_Sota leviää sisämaahan ja minä saan heti aloitteeksi juosta kilpaa
kasakan hevosen kanssa._
Rajamajuri otti minut mielihyvin veronkantoapulaisekseen, ja sain
hoitaakseni Kiteellä olevan Suorlahden kartanon. Täällä elin vielä
parisen vuotta rauhan miehenä. Mutta idästä päin alkoi kuulua yhä
pahempaa, kunnes synkkiä aavistuksia synnyttäen levisi tieto
onnettomasta taistelusta Pultavan luona, jossa siihen saakka voittamaton
kuninkaamme oli lyöty ja josta hän joukkojensa jäännösten kanssa oli
paennut Turkinmaalle. Pian sen jälkeen tuli Venäjän tsaari suuren
armeijan kanssa uudelleen maahamme ja valloitti Viipurin kesällä 1710.
Vähän sitä ennen oli äitini Jumalan armosta päässyt viimeiseen lepoonsa.
Kaikkialla oli ihmiset vallannut suunnaton pelko. Joka suunnalla tapasi
länttä kohti rientäviä pakolaisia, ja ne, jotka edelleenkin aikoivat
kotinurkille jäädä, kuljettivat karjansa ja omaisuutensa salojen
kätköön. Samankaltaisiin toimiin olin minäkin ryhtynyt haltuuni uskotun
omaisuuden suhteen.
Eräänä heinäkuun aamupäivänä seisoin kujasilla ja katselin tuleentuvaa
ruisvainiota. Kunpa saataisiin vilja korjatuksi ja talteen kuljetetuksi,
ennenkuin vihollinen näille tienoin ilmestyy, ajattelin itsekseni.
Silloin kuului omituista töminää, ja kun käännyin katsomaan pitkin
tietä, joka vainion läpi kulkien hävisi viidakkoon, tuprahti sieltä
yht'äkkiä näkyviin ankara pölypilvi, minkä keskellä hulmusi hevosten
harjoja ja välähteli pitkävartisia piikkejä.
»No nyt, Tapani, aseta kieli suoraan suussasi, sillä saat tehdä
tuttavuutta kasakkain kanssa, ennenkuin osasit odottaakaan!» sanoin minä
itselleni ja aloin rauhalliseksi tekeytyen astella pihaan päin.
Olisin kyllä hyvin ehtinyt juosta rantaan, työntää kaikki kartanon
veneet vesille ja päästä saarten suojassa pakoon, mutta
isäntävelvollisuuteni pidätti minua alallaan. Pihalle päästyäni olivat
kasakatkin jo kintereilläni, ja siinä tuokiossa olin minä pölyisten,
parrakasten miesten ympäröimänä. Päällikkö laskeutui hevosen selästä,
astui eteeni ja kysyi, olinko minä kartanon omistaja tai hoitaja. Tulin
kutakuinkin hyvin toimeen venäjänkielessä, mutta en ollut kuitenkaan
ymmärtävinäni hänen kysymystään, vaan hyvin yksinkertaisen näköiseksi
tekeytyen pudistin päätäni. Päällikkö viittasi silloin luokseen erään
miehistään, joka hänen käskystään toisti saman kysymyksen kurjaksi
väännetyllä suomenkielellä.
Vastasin, etten ole kumpikaan, vaan ainoastaan työvouti.
»No missä sitten on tilanhoitaja?» tiedusteltiin minulta edelleen.
»Kolme päivää sitten hän lähti kuljettamaan kartanon jyvävarastoa
Savonlinnaan».
»Ah, tshort, sen sinä hirtehinen valehtelet! Eikö kartanossa sitten muka
olisi jyviä jäljellä?»
»Enpä luule montakaan kappaa olevan, ja mitä on, ovat ne kernaasti
vierasten käytettävänä.»
Päällikkö irvisti vastaukseksi minun kohteliaisuuteeni ja käski parin
miehistään jäädä minua vartioimaan sekä muiden seurata itseään. He
hajaantuivat penkoen ja nuuskien ympäri taloa, mutta minä tunsin suurta
tyytyväisyyttä siitä, että jo parisen viikkoa sitten olin kuljettanut
talon viljavarat muutamaan saareen, missä jyväsäkit olivat kätkettyinä
erääseen vaikeasti löydettävään luolaan.
