_Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta._
Jääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa synnytti
tuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen kauan,
tajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni jälkeen
ollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut raakojen
kasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen nuoren elämänsä
vai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle, siihen ei mykkä sormus
voinut antaa mitään valaistusta. Kun vihdoinkin kykenin hieman selvemmin
asiaa harkitsemaan, käsitin, että Riikan oli täytynyt jossakin
Käkisalmen puolella joutua vihollisten valtaan, sillä muuten ei hänen
sormuksensa olisi voinut tulla kasakan ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun
oli nyt tehtävä? Harvoin olen elämäni varrella tuntenut itseäni niin
neuvottomaksi ja avuttomaksi kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi
ollut hitunenkaan toivon mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en
olisi hetkeäkään empinyt lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän
toiseen ääreen ja panna oma elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet
orjuudesta. Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko
kaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän
kuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin
minä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan
huomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla
pieni varmuuden kipinä.
Itse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi
kädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri
suunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon
tieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan
korjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä
oli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia,
jotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka
toisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.
Onnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin
seitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä
Savonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan
entinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain
viimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli
vähän ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen
jälkeen, yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin
tienoille. Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt
joko perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.
Savonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja
lähdin niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon
typötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten tulosta
aina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat, joita
ei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten lähdimme
rekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja sieltä Kajaaniin.
Levättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi majuri minut
tiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme aseilla hyvin
varustettua rotevaa renkiä.
Oli leuto päivä joulukuun alussa, kun lähdimme eväspussit ja pyssyt
selässämme suksilla painaltamaan kohti kaakkoisella taivaanrannalla
kuumottavaa Vuokattia, jonka ohi meidän oli kuljettava Nurmekseen.
Puolenpäivän jälkeen, kun olimme jo sivuuttaneet Vuokatin, muuttui ilma
suojaiseksi ja suksikeli huononi. Vaivalloisesti kävi kulku
tahkoutuneessa lumessa ylös Maanselän harjanteelle. Hiestä läpimärkinä
ja nääntyneinä osuimme iltahämärissä pieneen ja yksinäiseen talorähjään
Hiienvaaran rinteelle ja päätimme yöpyä siihen.
Talossa oli vanhanpuoleinen mies, yhtä iäkäs emäntä ja juuri mieheksi
varttuva poika. Isäntä, joka muutenkin teki epämiellyttävän vaikutuksen,
lupasi hyvin ynseästi ja luimistellen meille yösijan. Kursailematta
ripustimme nyt enimmät vaatteemme ja jalkineemme kuivamaan sekä
asetuimme lämpimän muurin kupeelle aterioimaan.
Saatuaan tietää, mitä miehiä me olimme ja minne matkalla, ei talon väki
osoittanut halua pitempiin puheluihin, vaan murjotti äänettömänä omissa
hommissaan. Heidän ynseä ja umpimielinen käytöksensä herätti
epäluuloani; päätin pitää silmäni auki. Niinpä syödessäni ja toverieni
kanssa jutellessani pidin koko ajan varkain silmällä talonväen hommia.
Hetken kuluttua huomasinkin vaarin salakähmää kuiskaavan jotakin
pojalle, joka veti sarkamekon päälleen ja hevosen illastamisesta
mutisten lähti ulos.
Syötyään heittäytyivät mieheni penkille pitkälleen ja alkoivat kohta
raskaasti kuorsata. Istuin vielä muurin kupeella ja vetelin savuja
nysästäni. Muori oli kiivennyt uunille, ja vaari kutoi päreen valossa
verkkoa.
»Minnekäs se poika jäi, kun sitä ei näykään tallista palaavaksi?»
kysäisin minä saatuani piipun poltetuksi pohjaan.
»Liekö mennyt saunaan nukkumaan», murahti vaari minuun katsahtamatta.
