_Saan paikan armeijassa ja poltan sillan vihollisten nenän edessä._
Tammikuun lopulla saavuin Liljendaaliin, jossa Suomen pääarmeija silloin
oli leirissä. Pyrin hetimiten perille tultuani kenraalimajuri Armfeltin
puheille, esitin hänelle rajamajuri Affleckilta saamani erokirjan sekä
ilmoitin haluavani jotakin tointa armeijassa. Kenraali otti minut sangen
ystävällisesti vastaan, kyseli Kajaanin kuulumisia ja kun olin hänelle
lyhyesti ja avomielisesti, kuten tapani oli, kertonut viimeisistä
seikkailuistani, taputti hän minua olkapäälle ja sanoi minun kaltaiseni
miehen, jos kenenkään, tarvitsevan sijansa armeijassa. Tunsin itseni
tästä kenraalin kohteliaisuudesta varsin ylpeäksi ja vakuutin hänelle
alttiuttani.
»No, no, pidän teidät kyllä muistissani, milloin vain tarvitsen sukkelaa
ja ripeätä miestä», lausui hän minua ovelle saattaessaan, »mutta pahoin
pelkään, että monen rehellisenkin alttius joutuu liian kovalle
koetukselle.»
Näitä sanoja lausuessaan näin hänen otsallaan viivähtävän synkän pilven.
Tuo jalo sotilas aavisti varmaan jo tällöin isänmaansa ja sen viimeisen,
vaivalla kootun armeijan synkeän kohtalon, joka meiltä muilta oli vielä
tulevien vuosien kätkössä. Vasta joitakin aikoja armeijassa oltuani
alkoi minulle selvitä, kuinka huonolla kannalla sotajoukon tila oli, ja
kuinka kaikki sotatoimet Nierohtin ja Armfeltin ponnistuksista
huolimatta jäivät hajanaisiksi ja hervottomiksi. Ja yhä huonommiksi
kehittyivät asiat, kun vanha kunnon Nieroht vuotta myöhemmin, tuhansista
vastoinkäymisistä murtuneena, äkkiä sairastui ja kuoli, ollessamme
leirissä Kymijoen suulla, ja hänen sijaansa Suomen armeijan
ylipäälliköksi tuli uudestaan tuo kelvoton Lybecker.
Mutta ehätänhän jo tapausten edelle. Seuraavana päivänä siitä, kun olin
käynyt kenraali Armfeltin puheilla, sain paikan päästen
munsterikirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, majuri Fraserin
komppaniaan. Toimeeni en aluksi ollut suinkaan tyytyväinen, sillä
tulihan pääasiallisimpana aseenani taasenkin olemaan hanhenkynä, johon
jo Viipurissa palvellessani olin ehtinyt niin perin pohjin kyllästyä.
Mutta pian sain mieluisampaa ja enemmän luonnettani vastaavaa tointa.
Kenraali Armfelt piti minut lupauksensa mukaan muistissaan, ja
kevättalvella komennettiin minut pienen miesjoukon kanssa ensimmäiselle
partioretkelleni, jonka tein Viipurin seuduille. Turhaan koetin täällä
saada joitakin tietoja Riikasta ja hänen sukulaisistaan. Hänen
kohtalonsa pysyi minulle vielä toistaiseksi pimeän peitossa.
Samanlaisia partio- ja tiedusteluretkiä sain sitten tehdä tuon
tuostakin. Koska näillä ensimmäisillä retkilläni ei mielestäni sattunut
mitään erinomaisempaa, niin en huoli ruveta lukijaa rasittamaan niistä
laveammin kertomalla, vaan siirryn kokonaista pari vuotta ajassa
eteenpäin, sillä silloin ryhtyi tsaari Pietari oikein todenteolla
maatamme valloittamaan. Mainitut vuodet olivat jonkinlaista väliaikaa,
jolloin armeija liikehti Kymijoen ja Viipurin välisillä seuduilla,
saamatta tilaisuutta mihinkään ratkaisevampaan tekoon. Vanhan marsalkka
Nierohtin tarmolla suunnittelema Viipurin takaisin valloituskin raukesi
kunnollisen tykistön ja muiden sotatarpeiden puutteessa tyhjiin, ja
tästä masentuneena tuo iäkäs ylipäällikkö sitten kuolikin, kuten jo olen
maininnut.