Hetken kuluttua palasi päällikkö luokseni, kirosi ja ärhenteli sekä
sivalsi minua korvalle, minkä minä tyynenä koetin kestää. Sitten
tiukkasi hän minulta, missä kartanon karja ja hevoset ovat.
»Ne kuljetettiin samoihin aikoihin Savonlinnaan», vastasin minä, ja
uudelleen oli minun syytä olla mielessäni tyytyväinen, että lehmät ja
hevoset olivat turvassa, sillä aikaa ennen vihollisen tuloa oli ne
ehditty viedä etäiselle laitumelle.
»Ah, durak!» ärjyi päällikkö lyöden minua uudelleen korvalle, ja
ikäänkuin hänen esimerkistään innostuneina alkoivat ympärillä olevat
kasakatkin minua lyödä läimiä, tyrkkiä ja potkia.
Kun mylläkkä ympärilläni asettui ja minä sain vähän henkeäni vetää, näin
äskeisen tulkin päällikön käskystä juoksevan pirttiin ja tuovan sieltä
puolillaan olevan piimähaarikan. Pitäen sitä nenäni edessä ja takoen
vihaisesti nyrkillään sen kylkeen äyhkyi päällikkö:
»Mitäs tämä? Itsekö, roisto, olet sitä tehnyt, kun lehmät ovat
Savonlinnassa?»
Niin hurjasti kuin minun sisälläni kiehuikin, onnistuin minä yhä
edelleenkin pysymään näköjään rauhallisena sekä aloin selittää:
»Mutta maistakaahan sitä piimää, niin huomaatte, että se on jo monen
viikon vanhaa. Tuolla aitassa sitä on kokonainen amme, koottu jo
juhannuksen aikana, ennenkuin karja Savonlinnaan vietiin.»
Päällikön suusta tuli kirouksia tulvanaan, ja piimähaarikan tyhjensi hän
minun silmilleni. Ympärillä olevat kasakat räjähtivät pilkkanauruun,
samalla kuin muutamat heistä päällikön käskystä kävivät käsiksi minuun
ja sitoivat ranteeni yhteen monikertaan kiedotulla niininuoran pätkällä.
Mielessäni välähti jo, että he rupeavat minusta kiduttamalla tietoja
pusertamaan. Mutta ryöstettyään ja peuhattuaan kaikkialla talon
huoneissa sekä sälytettyään mukaansa kaikenlaista otettavaksi kelpaavaa
nousivatkin kasakat hevosten selkään ja varustausivat pois lähtemään.
Minut sijoitettiin parin villinnäköisen partaniekan väliin, joista
toinen sitoi yhteen kytketyistä ranteistani lähtevän nuoranpään
satulaansa. Sitten lähdettiin täyttä ravia liikkeelle.
Kiinni sidottujen käsieni takia oli minun mitä tukalinta juosta, mutta
kasakan satulaan sidottu nuora ja takanani korskuvat hevoset pakottivat
minut seuraamaan mukana. Sivullani ratsastavat nauroivat ja irvistelivät
minulle pahanilkisesti, hiki virtasi pitkin ruumistani, ja hevosten
jaloista tupruava pöly oli minut tukehduttaa. Tunsin, etteivät jalkani
enää kauan jaksaisi suorittaa tehtäväänsä, vaan että vaipuisin pitkin
tietä hevosten jaloissa raahautumaan. Mutta silloin tuli onneksi Kiteen
kirkko näkyviin, ja kasakat pysähtyivät erääseen taloon, jonka
pihanurmelle minä läähättäen vaivuin pitkälleni. Epäselvästi vain
tajusin, kuinka kasakat ympärilläni elämöivät ja kuinka sisältä kuului
pelästyneen ja ahdistetun naisväen kirkunaa.
