_Metsissä ja maantiellä. Tutustun vastaiseen sotatoveriini keskellä
vihollisten leiriä._
Oli raikas aamu syyskuun keskipaikkeilla, kun astuin ulos nokisesta
saunasta, missä oljilla maaten olin muutamain komppaniatovereitteni
kanssa viettänyt yön. Vainioilta ja Vanajan rantaniityiltä haihtui
yöllinen sumu parast'aikaa riekaleina ilmaan, ja tuolta ja täältä kuului
kiireistä, mutta tahdikasta varstankapsetta, kun maamiehet puivat
viljojaan pois sotajoukkojen jaloista. Ympäri ketoja savusi vielä
yöllisiä leirinuotioita, joiden ympärillä näkyi toistensa nojaan
asetettuja musketteja, einehtiviä tai jalkineitaan parsivia sotamiehiä
ja joukko nälkiintyneitä rääsyläisiä, joita armeijan kintereillä oli
Uudeltamaalta kulkenut tänne Hämeeseen. Osa eri rykmenttien sotilaista
oli jo luomassa valleja Vanajan rannoille sillan kummallekin puolelle.
Kylän alla olevalla niityllä hirnahtelivat ratsuväen hevoset, ja
vallinluojain taholta kuului välistä reipas laulun hoilaus. Sellaista ei
oltu armeijassa pitkään aikaan kuultu, ja se vaikutti omituisen
elostuttavasti kaikkien mieliin.
Armeijassa oli herännyt uutta luottamusta sen jälkeen kuin Lybecker oli
viimeinkin kutsuttu sinne, missä hänen olisi pitänyt aina pysyä,
nimittäin Tukholmaan, ja kenraalimajuri Armfelt oli toistaiseksi saanut
ylipäällikkyyden. Mutta kykenisikö parhainkaan päällikkö enää korjaamaan
hänen jälkiään? Sitä epäilivät kaikki, jotka asioita vähänkään
ymmärsivät. Olihan Lybecker Armfeltin ja muiden rukouksista huolimatta
peräyttänyt armeijan miekanlyönnittä rannikolta Hämeenlinnaan.
Vihollisen voimat olivat siten saaneet rauhassa yhtyä ja rakentaa
varustuksiaan sekä ottaa haltuunsa Helsingin ja Turun. Armfelt oli
puolustuspaikakseen valinnut Mierolan sillan lähellä Hattulan kirkkoa.
Taistelu oli ennen pitkää odotettavissa, sillä Hämeenlinnaa läheni
venäläisten ylipäällikkö, kenraali Apraksin, jolla oli käytettävänään
meikäläisiä paljon suurempi sotavoima.
Koska munsterikirjurin toimi ei minua ollenkaan miellyttänyt, kävin
rykmenttini päällikön, eversti Yxkullin puheilla, pyytäen ylennystä
virassani. Mutta hän kohteli minua röyhkeästi, sanoen hänellä olevan
parempiakin miehiä autettavana. Pyysin silloin eroa paikastani
mennäkseni johonkin toiseen rykmenttiin, jossa olisi minua huonompiakin
miehiä. Mutta hän käski minun vain pysyä paikallani komppaniassani.
Tämän jälkeen kävin vielä kenraalimajuri Fittinghoffin luona, että hän
auttaisi minut pohjalaiseen rykmenttiinsä. Hän lupasikin minulle
kenttävääpelin paikan, mutta ero entisestä rykmentistäni oli minun
itseni hankittava. Mutta sehän minulta kiellettiin, ja sen vuoksi
päätinkin nyt kääntyä itse Armfeltin puoleen.
Hän asui esikuntansa kanssa pappilassa, jonka pihalle minä asetuin
odottelemaan puheille pääsyn mahdollisuutta. Jutellessani siinä erään
hämäläisen kersantin kanssa kuulin tutun äänen huutavan nimeäni.
Kääntyessäni näin ikkunassa kenraali Armfeltin, joka viittoi minua
luokseen.
Astuessani sisälle istui hän yksinään pappilan vierastuvassa. Pöydällä
hänen edessään oli kartta levällään, miekka sekä kolmikulmainen hattu
olivat tuolilla hänen vieressään.
