_Armeija hajallaan. Vaellan Turkuun ja saan olla tekemisissä
kelvottomain alamaisten kanssa._
Oli sumuinen lokakuun aamu ja päivä tuskin vielä sarasti, kun me
Ahokkaan kanssa läpimärkinä samosimme suon halki luoteista ilmansuuntaa
kohti. Edellisestä oli kulunut jo kappaleen kolmatta viikkoa. Olimme
silloin heti päivän sarastaessa lähettäneet yhden sotilaista pitkin
metsäteitä viemään päämajaan kirjettä, missä vänrikki Sahlmanin kanssa
annoimme tarkat tiedot vihollisten lukumäärästä ja eri aselajeista. Itse
lähdimme toisten miesten ja Ahokkaan kanssa retkeilemään Kärkölän,
Lammin ja Tuuloksen puolelle, jossa emme kuitenkaan vihollisen kanssa
joutuneet sanottavampiin tekemisiin.
Eilen illalla olimme saapuneet Hauhon kirkolle ja päättäneet siinä
jakaantua kahteen joukkoon. Olimme muutamilta paikkakuntalaisilta
kuulleet Armfeltin jättäneen Mierolan sillan ja vetäytyneen Pälkäneelle,
missä hän oli rakentanut varustuksia Kostianvirran pohjoisille äyräille.
Vihollinen oli myöskin näinä päivinä lähtenyt Hämeenlinnasta liikkeelle
ja leiriytynyt Ilmoilan seutuville, noin parin penikulman päähän
meikäläisten päämajasta. Ratkaiseva taistelu oli siis ihan ovella.
Armeijaan kiiruhtaessamme päätimme me vielä hankkia mahdollisimman
monipuoliset tiedot vihollisen asemasta ja hankkeista. Sitä varten tuli
Sahlmanin sotamiesten kanssa kulkea venäläisten päämajan itäpuolitse,
samalla kuin minä kiertäisin Ahokkaan kanssa länsipuolelta.
Illalla olimme siis eronneet ja yöllä olin Ahokkaan kanssa soutanut
Hauhonselän yli ja sitten yhtä mittaa taivaltanut tiettömiä metsiä
matkalla Hämeenlinnasta Pälkäneelle johtavalle maantielle. Sitä me
luonnollisestikaan emme voisi paljon hyväksemme käyttää, vaan oli meidän
ainoastaan kuljettava sen poikki ja sitten pitkin länsipuolisia metsiä
jatkettava matkaa Pälkänettä kohti.
Suo, jota viimeksi olimme kulkeneet, kohosi kanervaiseksi ahoksi
rajoittuen edessäpäin jyrkkään ja louhiseen kallionselänteeseen. Juuri
kun olimme sen juurelle ehtineet, alkoi kallion takaa kuulua rattaiden
räminää, kavioiden töminää ja hevosten korskuntaa. Arvasimme olevamme
ihan maantien lähellä ja kiipesimme oitis kalliolle, nähdäksemme, keitä
sen takana oli liikkeellä. Tultuamme kallionlaelle, jossa siellä ja
täällä oli mataloita, mutta tiheitä kuusinäreikköjä, huomasimme kallion
muodostavan toiselle puolelle pystysuoran seinän, jonka vieritse kulki
maantie, noin kolme tai neljä syltä suoraan alapuolellamme. Maaten
pitkänämme näreikössä tähystimme alas tielle.
Ohitse ratsasti melkein loppumattomalta näyttävä jono kasakoita, joiden
välissä marssi aseettomia suomalaisia sotilaita, toiset verissään,
toiset repeytynein vaattein ja loan tahraamina. Siellä täällä
matkueessa, joka kulki Hämeenlinnaa kohti, oli vankkureita, joissa virui
pahemmin haavoittuneita. Nähtyäni kulkueen allani välähti heti salamana
mieleeni, että taistelu Pälkäneellä oli jo taisteltu ja meidän
armeijamme lyöty. Jouduin tästä siinä määrin mielenliikutuksen valtaan,
että hetkeksi unhotin vaarallisen asemamme ja nähdessäni vankien
joukossa kersantti Kuulan omasta komppaniastani huusin hänelle:
»Hoi, veli Kuula, miten ovat asiamme?»