Kun olin pahimmasta uupumuksestani hiukan toipunut, nousin istumaan
voidakseni tehdä joitakin huomioita. Päinvastaiselta suunnalta, kuin
mistä me olimme tulleet, läheni taloa toinen kasakkajoukko, kuljettaen
mukanaan muutamia vankeja, joukossa pari naistakin, sekä kaikenlaista
ryöstösaalista. Tämä oli siis nähtävästi eri tahoille ryöstelemään
hajaantuneiden vihollisjoukkojen sovittu kokoontumispaikka. Mutta kauan
en saanut siinä huomioitani tehdä, sillä samassa läheni minua muuan
rokonarpinen ja hirveän ruma kasakka, joka potkaisten vaati minua
nousemaan. Sen tehtyäni päästi hän siteet ranteitteni ympäriltä ja alkoi
sitten kiskoa vaatteita päältäni, niin että minä lopuksi seisoin siinä
ilkosen alasti virnottavan kasakkajoukon keskellä.
»Mitähän iloa sinulle, Tapani-poikaseni, nyt aiotaan valmistaa?» kysyin
itseltäni, kun samalla huomasin kasakkain pariin kohtaan pihamaalle
puuhaavan nuotioita. Ensiksi ajattelin, että vihollinen aikoi minut ja
toiset vankinsa roviolla korventaa. Sellaisia julmuuksia oli kuultu
vihollisten Inkerissä ja Käkisalmen puolella yllin kyllin harjoittaneen.
Katselin jo ympärilleni, mistä saisin jonkinlaisen aseen käsiini
temmatuksi, puolustaakseni sillä itseäni niin kauan kuin suinkin ja
saadakseni kärsimieni kolhujen korvaukseksi lähettää manalaan edes
muutamankaan noista ympärilläni pauhaavista paholaisista. Maltoin
kuitenkin vielä mieleni ja odotin, kunnes minuun ruvettaisiin uudestaan
käymään käsiksi.
Pian huomasin kuitenkin nuotioiden suhteen erehtyneeni. Kasakat olivat
nimittäin saaneet käsiinsä muutamia lehmiä, joita he nyt ryhtyivät
pihalla teurastamaan, ja nuotiot oli viritetty lihojen paistamista
varten.
Äskeinen riistäjäni, joka nyt omien repaleisten housujensa sijalle oli
pukenut minulta anastamansa, lähestyi jälleen ja viskasi minulle
risaisen ja pahoin likaantuneen pellavapaidan. Se oli nähtävästi ollut
pitkät ajat hänen omilla hartioillaan, ja vaikka minulla ei suinkaan
ollut halua sellaista jätettä päälleni pujottaa, tuntui toiselta puolen
alastomuutenikin siksi nololta, että katsoin lopulta parhaaksi ottaa
antimen kiltisti vastaan. Jalomielinen lahjoittaja seisoi vieressäni,
kunnes olin saanut repaleen ylleni, minkä jälkeen hän parin toverinsa
avustamana köytti käteni jälleen yhteen. Sen jälkeen tyrkkäsivät he
minut tallin päässä olevaan pieneen ruoka-aittaan ja pönkittivät oven
ulkoa.
Aitan seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, mutta räystästen alta ja
oven alanurkassa olevasta kissankäytävästä pääsi sen verran valoa, että
näin hyvin ympärilleni. Kasakat olivat puhdistaneet sen ruokavaroista,
joten siellä oli vain muutamia astioita ja pari tyhjää hinkaloa.
Astellessani edestakaisin huomasin muutamien lattiapalkkien hiukan
liikkuvan ja mieleeni välähti heti paon tilaisuus. Kumarruin alas ja
tarkastelin lähemmin lattiaa. Lankut olivat irtonaisina poikkiniskojen
päällä, joten niistä verraten helposti saattoi muutamia siirtää
paikoiltaan. Eräästä suuremmasta raosta näin myöskin, että lattian alla
oli kyllin tilaa miehelle ryömiäkseen ulos. Nyt oli päästävä vain
selville siitä, kuinka tarkkaan aittaa vartioitiin, ja sitten yöllä
yritettävä, sillä kaikesta päättäen aikoivat viholliset tähän yöpyä.