»Muutama päivä sitten olivat vihollisten etujoukot Nurmijärvellä»,
lausui hän karttaa silmäillen, »mutta varmaankin he ovat jo liikkeessä
Hämeenlinnaa kohti. Tarvitsisin nyt pikaisesti tietoja heidän
hankkeistaan ja viimeisimmästä lukumäärästään. Oletteko valmis lähtemään
heti liikkeelle?»
»Heti paikalla, herra kenraali, mutta uskaltaisinko sitä ennen esittää
pienen pyynnön?» vastasin minä.
Kun hän oli suopeasti nyökäyttänyt päätään, ilmaisin haluni tulla
ylennetyksi munsterikirjurin virasta johonkin muuhun toimeen.
Suosiollisesti lupasi hän toimittaa minulle ylennyksen heti, kun
palaisin tiedusteluretkeltäni.
Hän oli sillä välin noussut seisomaan ja kävellyt ikkunan luo. Pappilan
ohi marssi juuri komppania Hämeen läänin jalkaväkeä, joka arvatenkin oli
menossa etuvartiostoon. Heitä katsellen puhui kenraali enemmän itsekseen
kuin minulle:
»Uusmaalaiset ovat saaneet jo jättää kotiseutunsa. Jumala yksin tietää,
saavatko hämäläisetkin tehdä samoin. Ja sitten on pohjalaisten vuoro! Ja
tämä kaikki yhden kelvottoman ihmisen laiminlyöntien takia.»
Huomattuaan minun vielä viipyvän ovensuussa kääntyi hän puoleeni ja
sanoi:
»Toivon teidän täyttävän hyvin tehtävänne, kuten ennenkin. Siitä
lopultakin kaikki riippuu, kuinka uskollisesti kukin täyttää
velvollisuutensa. Jumalan haltuun, Löfving!»
»Jumalan haltuun, herra kenraali!» vastasin liikutettuna ja läksin
huoneesta.
Tämän jälkeen en enää nähnyt kenraali Armfeltia koko pitkällisen ja
hävittävän sodan aikana. Tehtyään miehekästä vastarintaa Pälkäneellä,
Tammerkoskella ja Isossakyrössä sai hän harventuneen, ryysyisen ja
nälkäisen sotajoukkonsa kanssa peräytyä yhä kauemmas Pohjolan yöhön ja
lumiin sekä loppujen lopuksi kestää viimeisten Suomen miesten kanssa
kaikkia kuoleman kauhuja Norjan tuntureilla. Mutta minä jäin edelleenkin
vihollisten valtaamaan Etelä-Suomeen, jossa omalla tavallani koetin olla
hyödyksi isänmaalleni ja vahingoksi viholliselle.
Lähdin siis kohta Armfeltin luota tultuani retkelle. Tovereikseni sain
vänrikki Sahlmanin sekä viisi sotamiestä. Kuljimme ensiksi meikäläisten
etuvartioston ohi Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Nurmijärvelle päin.
Kylät Hämeenlinnan eteläpuolella olivat enimmiten melkein tyhjinä, sillä
asukkaat olivat vihollisten pelosta piiloutuneet metsiin tai seuranneet
meikäläistä sotajoukkoa.
Sivuutettuamme Janakkalan kirkon kuljimme metsäisten mäkien välitse
mutkittelevaa maantietä Nurmijärveä kohti. Silloin kohtasimme
äkkiarvaamatta kasakkajoukon, joka hiljalleen ratsasti meitä vastaan.
Livahdimme oitis puiden väliin ja kiipesimme lähintä rinnettä ylös.
Kasakkain näimme allamme pysähtyneen neuvottelemaan.
»Laukaiskaamme muskettimme tyhjiksi», sanoin tovereilleni, »mutta
tähdätkää tarkoin kukin omaan mieheenne!»
Laukaisimme seitsemän muskettiamme melkein yht'aikaa ja seitsemän
arohevosta jäi haltijattomiksi. Kasakat joutuivat hämmennyksiin,
päällikkö kirosi ja ärhenteli. Kun hän oli saanut joukkonsa hiukan
toipumaan, komensi hän kaksikymmentä miestä jalkaisin hyökkäämään
kimppuumme, jolla aikaa toiset ampuivat meitä kohti yhteislaukauksen,
niin että oksia ja kaarnanpalasia sinkoili ympärillämme. Olimme sillä
välin saaneet muskettimme uuteen latinkiin ja kun kimppuumme lähetetyt
kasakat tulivat puiden välistä näkyviin, lähetimme heille kuumat
tervetuliaiset. Ainakin viisi heistä jäi petäjäin juurelle kierimään ja
loput pakenivat suinpäin alas nähdessään pistimemme edessään
välkehtivän.