Kuula katsahti ylös veristyneillä silmillään ja tuntiessaan minut
näreiden välissä vastasi ontolla äänellä:
»Armeija on lyöty ja hajallaan kuin akanat tuulessa.»
Samassa sai hän niskaansa pari kolme tyrkkäystä pyssynperistä ja meitä
kohti ojentui kymmenkunta tuliluikkua. Vetäydyimme nopeasti näreiden
suojaan, samalla kuin kuulat rapisivat oksissa ympärillämme.
Heittäydyimme kiireesti alas kalliolta ja kätkeydyimme aholle. Jonkin
hetken kuluttua ilmestyikin kallionlaelle etsiviä ja ympärilleen
tähysteleviä kasakoita, jotka kuitenkin pian hävisivät.
Tunsimme itsemme omituisen herpaantuneiksi, aivankuin jokin meitä täällä
maailmassa pitelevä emäjuuri olisi äkkiä riuhtaistu poikki. Neuvottomina
kyyrötimme hyvän aikaa alallamme tietämättä, mihin meidän nyt oli
ryhdyttävä. Mutta lopuksi karistin väkipakolla päältäni apean ja
toivottoman mielialan, hypähdin pystyyn ja sanoin:
»Eläähän meidän sittenkin täytyy. Siispä eteenpäin!»
Niin lähdimme taivaltamaan karjanpolkuja myöten, tällä kertaa
Hämeenlinnaan päin. Illalla tulimme Hattulan Juutilaan ja siellä
tapasimme pari Hämeen rykmentin miestä, jotka rykmentin hajottua
Pälkäneen tappelussa olivat lähteneet kotiseudulleen. Heiltä saimme
lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt. Armeija oli Kostianvirran
takana tehnyt urhoollista vastarintaa ja lyönyt useat vihollisen
hyökkäykset takaisin. Mutta sitten olivat venäläiset kulkien lautoilla
Mallasveden yli kiertäneet suomalaisten aseman, jolloin meikäläisten oli
täytynyt kahdelta suunnalta tunkevan ylivoiman alta vetäytyä pois,
kunnes koko armeija oli ankarasti taisteltuaan joutunut melkein
täydelliseen hajaannustilaan. Mihinkä eri joukkokunnat olivat joutuneet,
siitä ei sotamiehillä ollut tietoa. He sanoivat, etteivät itse muuta
enää ymmärtäneet kuin lähteä omia kotinurkkiaan puolustamaan ja
pelastamaan edes lähimpiä omaisiaan yleisestä tuhosta.
Vietettyämme yön Juutilassa lähdimme Ahokkaan kanssa taivaltamaan Turkua
kohti. Siellä päin toivoin itselleni tarjoutuvan joitakin toiminnan
mahdollisuuksia ja toverini toivoi niillä seuduin tapaavansa entisen
isäntänsä, joka luultavastikaan ei ollut mukana Kostianvirralla.
Venäläiset olivat jo elokuun lopulla marssineet Turkuun, mutta jättäneet
sen jälleen ja palanneet Uudellemaalle ja Hämeeseen. Apraksin oli
levityttänyt ympäri Turun lääniä julistusta, jossa luvattiin kansalle
täysi turvallisuus. Senpä vuoksi eivät kylät täällä päin olleetkaan niin
autioina kuin Uudellamaalla ja Hämeenlinnan ympäristöillä, vaan siellä
ja täällä näki talojen piipuista savuja nousevan sekä ihmisiä
tavallisissa askareissaan. Mutta levottomina ja pelonalaisina he elivät
kotinurkissaan ehdättäen jokaiselta ohikulkijalta uutisia tiedustamaan.