Muutamista seinänraoista tirkistelemällä sain selville, ettei aitan
ympärillä liikkunut vartijaa, mutta sensijaan oli toinen nuotioista
lähellä aitan ovea, ja sen ympärillä hääräsi joukko kasakoita
syöntipuuhissa. Sen paremminhan heidän kannaltaan katsoen ei
kannattanutkaan vartioida sisään suljettua ja käsistään köytettyä
vankia.
Aurinko oli jo laskullaan, ja hämärän tuloa odotellessani istahdin
kumollaan olevalle kalanelikolle ja aloin tarkastella käsiäni kytkevää
nuoraa. Kun olin hetken käyttänyt hampaitani, huomasin ilokseni nuoran
höltyvän. Mutta toistaiseksi minun oli viisainta jättää se paikoilleen,
sillä saattoihan joku vartijoistani milloin hyvänsä pistäytyä minua
katsomaan.
Kesäinen hämärä laskeusi vihdoin maille. Minun oli aika ruveta
suunnitelmaani toteuttamaan. Kukaan vihollisista ei ollut vielä käynyt
aitassa minua katsomassa, mutta pelkäsin, että he sen kuitenkin
tekisivät ennen yölevolle asettumistaan. Päästäkseni siitä huolesta
päätin itse huomauttaa heitä olemassaolostani. Kumarruin kissanreiästä
tähystämään nuotiolle. He olivat nähtävästi saaneet käsiinsä viinaa,
jota he äänekkäästi hoilaten ryypiskelivät. Hyvä on, ajattelin minä, tuo
edistää vain minun tarkoituksiani. Toiset heistä, nähtävästi vartiolta
vasta palanneet, olivat vielä syöntipuuhissa, paistaen piikkiensä
kärjissä lihakappaleita.
Ryskytin ovea ja kumarruin uudestaan katsomaan. Omalta melultaan eivät
he nähtävästi olleet sitä huomanneet. Ryskytin vielä pari kertaa
kovemmin ja kerran huutaa hoilautinkin sekä jäin sitten seurauksia
odottamaan. Vihdoin otettiin pönkkä sijaltaan, ja pari horjahtelevaa
kasakkaa ilmestyi ovelle.
»Ruokaa, veljet, minulla on kuoleman nälkä», sanoin minä sävyisästi, ja
kun he eivät näyttäneet sanojani ymmärtävän, tein minä heille syöntiä
muistuttavilla eleillä tarkoitukseni selväksi. He räjähtivät nauramaan
ja selittivät nuotiolla mellastaville tovereilleen, kuinka tsuhna-lurjus
sanoo haluavansa ruokaa. Silloin yksi aterioivista viskasi minua kohti
puoleksi kalutun luun, jonka vaivalloisesti otin yhteen sidottujen
käsieni väliin ja lattialle kyyristyen aloin muka ahnaasti sitä kaluta.
Kasakat nauroivat makeasti, sulkivat uudelleen oven ja asettivat pönkän
paikalleen.
Yksin jäätyäni heitin luun nopeasti kädestäni ja aloin sen sijaan kaluta
ranteissani olevaa nuoraa. Muutamissa minuuteissa olin saanut käteni
vapaiksi ja kumarruin oitis lattianlankkuja tutkimaan. Ne olivat vahvat,
halaistuista hirsistä veistetyt, eikä minun onnistunut saada kättäni
yhteenkään rakoon niin pitkälle, että olisin voinut kohottaa lankun
sijaltaan. Mutta päivällä muistin toisen hinkalon pohjalla nähneeni
pienen jauholapion. Se oli koivupuuta ja hiukan kouruksi veistetty,
mutta siitä huolimatta sain minä sen soveltumaan suurimpaan
lattianrakoon ja kohotetuksi sillä sen verran lankkua sijoiltaan, että
käteni sopi paremmin rakoon. Nyt sain yks kaks väännetyksi lankun
paikaltaan. Vieressä olevalle tein saman tempun ja sitten laskeuduin
viivyttelemättä lattian alle.