Emme enää jääneet uutta rynnäkköä odottamaan, vaan riensimme toista
rinnettä alas, ladaten juostessamme muskettejamme. Päästyämme takana
olevan noron pohjalla kasvavaan tiheään viidakkoon ilmestyi vasta
jättämällemme kukkulalle uusi joukko kasakoita. Lähetimme heille vielä
erojaisiksi kuulatuiskun ja lähdimme sitten kiireesti viidakon suojassa
rientämään pitkin noroa eteläiseen suuntaan.
Pääsimme sen enemmittä kasakoista eroon ja noin tunnin ajan kuljettuamme
lähenimme jälleen varovasti maantietä muutaman yksinäisen metsätalon
kohdalla. Näkyvissä ei ollut ristin sieluakaan, mutta joka tapauksessa
marssisi venäläisten päävoima tästä piakkoin sivu. Meidän oli siis
parasta asettua näille seuduin ottamaan selkoa vihollisvoiman
suuruudesta.
Silmäillessäni typö tyhjäksi jätettyä taloa juolahti mieleeni eräs
tuuma. Metsän reunassa lähellä tietä oli riihi. Mitäpä jos asetunkin sen
ahtaaseen ullakkoon, niin voin aivan vierestä laskea ohi marssivain
vihollisten lukumäärän? Eihän ollut luultavaa, että heidän päähänsä
pälkähtäisi kiivetä nuuskimaan tyhjäksi jätetyn talon riihen ullakkoa.
Toverini piiloutuisivat sen sijaan niityn takana olevalle metsäiselle
kukkulalle ja tekisivät puolestaan sieltä käsin huomioita. Ihan tien
viereisiin metsiin oli uhkarohkeata piiloutua, sillä arvatenkin kulkisi
vihollisjoukkojen kummallakin puolen metsässä partioita vaanimassa
meikäläisten mahdollisia väijytyksiä. Mutta etäämpää tehdyt huomiot
eivät luonnollisestikaan olleet niin tarkkoja kuin ihan vierestä tehdyt.
Kahdesta eri paikasta tehdyt havaintomme voisimme sitten verrata
toisiinsa ja päästä siten kutakuinkin tarkkoihin tuloksiin.
Toverini pitivät tuumaani viisaana, ja vitkastelematta ryhdyimme
panemaan sitä toimeen. Mutta riihen päädyssäpä ei ollutkaan aukkoa,
kuten tavallista. Sitä parempi, sanoin minä, sillä eihän olkikatto
miestä pidättäne ja sittenpähän olen kerran sinne päästyäni varmasti
säilössä. Päädyssä on arvatenkin sellaisia rakoja, että voin niistä
hyvin tielle tähystää. Kiipesin siis oitis yhden sotamiehen seuraamana
ylös katolle, jossa siirsin pari malkaa sijaltaan ja aloin penkoa
katto-olkia. Pian sainkin niihin sellaisen aukon, että mahduin siitä
ryömimään ahtaaseen ja pimeään ullakkoon. Kaiken varalta otin muskettini
ja rensselini sinne mukaan. Sotamies asetti oljet ja malat paikalleen ja
laskeutui alas, jonka jälkeen he kaikki hävisivät metsään.
Asetuin pitkälleni välikaton multiin ja eräästä suurenpuoleisesta raosta
sopi minun mainiosti tähystää tielle ja lähimpään ympäristöön. Oli tyyni
ja ihana syyskuun päivä. Hiljaisuutta keskeyttivät ainoastaan linnut,
jotka livertelivät metsässä huolettomina kuin olisi maassa vallinnut
mitä herttaisin rauha. Omituisen kaihomielen valtaamana makasin pimeässä
piilossani ja näin edessäni hylätyt pellot ja viheriän metsän niiden
takana.