Turusta olivat enimmät asukkaat ennen venäläisten tuloa kalliimman
omaisuutensa kanssa paenneet Ahvenanmaalle tai Tukholmaan. Osa alempaa
porvaristoa oli sentään palannut entisille asuinsijoilleen. Kaupungissa
oli myöskin läänin maaherra, paroni Stjernstedt, joka vihollisen
vierailun aikana oli piilotellut saaristossa. Menin hänen puheilleen ja
kerroin hänelle viimeiset vaiheeni sekä tiedustelin, oliko minun
lähdettävä etsimään armeijan jäännöksiä Pohjanmaan puolelta vai johonkin
muuhunko ryhdyttävä. Hän määräsi minut olemaan hänen käytettävänään,
jotta hän voisi seurata vihollisen hankkeita ja toimittaa niistä tietoja
Tukholmaan.
Ahokas tapasi kuin tapasikin Turussa isäntänsä, joka oli joukkueineen
ollut useissa pikku kahakoissa vihollisen kanssa ja kerran jo
vangiksikin joutunut, mutta livistänyt karkuun ja päässyt onnellisesti
Turkuun. Nyt hänen oli määrä viedä tänne kokoontuneet sotamiehet sekä
lähisaaristossa kätkössä olleet kaleerit ja veneet Ahvenaan. Mutta
Ahokkaan tuli jäädä minun käskyläisekseni.
Ensi töikseni retkeilin Ahokkaan kanssa Loimijoelle, jossa kapteeni
Möllerin pyynnöstä kävin tarkastamassa hänen puustelliaan sekä
korjaamassa talteen, jos siellä vielä löytyi jotakin arvokkaampaa.
Otinkin sieltä haltuuni muutamia lampaita, kaksi hevosta satuloineen
sekä joukon kolme- ja kuusnaulaisia kranaatteja. Nämä kaikki kuljetin
Sauvossa olevaan omaan Hallela-nimiseen virkatalooni, tai paremmin
sanoen torppaan, jota en vielä ollut nähnytkään. Lepäiltyäni täällä
muutamia päiviä palasin Turkuun, jossa maaherralta sain määräyksen mennä
Huittisiin hävittämään erään siellä olevan kruunun makasiinin, ettei se
joutuisi vihollisen saaliiksi.
Lähdin oitis Ahokkaan kanssa ratsain matkalle. Saavuttuamme Hannunkosken
kylään päätin poiketa muutamaan taloon, saadakseni tietää, oliko
paikkakunnalla kuulunut vihollisia liikkuvan. Ahokas jäi molempain
hevosten kanssa kujasille odottamaan. Kylän talot näyttivät kaikki
huonosti hoidetuilta ja rähjääntyneiltä. Kuten myöhemmin sain kuulla,
olivat hannunkoskelaiset laiskaa väkeä, kuuluen niihin ihmisiin, jotka
kituuttaen elävät päivästä toiseen ja kantavat sydämessään ainaista
tyytymättömyyttä esivaltaa ja paremmin toimeentulevia lähimmäisiään
kohtaan pitäen näitä syypäinä heidän kurjuuteensa.
Astuin siis sisälle pirttiin, jossa istui muutamia miehiä viinaa
ryypiskellen, ja näyttivät he jo olevan hyvänlaisesti humalassa. He
kehoittivat minua istumaan seuraansa tarjoten minullekin viinakulhoa.
Mutta minä kieltäydyin sitä ottamasta. Yksi miehistä, joka nähtävästikin
oli talon isäntä, alkoi nyt tarkastella sarkakauhtanani alta näkyvää
univormunkaulusta, joka oli kapealla kultakaluunalla reunustettu. Siitä
hän arvatenkin huomasi minut herraksi ja sanoi röyhkeästi nauraen:
»Lyödäänkö sadan riikintaalerin veto, että venäläinen tästälähin pitää
Suomen?»
»Ei minulla ole varaa niin suuria vetoja lyödä», vastasin kartellen.
»Huilaa sitten helvettiin toisten Suomen herrain perässä!» sanoi hän
ryyppytoveriensa hyväksyvästi nauraa röhötellessä.
Kun hän ei tällä saanut minua vielä suututetuksi, jota hän kaikin
mokomin näytti haluavan, lisäsi hän hetken kuluttua ärsytellen:
»Tällä pojalla on paloverorahat jo valmiina ja ryssä saa ne heti, kun
kylään tulee.»
»Hyvä on», vastasin minä, »mutta antaisitteko minulle oman rahani edestä
vähän ruokaa?»