Kivijalassa oli ympäriinsä suuria aukkoja, ja eräästä peräseinällä
olevasta ryömin ulos. Ensinnä pistin siitä vain pääni varovasti esille
ja tähystelin ympärilleni. Sillä puolella ei ainakaan lähettyvilläni
näkynyt vartijoita, ja etäämmäs en hämärän takia voinut nähdä. Muutaman
sylen päässä aitasta alkoi ruispelto, ja ensimmäinen työni oli nyt
ryömiä sinne. Kasakat hoilasivat yhä nuotioiden ääressä pihalla sekä
sisällä asuinrakennuksessa. Heidän liekaan pantuja hevosiaan oli syödä
järskyttelemässä ympäri ketoja ja pellon pientareita.
Lähdin rohkeasti ja Jumalaan turvaten liikkeelle. Pitkälläni kosteassa
ruohossa ryömien pääsin muutamassa tuokiossa ruispeltoon. Siten
ensimmäisen suojan saavutettuani pysähdyin hetkeksi ja käännyin taakseni
silmäilemään. Muuan puolijuopunut kasakka tuli samassa aitan taakse, ja
luulin jo heidän vainuavan pakoani. Mutta hän oli nähtävästi tullut vain
hevosia katsastamaan, sillä hetkisen kuluttua palasi hän takaisin
pihalle. Kevein mielin lähdin kiireesti konttaamaan pitkin peltoa
eteenpäin. Kuljettuani siten vielä toisenkin, ohraa kasvavan pellon
halki huomasin edessäni riihirakennuksen mustine oviaukkoineen. Sen
takaa alkoi pienoinen, lyhyttä heinää kasvava luhtaniitty, joka toisella
reunallaan rajoittui vähitellen metsäksi ylenevään viidakkoon. Kun
vartijoita ei täälläkään päin ollut näkyvissä, lähdin mitä suurinta
varovaisuutta noudattaen ryömimään pitkin riihen sivua päästäkseni sen
taakse ja sitten pitäen sitä suojana itseni ja kartanon välillä
ryömiäkseni edelleen niityn poikki metsään, jolloin pakoni olisi
varmasti turvattu.
Mutta nurkan ympäri pujahdettuani olin vähällä tulla pahki kahteen
kasakkaan, jotka maassa istuen nuokkuivat riihen seinustalla. Kummankin
pyssy ja keihäs olivat seinän nojassa. Vaikka liikuinkin melkein mitään
ääntä synnyttämättä, havahtui toinen kasakoista kumminkin heti minun
näkyviin tultuani. Silmänräpäyksessä toinnuin hämmästyksestäni, karkasin
pystyyn ja tempasin toisen keihäistä, jolla naulitsin seinään lähempänä
olevan ja puolittain jo seisaalleen ehtineen kasakan. Mutta hänen
toverinsa oli paljon ketterämpi, hän tempasi pyssyn seinustalta ja
ojensi sen minun rintaani vasten, ennenkuin minä keihäälläni kerkesin
valmistaa hänelle saman kohtalon kuin toisellekin. Kuului jo hanan
napsaus, mutta samassa hetkessä minä heitin keihään kädestäni, tartuin
pyssyn piippuun ja nostin sen suuta ylöspäin. Tulta tuiskahti
korvalliselleni kärventäen hiuksiani, ja kuula mennä vinkasi olkapääni
yli. Samassa kuin pyssy laukesi, riuhtasin minä sen kasakan kädestä ja
survasin sen perällä häntä otsaan, niin että hän ääntä päästämättä
kuukertui riihen seinustalle.
Mutta laukaus oli pamahtanut, hälytys oli tehty, ja aikaa ei siis ollut
hukata. Heti kasakan maahan vaipuessa heitin pyssyn kädestäni ja lähdin
suinpäin karkaamaan luhtaniityn poikki metsän reunaan. Pihasta päin
kuului huutoja ja hevosten hirnuntaa, ja juuri kun olin viidakkoon
pääsemässä, pamahti takanani useita laukauksia. Kuulat vinkuivat
korvissani ja rapisivat edessäni olevain petäjäin oksissa. Mutta samassa
olin minäkin metsän suojassa ja tunsin olevani turvassa kasakoilta,
sillä hevosin he eivät nyt voineet minua seurata ja jalkapelissä minä
kyllä tulisin aina puoleni pitämään. Niin kankeat ja kipeät kuin raajani
olivatkin kuluneen päivän kolhuista ja saatuani juosta kilpaa kasakan
hevosten kanssa, porhalsin minä tuulena pensaiden, kantojen ja louhien
yli suoraan eteenpäin, umpimähkään yhä syvemmäs metsään. Eikä minun
juoksuani ainakaan puku rasittanut. Mutta haavoja ja verinaarmuja sain
jalkani täyteen, ja senpä vuoksi lähdinkin noudattamaan muuatta
sattumalta kohtaamaani metsätietä.