Kun kuusten varjot alkoivat pidentyä, kuului talon eteläpuolelta
tasaista töminää ja hetken kuluttua ratsasti hiljaista ravia ajaen
lymypaikkani ohitse tuhatmiehinen kasakkajoukko. Sain heidän
lukumääränsä tarkoin lasketuksi ja summan merkitsin puukon kärjellä
seinähirteen. Kohta kasakkain mentyä kulki ohitse kuormasto, jota
seurasi rykmentti rakuunoita. Sitten kulki tykistö ja sen perässä muuan
korkea-arvoinen upseeri esikuntineen. Arvasin hänet kenraali
Apraksiniksi. Hänen lähimmän päällikkönsä, ruhtinas Galitsinin, tunsin
entisiltä tiedusteluretkiltäni. Kohta ylipäällikön jäljestä alkoi
jalkaväki marssia ohitse pitkissä ja tiheissä kolonnissa.
Tarkkaavaisuuteni sain jännittää äärimmilleen ehtiäkseni saada heidän
lukunsa selville, sillä he eivät kulkeneet säännöllisissä riveissä.
Montakaan päätä en sentään luule erehtyneeni.
Jalkaväen mentyä pysyi tie lähes tunnin ajan tyhjänä. Iltakin alkoi jo
hämärtää ja minä mietin jo kömpiä piilopaikastani ulos, kun jälleen
alkoi eteläpuolelta kuulua töminää ja esiin ratsasti kokonainen
rakuunarykmentti. Se oli nähtävästi vihollisarmeijan jälkijoukko ja
pysähtyi talon luo, aikoen arvattavasti yöpyä tähän. Sain siis koreasti
jäädä lymypaikkaani odottamaan yötä tai pahimmassa tapauksessa
huomispäivää. Mitään hätää minulla ei kuitenkaan ollut, sillä
rensselissäni oli leipää ja palanen suolattua lihaa ja nukkua kellettää
saatoin kattomullassa vallan hyvin.
Rakuunat laittautuivatkin aivan oikein leiriin. Hevosensa he liekasivat
kedoille ympäri taloa, virittelivät nuotioita ja alkoivat aterioida.
Muuan nuotioista oli aivan riihen lähistöllä ja minun oli mukava seurata
elämää sen ympärillä. Syötyään hakivat he riihen seinustalla olevasta
kasasta olkia, joita levittivät alleen ja alkoivat sitten toiset loikoen
tarinoida, toiset parsia vaatteitaan ja jalkineitaan.
Ennen yöpimeän tuloa saapui maantietä myöten vielä kymmenmiehinen
rakuunajoukko ja pysähtyi riihen luona olevalle nuotiolle. He tuntuivat
olevan hyvin kiihdyksissään ja heidän keskellään huomasin vangin,
puolittain sotamieheltä, puolittain talonpojalta näyttävän nuoren,
hartiakkaan miehen, jonka kädet oli lujasti sidottu selän taakse.
Rakuunat tyrkkivät ja lyödä läimäyttelivät häntä ehtimiseen ja hänen
kasvonsa olivat hyytyneen veren tahraamat. Nähtävästi olivat rakuunat
olleet partioretkellä ja joutuneet kahakkaan meikäläisten kanssa.
Lisättyään puita nuotioon asettuivat rakuunat makuulle. Yö verhosi
lähimmät ympäristöt vaippaansa ja riihen metsänpuoleinen laitakin jäi
kokonaan pimentoon. Ensinnä aioin viettää koko yön piilossani ja vasta
vihollisen mentyä ryömiä sieltä esiin, mutta nyt tulikin minulle
vastustamaton halu yrittää heti, kun rakuunat näyttäisivät uneen
vaipuneen, sekä koettaa samalla pelastaa vangittu maanmieheni. Yritys
oli tosin sangen uhkarohkea, mutta sellaisethan minua juuri enimmän
vetivätkin puoleensa. Ennen yölevolle asettumistaan olivat rakuunat
sitoneet lujasti myöskin vankinsa jalat, ja makasi hän nyt heidän
keskellään päin nuotioon. Rakuunat olivat itse kääriytyneet
viittoihinsa, mutta vanki virui kyljellään ilman mitään suojaa
yökylmyyttä vastaan.