Epäluuloni kasvoi yhä, ja itsekseni päätin valvoa niin kauan kuin
väsymykseltäni jaksaisin sekä herättää sitten kaikessa hiljaisuudessa
yhden miehistä valvomaan sijastani. Mutta koetellakseni vaaria asetuin
itsekin pitkäkseni penkille ja sijoitin miekkani sekä molemmat pistoolit
vierelleni. Aloin hengittää raskaasti sekä sitten kuorsata samaan
tahtiin miesteni kanssa, pitäen kuitenkin toista silmääni sen verran
raollaan, että saatoin hyvin nähdä vaarin hommat. Hän kutoi edelleen
verkkoa ja niisti väliin pärettä, jolloin hän aina katsoa luihautti
penkkiä kohti.
Jonkin hetken kuluttua nousi hän ylös ja siirsi jalallaan jakkaraa, niin
että se kaatui. Mutta minä kuorsasin häiriytymättä edelleen. Silloin hän
lähti varovasti liikkuen ulos. Kun häntä ei hyvään aikaan kuulunut
takaisin palaavaksi, aioin jo nousta ylös ja lähteä katsastamaan, mitä
ulkona oli tekeillä. Mutta samassa palasi vaari ja hiljaa tassutellen
läheni minua sekä rupesi ottamaan aseitani. Ennenkuin hän kuitenkaan
ehti niihin tarttua, kavahdin minä salamana seisaalleni ja sivaltaen
tyrmistynyttä vaaria korvalle niin, että hän kaatui, kiljaisin:
»Tuosta saat, kelmi! Vai kavaltaa aiot kunniallisia partiomiehiä.»
Säikähtyneinä hypähtivät mieheni ylös ja silmiään hieroen töllistelivät
ympärilleen.
»Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä»,
komensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään
ja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat
jalkoihin.
»Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee
täällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä», sanoin minä miehille.
»Mutta mitä teemme tuolle vaarille?» kysyi yksi miehistä.
»Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä
pelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on
meidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla
uunilla.»
Pari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin
sidottuna.
»Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!» huusin, ja
kiireesti työnnyimme pihalle.
Mutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului reen
kitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi
toistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka
ympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne
peräkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani.
Mieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä
huitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi
erilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin
nurkan luona.
Hetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani
heistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi
tovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui
minua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille,
joka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa
minua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen
iskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni
kappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun
käytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä käsistä
ja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen,
Pekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.
Kun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet
liittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan
takaisin. Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman
reslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen
piti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita,
arveluni mukaan eteläiseen suuntaan.
Kun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he
meitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: »Ka, pyhä velj, kyllä siitä
ehit tiion suaha, jahka perille tullah.» Jätin heidät rauhaan ja koetin
miettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni
sangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka.
Hapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja
mieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja
paikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää
nuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet puuhiamme,
ähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.
Kun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin
minä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä
edelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa
jalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme joutui
synkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta
eteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät
olleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä
jalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten
reki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia
eivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari
silmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton
kuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään
hukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin
hyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja
kiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa
pitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka
seurasi rivakasti kintereilläni.
Iskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen.
Huutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja
ennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme
laukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan
maahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen itsekin
tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja umpimähkään
loikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani, pimeys ja louhinen
maa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle enemmän hyötyä kuin
haittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton seurata jälkiäni. Kuulin
kyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan kintereilläni, mutta muutettuani
suuntaa alkoivat heidän äänensä vähitellen loitota, ja kun olin päässyt
ulos kuusikosta sekä kykenin nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne
kokonaan kuulumasta.
Turvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa
saattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla
minut piankin tavoittaa, Riensin sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja
etten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa
tarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan
puoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.
Reessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä
tyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa.
Kiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna
käyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä
voimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen
soiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni äänetönnä
talvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen suden ulvonta,
jota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt
lähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.
Kun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan,
kulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella näytti
rajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani ikäänkuin kukon
kiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia eteenpäin näin metsän
päällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta sen jälkeen keksivät
silmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.
Niin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin
kuitenkin pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan
taattua, etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa.