Päästiin sitten aseman juuri nimeksikään muuttumatta kevääseen armon
vuonna 1713, neljä vuotta siitä kuin Kaarlo-kuningas oli tullut
Pultavassa lyödyksi ja kolme vuotta sen jälkeen, kun Viipuri oli
menetetty venäläisille. Toukokuun kymmenentenä päivänä nousi tsaari
Pietari kahdentoista tuhannen miehen kanssa maihin Helsingin
Hietalahdessa, kun kenraalimajuri Armfelt puolinetoista tuhansine
miehineen, joiden joukossa minäkin olin, oli ensinnä karkoittanut hänen
kaleerinsa kaupungin satamasta. Kun vihollinen kuitenkin pääsi maihin,
emme voineet enää paikkaamme puolustaa, vaan sytytimme kaupungin
palamaan ja peräydyimme asukasten seuraamana maalle pääarmeijan luo
Porvooseen. Kohta sen jälkeen palasi tsaari kuitenkin uuteen
pääkaupunkiinsa ja venäläinen sotavoima vetäytyi meritse Pernajanlahden
perukassa olevaan Koskensaareen, johon se asettui leiriin. Ollessani
tiedusteluretkellä sain urkituksi, että Venäjältä odotettiin
Koskensaaressa olevan vihollisvoiman vahvistukseksi kahdeksantuhatta
ratsumiestä. Tuotuani tämän tiedon pääarmeijalle pyysi Armfelt lupaa
marssia jonkin armeijaosaston kanssa oitis Kymijoelle lyödäkseen tuon
ratsujoukon takaisin. Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä
Koskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun
Helsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka
olisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään
tuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin,
kuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta.
Ja kun sotaneuvottelun tuloksista tieto levisi armeijaan, valtasi
kaikkien mielet sama kiihtymys, ja äänekästä nurinaa sekä
sotamarsalkasta lausuttuja herjauksia kuului kaikkialta. Niin pääsivät
vihollisvoimat yhtymään, meikäläisten sotilasten täytyi tyytyä vain
voimattomina hampaitaan kiristämään. Kohta sen jälkeen alkoi yhtynyt
vihollisvoima pitkin rantatietä liikehtiä Porvoota kohti.
Oli helteinen päivä heinäkuun puolivälissä. Kedoilla lainehti vehmas
nurmi, mutta niitty- ja peltomiehiä ei näkynyt työssä. Metsässä
kukahteli käki ja heinikossa siritti sirkka. Rakuunain ja tykkimiesten
hevoset, joita oli liekään pantuina ympäri ketoja, olivat ahmineet
kyllikseen mehevää apilasta ja seisoivat nyt vatsat pulleina ja päät
nuupollaan, huiskien laiskasti kärpäsiä kyljiltään. Hevoset kuuluivat
tuhatmiehiselle etujoukolle, joka kenraalimajuri Armfeltin komennossa
oli asettunut Vanhankartanon ympäristölle, noin penikulman päähän
Porvoosta jokivartta ylöspäin. Sanoin tätä etujoukoksi, vaikka oikeampi
nimitys sille olisi jälkijoukko, sillä hänen ylhäisyytensä sotamarsalkka
oli päävoiman ja kyökkinsä kanssa vetäytynyt Mäntsälään ja oli kenties
sieltäkin jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti.
Olin eilisen päivän sekä viime yön ollut parin miehen kanssa
tiedusteluretkellä Pernajan puolella ottamassa selkoa vihollisten
lukumäärästä ja liikkeistä. Aamupuolella olin nukahtanut muutaman tunnin
heinissä tallinparvella, ja haukattuani senjälkeen aamiaiseksi
puolihomehtuneen leivänkannikan sillinpäiden kanssa istuin nyt päivää
paistatellen ja nysääni imeksien tallinportaalla. Päärakennuksen
pihanpuoleiset ikkunat olivat auki, ja eräässä huoneessa näin kenraali
Armfeltin käyskentelevän edestakaisin.