Jonkin hetken kuluttua alkoi nuotiolta kuulua kuorsauksia. Jalkeilla ei
näkynyt ketään, sillä vartijat olivat etäämpänä pimennossa. Oliko heistä
yhtään asetettu riihen ja metsän väliin, siitä oli minun ensiksi
päästävä selvyyteen. Aloin siis mitä suurinta varovaisuutta noudattaen
kaivautua katto-olkien läpi. Onneksi muutamia hevosia syödä rouskutteli
ihan riihen seinustalla, joten se hämmensi olkien kahinaa, mitä oli
mahdoton kokonaan välttää, varsinkin tunkeutuessani aukosta katolle.
Kun vihdoinkin kyyrötin metsänpuoleisella katonpuoliskolla, kuului
talosta päin askelia. Kurkistin varovasti harjan yli ja näin nuotiolle
pysähtyneen erään upseerin, joka arvatenkin kierteli yövartioita
tarkastamassa. Ja aivan oikein, hän kiersikin riihen taakse ja lausui
jonkin sanan, mihin toinen miehen ääni antoi yhtä lyhyen vastauksen. Sen
jälkeen jatkoi upseeri matkaansa ja hänen askelensa hupenivat pimeyteen.
Allani riihen seinustalla oli kuin olikin siis vartija. Kuinka nyt
menetellä? Tosinhan olisin voinut vartijan yli loikata maahan ja hävitä
saman tien metsään, ennenkuin ällistynyt rakuuna olisi ehtinyt edes
pyssyään laukaista. Mutta minä olin nyt kerta kaikkiaan saanut päähäni
pelastaa vangitun maanmieheni ja siksi minun oli päästävä vartijan
huomaamatta maahan sekä sitten tehtävä hänet vaarattomaksi voidakseni
ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.
Yksi hevosista kalusi aivan takimmaisen päätyseinän alla. Aloin
liikutella itseäni siihen päähän kattoa. Vaikka kuljettavanani oli
ainoastaan sylen pituinen matka, vei se lähes puoli tuntia, sillä joka
ainoa ja pieninkin liikkeeni oli tehtävä mitä varovaisimmin, ja
sittenkin pelkäsin joka hetki vartijan allani kuulleen olkien tai
kattomalkojen risahtelua. Mitään elonmerkkiä hän ei kuitenkaan antanut
itsestään.
Päästyäni siis vihdoinkin katon reunalle ja kurkistettuani räystään yli
näin allani hevosen ääriviivojen häämöttävän. Tartuin nyt muskettiani
toisella kädellä perästä ja ojensin sen alaspäin, töytäten
pistimenkärjellä hevosen selkää kohti. Hevonen karkasi ensin korskahtaen
pystyyn ja laukkasi seinän luota pois. Mutta koska se oli jalastaan
köydessä, kaatui se köyden päähän tultuaan nurinniskoin ja alkoi reuhtoa
ylös päästäkseen. Vartija juoksi kohta sen luokse ja heikäläisiä
puhuttelusanoja hokien ryhtyi auttamaan sitä jaloilleen.
Nyt en hukannut silmänräpäystäkään, vaan hivuttausin räystäälle ja
pudotin siitä itseni maahan. Hevonen teutaroi siksi tuimasti, ettei
vartija saattanut putoamistani kuulla, varsinkin kun hän itsekin oli yhä
äänessä. Pitäen käsissäni muskettia tanakasti pistoasennossa asetuin
odottamaan lähelle sitä nurkkaa, jonka takaa vartijan oli palattava
paikalleen.
Kun hevonen oli viimeinkin rauhoittunut, kuuluivat vartijan askelet
lähestyvän ja hetkistä myöhemmin ilmestyi hänen hahmonsa riihen
nurkalle. Survaisin silloin pistimen voimaini takaa hänen rintaansa
kohti. Pistin upposi polvekettaan myöten hänen ruumiiseensa ja heikosti
korahtaen vaipui hän maahan. Aioin juuri rientää riihen toiselle,
nuotion puoleiselle nurkalle, kun mieleeni välähti jotakin. Kumarruin
heti alas ja riistin kaatuneelta vartijalta viitan, jonka kiskoin omille
hartioilleni. Sitten ripustin vyölleni hänen sapelinsa ja ottaen päähäni
hänen lakkinsa astelin varovasti nuotiolle, joka oli palanut jo
hiillokselle ja valaisi ainoastaan vaisusti lähintä ympäristöä. Ketään
ei näkynyt liikkeellä eikä askeliakaan kuulunut. Rakuunat ympärilläni
kuorsasivat viittoihinsa kääriytyneinä. Vanki yksin näytti olevan
valveilla.
