhon hevonen kaatui myöskin ja sivu karahuttaessani
näin Juhon itsensäkin kuppelehtivan samassa mylläkässä.
»Hyvä on», ajattelin, »kyllä Juho pitää kuormasta huolen sillä aikaa,
kun minä toimitan niin, ettei rakuunoista ole meille enää vastusta.»
Maantiestä erkani vasemmalle kapeahko ja vähän ajettu tie, joka varmaan
vei joihinkin metsätaloihin. Ensimmäinen vasenta tiensyrjää ajavista
rakuunoista käänsi kohdalle tultuaan yht'äkkiä hevosensa sinne. Toinen,
joka näytti olevan joukon päällikkö, huusi hänelle jotakin, jota minä
kuitenkaan en voinut ymmärtää, ja käänsi sitten hevosensa hänen
peräänsä. Toiset kaksi rakuunaa jatkoivat täyttä neliä maantietä
eteenpäin.
Arvelematta seurasin edellisiä syrjätielle, sillä mieleeni välähti, että
he koettavat tämän kautta kiertää takaisin kuorman luo, sillä aikaa kuin
toiset kaksi ahdistaisivat minua tuonnempana maantiellä. Kun olin jo
niin lähellä upseeria, että miekkani kärki saattoi ulottua hänen
hevosensa lautasille, kääntyi hän äkkiä taakseen ja ojensi karpiininsa
hevoseni otsaa kohti. Pamaus vain, ja kunnon ratsuni suistui polvilleen.
Paikalla kun laukaus oli pamahtanut, käänsi edellä ratsastava rakuuna
hevosensa vasemmalle, niin että se pystyyn kavahtaen pysähtyi kahden
oksistaan yhteen punoutuneen kuusen eteen. Upseeri pysäytti myös
hevosensa ja vetäen vyöstään toisen pistoolin sekä ojentaen sen rakuunan
rintaa kohti huusi vihasta kähisevällä äänellä:
»Aja eteenpäin tai minä ammun!»
Mutta mitään vastaamatta pudottausi rakuuna salamannopeasti hevosensa
toiselle puolelle. Samassa pamahti laukauskin ja rakuunan hevonen
hypähti syrjään, samalla kuin hänen isäntänsä kierähti kuusen juurelle.
Olin sillävälin selviytynyt kaatuneen hevoseni satulasta ja ehättänyt
paikalle. Sen nähdessään tempasi upseeri miekkansa, mutta minun aseeni
oli kerkeämpi ja parin silmänräpäyksen kuluttua laukkasi hänen hevosensa
isännätönnä pitkin metsätietä. Käännyin tämän jälkeen nopeasti
katsomaan, kuinka kuusen juurelle sortuneen rakuunan laita oli. Mutta
hän kavahti samassa seisoalleen ja huudahti selvällä suomenkielellä:
»Tapani, etkö sinä ole Tapani Löfving?»
Jos pilvistä olisi pudonnut eteeni hampaisiin saakka asestettu
ratsumies, en varmaankaan olisi siitä yhtään enempää hämmästynyt kuin
tästä. Tuijotin sanatonna häneen ja hän olisi voinut miekallaan minut
huoleti lävistää, minun kykenemättä sormeanikaan puolustuksekseni
liikauttamaan.
Rakuuna tuijotti minuun näköjään yhtä hämmästyksissään. Hänen ruskeissa
silmissään oli omituinen palo, huulet värähtelivät ja kasvoille, jotka
olivat parrattomat ja nuorekkaat, levisi heleä puna. Yht'äkkiä peitti
hän käsillä silmänsä ja purskahti itkuun, änkyttäen katkonaisesti:
»Riikahan minä olen ... mutta kuinkapa sinä voisit minut tuntea ...
tällaisena.»
* * * * *