Pölypilveen peittyneenä läheni silloin Porvoosta tulevaa tietä ratsumies
ajaen täyttä laukkaa höyryävällä hevosellaan.
»Mitä kuuluu?» huutelivat hänelle sotilaat, jotka tienvarsinurmikolla
loikoen nousivat istualleen hänen ohi rientäessään.
Mutta ehtimättä heidän uteliaisuuttaan tyydyttää karautti rakuuna
päärakennuksen porrasten eteen ja jättäen hevosensa pihanurmea järsimään
katosi sisään. Näin ikkunan läpi hänen viittoen puhuvan jotakin
kenraalille, joka hetkistä myöhemmin ilmestyi portaalle. Varjostaen
kädellä silmiään tähysteli hän ympärilleen.
»Löfving!» huusi hän viitaten minulle, joka sillä välin olin noussut
seisomaan.
Kunniaa tehden astuin minä hänen eteensä.
»Kuuletteko tuota ammuntaa?» sanoi hän. »Siellä on etuvartiostomme
taistelussa vihollisen kanssa, joka on ehtinyt jo Porvoon edustalle.
Nouskaa heti ratsaille ja rientäkää sinne minkä hevosesta lähtee. Kohta
kun etuvartijamme ovat peräytyneet joen yli, sytyttäkää silta palamaan.
Jos vihollinen seuraa ihan kintereillä, on etuvartioston sitä
pidätettävä niin kauan, että te ehditte saada sillan kunnollisesti
palamaan. Ymmärrättekö?»
»Olen täsmälleen täyttävä käskynne, herra kenraali», vastasin minä
tehden uudelleen kunniaa.
Riensin heti lähimpäin sotilasten luo ja tyhjensin heidän ruutisarvensa
rensseliini. Tarkastettuani, olivatko tulukseni kunnossa, sieppasin
renkituvasta kirveen vyöni alle ja ottaen kedolta lähimmän hevosen
lähdin täyttä karkua ajamaan Porvoota kohti, josta silloin tällöin
jymähti tykinlaukaus. Muskettien pauketta ei raskaan ilman takia voinut
vielä tänne saakka erottaa.
Ehdittyäni sille kukkulalle, josta Kiialan vainioiden yli näkyy Porvoo,
huomasin etuvartijaimme kulkevan juuri sillan yli, kääntyen tavan takaa
laukaisemaan muskettinsa vihollista kohti, joka oli jo ilmestynyt
Pappilanmäelle. Kannustin ja hosuin hevostani, joka aivan suorana lensi
siltaa kohti. Etuvartijajoukko oli jo ehtinyt yli ja marssi Kiialaa
kohti. Huusin heidän päällikölleen, majuri Gyllenströmille, kenraali
Armfeltin käskyn ja ratsastin edelleen.
Ollessani noin kymmenen sylen päässä sillasta suistui hevoseni äkkiä
polvilleen, lennättäen minut hyvän joukon eteenpäin tielle. Joutamatta
sen enempää piittaamaan hevosesta, johon varmaankin oli sattunut yksi
ympärilläni vinkuvista kuulista, juoksin sillalle. Voimaini takaa
kirvestä heiluttaen irroitin tuossa tuokiossa muutamia kansilankkuja ja
työnsin ne läjään. Sen jälkeen riuhtaisin puolilahonneen kaidepuun irti
ja löin sen säpäleiksi, tukkien kuivat pirstat kansilautojen väliin.
Sitten siroitin rensselissäni olevan ruudin puiden sekaan ja otin
tulukseni esille.
Vihollinen oli Pappilanmäeltä nähnyt minun puuhani ja laukasi yht'aikaa
ainakin parisataa muskettia minua kohti. Ympärilläni oli helvetillinen
vinkuna ja surina, sillan puista lenteli sälöjä ja maa takanani
jokiäyräällä ikäänkuin savusi. Mutta Jumalan sallimuksesta ei minuun
sattunut yksikään kuula.