Mutta väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs
kulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen
talon pirttiin.
Talonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta
tervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen väkensä
huomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin uskalsin
vapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet vienalaisten
sissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin ryöstelemässä sekä
pitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse he kuitenkin olivat
vielä säilyneet näiden vierailulta.
Isännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista kuusi
penikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin
lyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä
oli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille
Kajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon
pääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa
kohta vaivuin sikeään uneen.
Heräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän kuluessa
ollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää kohti, mutta
sisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän kanssa
pärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman ajan
tapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt tunti
pari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan kaksikymmentä
jääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä, kaikki hyvin
asestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin etsiä rosvojen
leiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.
Ensi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän jälkeen
hyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen vartijan
virkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä. Seuraava päivä oli
toinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja suksikeli parasta lajia.
Haukattuamme vankan aamiaisen lähdimme viimeisten tähtien vaalenevalla
aamutaivaalla vielä pilkkiessä painaltamaan kohti eteläisellä
ilmanrannalla häämöttäviä lumisia vaaroja. Kun molemmista taloista lähti
miehiä mukaamme, oli meitä alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä
joukkue. Ripeästi sujui matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti
paistaessa saavuimme siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien
käsiin kavallettu.
Talossa oli muori yksinään kotona ja säikähtyi pahanpäiväisesti meidän
pirttiin ilmestyessämme. Aluksi hän ei ollut ollenkaan tietävinään
rosvojen lymypaikkaa, mutta hetken häntä kovisteltuamme ilmoitti hän sen
vihdoin. Se oli puolentoista penikulman päässä yksinäisessä Lahden
talossa Hiienjärven rannalla.
Saatuamme tämän tärkeän tiedon sekä otettuamme eväsrepuistamme hiukan
vahvistusta lähdimme oitis matkaan, kulkien muorin osoitusten mukaan
lounaista ilmansuuntaa kohti yli vaaraisen selänteen. Aurinko punoitti
vielä taivaan rannalla, kun puiden välistä näimme allamme pienen
salojärven ja sen vastakkaisella rannalla talon, josta kohosi pari
savupatsasta korkealle ilmaan. Lähemmin tarkastellessamme huomasimme
pihan avonaiset sivut suljetuiksi korkeilla hirsivarustuksilla. Keskellä
pihaa paloi suuri nuotio, jonka ääressä istuskeli joukko miehiä. Pirtin
katolla seisoi vartija turkki päällä, ja varustuksen ulkopuolella
ärhenteli joukko koiria.
Pidimme lyhyen sotaneuvottelun. Toiset ehdottivat jakaannuttavaksi
kahtia ja kierrettäväksi metsän suojassa talon takapuolelle, josta
sitten yön tullen hyökättäisiin yht'aikaa varustuksen kimppuun. Minä
pidin kuitenkin ajan voittamiseksi parempana hyökätä suoraan järven yli.
Jos rosvot olivatkin miesluvultaan vahvemmat sekä varustetussa asemassa,
oli meillä sen sijaan parikymmentä miestä säännöllistä sotaväkeä ja
paremmat aseet, joten en ollenkaan epäillyt voittavamme.
Heti merkin annettuani laskimme yhtenä pyrynä rinnettä alas järven
jäälle. Paikalla pani pirtin katolla oleva vartija toimeen hälytyksen ja
suljetussa pihassa syntyi liikettä ja melua. Järven puoleisella sivulla
olevalle hirsivallille kohosi parrakas pää toisensa viereen.
»Kunhan nyt pysyisitte kiltisti siellä itse laittamassanne satimessa,
että apajani tulisi niin suureksi kuin mahdollista», ajattelin
kiitäessäni miesteni etunenässä kaikin voimin rantaa kohti.