Juuri kun kumarruin käsiäni muka hiiloksessa lämmittämään, kohotti muuan
rakuunoista päätään ja murahti minulle jotakin hyvin unenpohmeloisella
äänellä. Käsitin hänen tarkoittavan, että minun oli nuotioon lisättävä
puita. »Da!» murahdin minä päätäni nostamatta ja lähdin hetken kuluttua
riihen luo, jonka seinustalla olevasta pinosta otin muutamia halkoja ja
vein ne nuotioon, asettaen ne kuitenkin niin, etteivät heti leimahtaneet
tuleen. Sitten aloin taas käsiäni lämmitellä, pitäen kuitenkin
ympäristöäni tarkoin silmällä.
Kohta kun äskeinen rakuuna alkoi jälleen kuorsata, kumarruin vangin
puoleen, joka nähtävästi kovin ihmeissään käänsi päänsä minuun.
»Pysykää alallanne, kunnes katkaisen siteenne», kuiskasin minä hänelle
mahdollisimman hiljaa.
Sitten otin hetkeäkään hukkaamatta puukkoni ja viilsin hiljaa poikki
nuorat hänen käsistään ja jaloistaan. Mutta juuri kun hän oli
seisaalleen kohoamassa, työnsi lähinnä makaava rakuuna viitan silmiltään
ja vangin nähtyään kavahti istualleen. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti
mitään virkkaa, potkaisin minä raudoitetulla saappaankorollani häntä
otsaan, niin että hän ulahtaen rojahti takaisin selälleen.
»Joutuin toveri!» kuiskasin vangille ja harppasin riihen nurkalle, josta
sieppasin muskettini ja painuin sitten yhtä kyytiä metsään. Vanki juoksi
ihan kantapäilläni. Nuotiolla nousi ankara meteli ja muutamia
umpimähkään ammuttuja laukauksiakin kajahti. Mutta me riensimme
eteenpäin minkä säkkipimeässä metsässä suinkin saatoimme ja olimme
piankin rakuunoilta turvassa. Kuljimme sitten umpimähkään siihen
suuntaan, missä arvelin sen kukkulan olevan, jonne toverieni oli
päivällä määrä asettua. Arviolta noin pari tuntia metsässä
hiiviskeltyämme näimmekin edessämme puiden välissä vähäisen tulen.
Lähemmäs mentyämme tunsinkin sen äärellä toverini.
»Ohoi, toverit, olkaa alallanne, täältä saapuu ystäviä», huusin
puoliääneen ja sitten astuimme nuotiolle.
Kerroin puvustani pahasti ällistyneille tovereilleni lyhyesti
seikkailuni, minkä jälkeen vapauttamani vanki teki selkoa omista
vaiheistaan. Hän oli nimeltään Juho Ahokas, kolmenkymmenen vuotias,
leveäharteinen ja peräti tyyniluontoinen mies. Syntynyt hän
oli Loimijoella ja oli jo useita vuosia ollut Turun läänin
jalkaväkirykmenttiin kuuluvan kapteeni Möllerin palveluksessa. Hän oli
ollut isäntänsä ja kymmenkunnan sotilaan kera partioretkellä Lopen
puolella, jossa he olivat väijyneet muuatta kuormastoa, mutta joutuneet
kahakkaan erään vihollisjoukon kanssa. Ahokas oli joutunut vangiksi,
mutta toiset olivat päässeet pakoon.
Lopetettuaan lyhyen kertomuksensa kävi Ahokas ahnaasti käsiksi
leivänkannikkaan, jonka eräs sotamies hänelle ojensi. Haukattuaan sen
muutamana suupalana kallistui hän nuotion kupeelle pitkälleen ja alkoi
kohta raskaasti kuorsata. Kun toiset lupasivat vartioimisesta pitää
huolen, noudatin hänen esimerkkiään ja vaivuin pian sikeään uneen.
* * * * *