Aamun valjetessa tulin laajan suon partaalle, jonka yli tie kulki
pitkospuita myöten. Niitä pitkin oli minun, paitarepaleeseen verhotun,
avojalkaisen miehen varsin mukava harpata eteenpäin. Mutta nälästä ja
uupumuksesta olin aivan nääntymäisilläni, ja kun lisäksi katsoin nyt
päivän valjettua vaaralliseksi jatkaa matkaani ihmisten käyttämiä uria
myöten, niin jätin äkkiä pitkospuut ja poikkesin suolle.
Tultuani mielestäni tarpeeksi kauas polulta heittäydyin lopen uupuneena
selälleni laajalle rahkamättäälle, johon vaivuin kuin parhaalle
untuvapatjalle. Mättään reunoilla kasvavat suokanervat suojasivat minua
siksi hyvin, että minut saattoi keksiä vasta ihan viereen tultua.
Porraspuilta lähdettyäni olin hyppinyt pitkin rahkamättäitä, joissa
jalanjälkiä ei pitkäksi aikaa jäänyt näkyviin. Saatoin siis kutakuinkin
turvallisesti heittäytyä väsymykseni valtaan.
Aurinko oli noussut ja hiveli tuoreella lämpimällään minun
puolialastonta, runneltua ruumistani. Jossakin lähelläni äänteli
suokurppa, ja ylhäällä ilmassa toisteli yksitoikkoista säveltään
taivaanvuohi. Pian kuitenkin tunkeutui korviini toisenlaisiakin ääniä,
sillä etäältä suonreunoilta rupesi kuulumaan takaa-ajavien kasakkain
huutoja ja ärhentelyä. Mutta kanervat ympärilläni tuoksuivat
unettavasti, ja heittäen itseni Jumalan huomaan vaivuin sikeään uneen.
Päivä oli sivuuttanut jo puolen, kun vihdoinkin heräsin. Raajani olivat
kankeat, ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta, jota paitsi tunsin
kiukkuista nälkää. Vihollisten äänet olivat vaienneet, ja kun makuultani
varovasti ja puolittain kohosin ympärilleni tähystelemään, en huomannut
millään suunnalla, niin kauas kuin silmä kantoi, ainuttakaan elävää
olentoa. Heinäkuun aurinko vain valoi polttavaa hellettään harmaan
suomaiseman yli. Niin tuskallista kuin se aluksi olikin, nousin
kuitenkin seisoalleni ja lähdin pyrkimään suon toista laitaa kohti.
Kuljin edelleenkin mättäältä mättäälle, sillä pitkospuille en
varovaisuuden vuoksi huolinut palata. Matkallani tapasin laajan
muurainalueenkin, ja noilla parhaimmilleen kypsyneillä mehevillä suon
antimilla tyydytin pahimman nälkäni.
Päästyäni kuusimetsää kasvavalle maalle suuntasin kulkuni sinnepäin,
missä tiesin kohtaavani Suorlahteen vievän tien. Sikäli kuin jäseneni
ehtivät jonkin verran vertyä, sujui matkani paremmin. Aurinko alkoi
painua jo kuusien taakse, kun saavuin tielle. Ympärilläni oli kesäillan
tyyni rauha. Hetken kuunneltuani ja pantuani korvani maata vastenkin en
erottanut muita ääniä kuin lintujen liverrystä. Silloin lähdin rohkeasti
kulkemaan tietä pitkin. Siinä kävellessäni muistelin viimeisiä
kokemiani, ja minua rupesivat kovasti säälittämään toiset vangit, joita
kasakat eilen olivat mukanaan raahanneet. He saivat varmaankin, samaan
aikaan kuin minä täällä turvassa astelin, kärsiä kovinta kidutusta minun
pakoni tähden.