Rosvojen huomasin olevan varustettuja etupäässä jousilla, ainoastaan
joillakin heistä näkyi olevan tuliluikkuja. Pyssynkantaman ulkopuolella
pysäytin joukkoni. Viisitoista jääkäriä asetin rintamaan ja komensin
heidät juoksemaan sekä ampumaan hyvin tähdätyn yhteislaukauksen
hirsivallilla odottavaan rosvojoukkoon. Seuraus oli, kuten odottaa
sopikin, että joka ainoa rosvo katosi vallilta, paitsi viittä kuutta
miestä, jotka jäivät siihen kuolleina kellettämään. Jääkärit saivat
kyllä hekin vastaansa nuoli- ja kuulasateen, mutta ainoastaan pari
heistä lievästi haavoittui.
Erotin nyt kiireesti viisi jääkäriä ja seitsemän muuta miestä, jotka
komensin toisen kirjurin johdolla kiertämään talon takapuolelle sekä
ottamaan vastaan viholliset, jos he lähtisivät varustuksestaan
peräytymään. Kohta kun he olivat kadonneet huoneiden taa ja minä juuri
järjestin kahtakymmentä jäljellä olevaa miestäni päähyökkäykseen, alkoi
talon takaa kuulua kiivas taistelun meteli. Kuten jäljestäpäin selvisi,
oli siellä näreikön keskellä suuri, pölkyistä ja havuista kyhätty
tilapäinen talli, jonne sissit olivat keränneet Pielisjärven, Nurmeksen
ja Sotkamon puolelta ryöstettyjä hevosia, kaikkiaan kuutisenkymmentä
kappaletta. Joukko sissejä oli takasolasta hyökännyt tallille
pelastamaan hevosia joutumasta meidän käsiimme. Mieheni joutuivat
parahiksi estämään heitä tässä aikeessaan.
Komensin joukkoni seuraamaan itseäni ja hyökkäsin vitkastelematta ylös
vallille. Olin järjestänyt väkeni niin, että he kapusivat ylös samalla
hetkellä. Ylös tultuaan pistivät he määräykseni mukaan ensiksi
ainoastaan päänsä vallinharjan yli ja ampuivat nopeasti yhteislaukauksen
pihalla tiheänä joukkona seisoviin vihollisiin. Seuraavana tuokiona, kun
rosvot vielä olivat yhteislaukauksen aiheuttaman sekasorron vallassa,
heittäysin minä hurraata huutaen vallilta alas pihalle ja heti maahan
päästyäni lävistin tervetuliaisiksi muutaman rokonarpisen ja
punapartaisen roikaleen, joka ei ehtinyt edes keihästä suojakseen
ojentaa. Mieheni seurasivat heti kintereilläni, ja pistimet tanassa
hyökkäsivät jääkärit epäjärjestyksessä olevan rosvolauman kimppuun.
Taistelu pihalla ei kestänyt kauan. Lumi alkoi pian punoittaa
kaatuneiden sissien verestä, ja sekasortoisena joukkona tunkeutuivat
toiset kummallakin takaosalla olevien hirsiröykkiöiden yli pakoon.
Miekat ja piikit ojossa seurasimme heidän kintereillään. Pölkkytallin
luona taisteli toinen joukkoni kaksi kertaa lukuisampaa sissiparvea
vastaan. Kun pihasta ulos hyökätessämme molemmat joukkomme pääsivät
yhtymään, lähti koko jäljellä oleva viisikymmenmiehinen sissilauma
hurjaan pakoon. Ajoimme heitä takaa hämärän tuloon saakka, kaataen
heistä useita sekä ottaen joukon vankeja. Omalta osalta lävistin
kymmenkunta rosvoa ja ammuin kolme.
Pakenevien joukossa huomasin muun muassa Hiienvaaran kierosilmäisen
äijän, joka niin katalasti oli vihollisiin liittynyt. Päästyäni hänen
kintereilleen tempasin hänet kiinni pitkästä niskatukasta ja heitin
kinokseen, komentaen jäljessä tulevan miehen sitomaan hänet. Muiden
vankien mukana sai hän sitten seurata meitä Kajaanin linnaan kärsimään
hyvin ansaittua rangaistustaan.