Tämän sanoin vain saadakseni syytä viipyä hiukan pitempään talossa,
jossa noiden puolijuopuneiden miesten suusta saatoin siepata yhden tai
toisen pikkutärkeän tiedon.
»Kyllähän sitä aina ruokaa on, mutta siitä saat maksaa
kestikievaritaksan mukaan kymmenen äyriä hopeassa», vastasi isäntä.
Kaivoin rahat esille ja ojensin ne hänelle, jonka jälkeen häijyn
näköinen, huolimattomasti puettu pikisilmä-akka kantoi pöytään leipää,
voita, silakkaa ja savustetun lampaankyljen. Kun menin pöydän taakse
navetakseni aterioimaan, tuli lähelleni pöydän päähän istumaan muuan
vanha ukko. Isäntä meni ulos ja palasi hetken kuluttua takaisin
kädessään pitkässä varressa oleva, puolikuun muotoinen lehtirauta. Hän
läheni pöytää ja yritti yht'äkkiä varrastaa minut raudalla seinään
kiinni. Mutta minä olin koko ajan ollut vanoillani ja samalla kuin hän
ojensi aseensa, kumarruin minä vikkelästi pöydän alle.
Nyt tarrasi vierelleni asettunut vaari minua niskasta, koettaen pidellä
minua kiinni. Mutta minä sieppasin penkiltä pöydän takaa muskettini,
jonne sen syömään ryhtyessäni olin selästäni laskenut, ja tyrkkäsin sen
perällä vaaria leuan alle, niin että hänen kätensä paikalla heltisivät.
Samalla viritin musketinhanan ja ärjäsin isännälle:
»Ulos, lurjus, taikka laukaisen paikalla!»
Hän peräytyikin edelläni ulos ja pudotti puolikuunsa, minkä jälkeen minä
miekanlappeella annoin hänelle muutamia kunnon sivalluksia. Mutta
samalla tulla lennätti pirtistä akanhäijyläinen ja rupesi sivaltelemaan
minua saavin korennolla päähän. Ennätin kuitenkin ennen ja löin häneltä
korennon käsistä, jonka jälkeen hänenkin selkäpuolensa sai hyvin
ansaitun osansa miekkani lappeesta. Kun korento putosi hänen kädestään,
yritti hän siepata lehtiraudan, joka oli maassa jalkojeni välissä,
samalla kun isäntäkin yritti uudelleen käydä minuun käsiksi. Mutta
annoin potkuja oikealle ja vasemmalle, niin että kumpikin heistä sai
hyvänpäiväiset mustelmat muistokseen.
Kun viimein pääsin heistä erilleni, aloin juosta kujalle, jossa Ahokas
hevostani pidellen oli istunut omansa selässä ja hymyillen seurannut
minun kahakkaani. Mutta edellä mainittu vaari, joka oli hyvin kookas ja
luiseva äijä, seurasi juosten perässäni ja juuri kun olin satulaan
nousemassa, tarttui hän muskettini perään. Kun en hellittänyt asettani,
takertui hän minun korvuksiini, ja kun minä jalustimessa kiikuin
verraten epämukavassa asennossa, sai hän minut keikautetuksi alleen.
Toiset huutaa hoilasivat sill'aikaa kylänväkeä kokoon ja miehiä ja
akkoja alkoi talorähjistä rientää paikalle. Vapautin kuitenkin itseni
nopeasti vaarin alta ja annettuani hänelle muutamia oivallisia
sivalluksia hyppäsin satulaan ja ajoin toverini kanssa täyttä laukkaa
tieheni. Lakkini, kintaani ja rahakukkaroni jäivät kuitenkin taloon.
Huittisten kirkolle tultuamme kutsuimme talonpoikia koolle ja jaoimme
heille sen vähäisen viljan, mitä makasiinissa vielä oli jäljellä, minkä
jälkeen sytytimme sen palamaan, ettei siitä viholliselle olisi
minkäänlaista hyötyä. Paluumatkalla pistäydyin uudestaan vierailulla
Hannunkoskella ja otin kapineeni, jotka minun tullessani oli täytynyt
sinne jättää.
* * * * *