Sivuutettuani erään tien mutkan pysähdyin äkkiä kuin salaman lyömänä.
Noin parinkymmenen sylen päässä ratsasti käymäjalkaa vastaani kaksi
kasakkaa. Ensiksi välähti päähäni ajatus hypätä syrjään ja paeta kuusten
suojassa. Mutta se oli myöhäistä, sillä he huomasivat minut
luonnollisesti heti ja pyssyään ojentaen komensivat minua pysymään
alallani. Rauhalliseksi tekeytyen jäinkin paikalleni, kunnes he ehtivät
luokseni.
»Kuda tij idjosh (minnekä sinä menet)?» kysyi heistä toinen hevosensa
pysäyttäen.
»Domoi (kotiin)», vastasin minä ja lisäsin sitten suomeksi: »Toverinne
päästivät minut vapaaksi».
Kysymyksestään päättäen olivat he toista joukkuetta kuin ne, jotka minut
olivat Suorlahdessa vanginneet, ja se rauhoitti minua hiukan.
He vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista ymmärsin heidän aikovan
ottaa minut mukaansa. Toinen, jolla oli savuava piippu hampaissa, lähti
hiljalleen ratsastamaan eteenpäin, mutta toinen komensi minua pitämään
kiinni hänen hevostaan. Hänellä oli siis nähtävästi aikomus laskeutua
satulasta ja sitoa minun käteni.
»Katso nyt, Tapani, eteesi ja varo toista kertaa joutumasta surman
silmukkaan», sanoin itselleni, pitäen tarkasti silmällä kasakan
liikkeitä, samalla kuin hänen käskynsä mukaisesti pidin hevosta turvan
alta.
Kasakalla oli selkänsä takana satulassa kaikenlaista ryöstösaalista,
kuparikattiloita, pyttyjä ja nyyttejä. Sen vuoksi täytyi hänen satulasta
noustakseen ja saadakseen toisen jalkansa niiden yli kumartua syvään.
Vilkaisin hänen edelleen ratsastanutta toveriaan ja näin hänen kadonneen
saman tienmutkan taa, joka minut vasta ansaan saattoi. Tartuin silloin
salamannopeasti kasakkaa niskasta ja painoin häntä vieläkin alemmas,
niin että hän jäi tuohon luonnottomaan asentoon kiikkumaan, voimatta
minun niskasta nujertaessani edes huutaakaan. Sitten tempasin hänen
vasemmalla kupeellaan roikkuvan miekan ja upotin sen hänen ruumiiseensa,
niin että hän sätkytellen ja koristen putosi alas tielle.
Otin nyt kiireesti arvokkaimmilta näyttävät hänen kuljettamastaan
ryöstösaaliista sekä hänen miekkansa ja pistoolinsa ja livahdin kuusten
suojaan, huolimatta suinkaan jäädä odottamaan, kunnes toinen kasakka
palaisi toveriaan etsimään. Päästyäni turvalliseen paikkaan syvemmälle
metsään ryhdyin saalistani tarkastamaan. Siinä oli ensinnäkin
villakankaasta valmistettu viheriäinen kauhtana, joka oli minulle heti
hyvään tarpeeseen alkavaa yökylmää vastaan. Eräästä sangen painavalta
tuntuvasta mytystä löysin lähemmäs tuhat taaleria rahaa ja nahkapussin,
jossa oli kultasormuksia, korvarenkaita ja solkia.
Sormuksia silmäillessäni osui katseeni muutamaan pieneen, kullattuun
hopeasormukseen, joka sai minut ankarasti säpsähtämään ja vapisemaan
kautta ruumiini. Tempasin kiireesti sormuksen hyppysiini ja katsoin sen
sisäpuolelle. Tällöin en voinut pidättää pientä huudahdusta, sillä
sormuksen sisäpuolella seisoi kuin seisoikin kirjoitus: »Muisto
ystävältäsi Tapanilta».
* * * * *