Paitsi mainittua kuuttakymmentä hevosta löytyi talosta kaikenlaista
ryöstösaalista, muun muassa melkoinen määrä jyviä. Vietettyämme yön
talossa sytytimme sen hirsi varustuksineen palamaan ja valtavan
tulenloimun tietämme valaistessa lähdimme saaliinemme ja vankeinemme
aamuhämärissä ajelemaan Kajaania kohti.
Joulun vietimme sitten kaikessa rauhassa Kajaanin linnassa. Mutta koska
aika täällä sydänmaan perukoilla tuntui vähitellen käyvän pitkäksi ja
mieleni paloi Etelä-Suomeen, suurempain sotatapausten keskelle, menin
nimipäivänäni rajamajurin puheille ja pyysin häneltä eroa toimestani.
Oikullinen ja käsittämätön ihminen kun hän oli sekä lisäksi tällä kertaa
hyväisesti juovuksissa, suuttui hän pyyntööni silmittömästi, alkoi ärjyä
ja temmeltää, niin että vaahto suusta kävi, ja raahautti minut lopuksi
pimeään vankityrmään. Siellä sain virua kokonaista kolme päivää ja oli
minulla kyllin tilaisuutta miettiä ihmiselämän kummallisia käänteitä ja
oikkuja, joita kohtalo näytti erityisen runsaskätisesti minun osalleni
varanneen.
Mutta paljon enemmän kuin syytön vankeuteni vaivasi minua yksinäisyys ja
liikkumattomuus sellaisenaan, sillä silloin takertuivat aina ajatukseni
Riikan kohtaloon ja mieleni synkkeni syttäkin mustemmaksi. Voisi kenties
näyttää siltä, kuin olisin tämän seikan ottanut hyvinkin keveästi, kun
yleensä näissä muisteluissani olen niin vähän kajonnut Riikaan ja hänen
kohtaloonsa. Mutta itse asiassa palasi hän aina mieleeni, milloin vain
levottomalta elämältäni joudin hetkeksikään pysähtymään ja antautumaan
mielikuvituksen valtaan. Niinpä oli tämä pakollinen paikallaan pysyminen
Kajaanin linnan vankityrmässä juuri sen takia minulle monin verroin
vaikeampi kestää kuin mitä se muutoin olisi ollut.
Edellä olevan tahdoin vain sanoa puolustuksekseni, etteivät ne,
joiden silmiin mahdollisesti joskus maailman päivinä nämä
vaatimattomat muistelmani joutuvat, syyttäisi minua liian suuresta
kevytmielisyydestä--sillä kevytmielisyyttä, Herra paratkoon, on
luonteessani aina ollut runsaasti, mutta en kuitenkaan soisi, että minua
siitä paheesta syytettäisiin suhteessani lapsuuteni ystävättäreen. Jos
jonkun mielestä kaikenlaisten seikkailujen ohella näytän liian vähän
huolehtivan lemmittyni kohtalosta, niin siihen on yksinkertaisesti syynä
vain se, etten tahdo lukijoitani turhanpäiten rasittaa liian paljon
omista mielenmurheistani puhumalla.
No niin, tiesin kyllä, ettei vankeuteni, johon minut oli ihan
aiheettomasti raastettu, voisi missään tapauksessa kovin kauan kestää,
ja neljäntenä päivänä sainkin minä jälleen astua päivänvaloon.
Esimieheni oli nyt yhtä kohtelias ja makea kuin Tapanin iltana
kiukkuinen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään ja sanoi suuttuneensa
yksistään vain sen tähden, että minä pyrin pois hänen palveluksestaan.
Hän kiitteli ripeyttäni ja rohkeuttani sekä kirjoitti minulle
suosiollisen erokirjan. Saatuani sitten jäljellä olevan palkkani,
satakaksikymmentä taaleria kuparissa, lähdin vanhan vuoden viimeisenä
päivänä taivaltamaan Uudellemaalle yhdessä kapteeni Salomon Enbergin
kanssa, joka sotamarski Nierohtin lähettinä oli ollut Kajaanin linnassa.
* * * * *