»Vaikka ampuisitte minut seulaksi, niin täytän sittenkin kenraalin
käskyn», ajattelin itsekseni ja kalkutin kipinöitä piikivestä.
Mäeltä lähti täyttä juoksua siltaa kohti muutamia kymmeniä
viheriätakkeja, mutta meikäläinen etuvartiosto oli etsinyt suojaa
Kiialan pellonojista ja lähetti heitä vastaan tuhoisan kuulasateen. Sain
tulen taulankappaleeseen, ja ruudin kähähdellessä syttyivät rutikuivat
siltapuut vehmaasti palamaan.
Olin polvillani tulta kiihoitellen, kun huomasin yhden venäläisen
päässeen eheänä meikäläisten kuulasateen läpi ja juosseen aina sillan
päähän saakka, josta hän ojensi pyssynsä minua kohti. Tempasin kiireesti
oman muskettini ja ehtimättä juuri tähtäämään laukaisin sen häntä kohti.
Kuula sattui viheriätakkia rintaan, ja töppösensä ilmaan heittäen
keikahti hän selälleen. Mutta samassa laukesi hänenkin pyssynsä ja kuuma
suraus sivusi vasenta ohimoani.
Sillanpää oli kuitenkin ehtinyt jo täyteen palamisen vauhtiin, ja pitkin
maantien ojaa kumarassa juosten palasin minä meikäläisten luo. Majuri
Gyllenström tuli luokseni ja sanoi kättäni pudistaen:
»Hyvin tehty, Löfving, mutta kuinka meidän on nyt teitä nimitettävä,
sillä vasen korvannehan on riekaleina?»
Sivusin kädellä mainittua ruumiinosaani ja huomasin vasta nyt, että
kaulalleni vuoti verta, sillä venäläisen kuula oli rikkonut
korvalehteni, joka riippui riekaleena alas poskelle.
»Korvani olen näemmä menettänyt», vastasin minä, »mutta onhan tuo vain
vasen korva. Moni tässä leikissä saa vielä päänsäkin menettää.»
Sen sanottuani tempasin korvalehden riekaleen irti ja viskasin menemään.
Samalla saapui luoksemme oman komppaniani päällikkö, majuri Fraser,
tuoden avuksemme satakunta miestä. Majuri Gyllenström jätti hänelle
etuvartioston päällikkyyden ja lähti itse ratsastamaan Vanhaankartanoon.
Tällä välin olivat venäläiset kuljettaneet tykkejä Pappilanmäelle ja
alkoivat niillä ampua meikäläisiä. Majuri Fraser nousi eräälle puolen
sylen korkuiselle kivelle ja tarkasteli vihollisen hommia. Joukossamme
oli Porvoon pappi, joka etuvartioston mukana oli seurannut kaupungista
tänne. Hän pyysi majuria astumaan alas kiveltä, sillä hän väitti
vihollisen yhdellä tykillään tähtäävän juuri häntä. Majuri tottelikin,
mutta nousi hetkisen kuluttua uudelleen kivelle ja kädellä silmiään
varjostaen tähysti joen taakse. Silloin tulla viuhahti kanuunankuula,
riuhtaisten majurin vatsan kohdalta melkein poikki sekä surmaten kaksi
kiven takana seisovaa sotamiestä.
»Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» huudahti majuri saksaksi
vaipuessaan maahan aivan minun jalkoihini.
Hänen sormensa tekivät kouristelevia liikkeitä ja hänen suunsa kävi
vielä muutaman hetken, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Maatessaan
selällään siinä meidän jaloissamme muistutti hän omituisesti pesästään
pudonnutta linnunpoikaa. Hänet käärittiin Kiialasta haettuun
karhuntaljaan, ja neljä sotamiestä kantoi hänet pois.
Niin paljon ja moninaisia sodankauhuja kuin seuraavina vuosina sainkin
nähdä ja kokea, painui tämä näky kuitenkin kaikista syvimmin mieleeni.
Muistellessani sitä ja ummistettuani silmäni näen ilmielävänä edessäni
majuri Fraserin, kuinka hän raadeltuna makasi jaloissamme aukoen suutaan
ja liikuttaen sormiaan.
* * * * *