_Syntymäni ja nuoruusvuoteni. Minusta yritetään tehdä kauppamiestä,
mutta eräs korvapuusti katkaisee urani._
Ensi kerran näin päivänvalon--niin vakuuttaa
kastetodistukseni--jouluaattona 1689. Vanhempani asuivat silloin
Narvassa, missä isäni palveli konstaapelina sikäläisessä varusväessä.
Edelleen kertoo kastetodistukseni minun pari päivää sen jälkeen päässeen
kristillisen seurakunnan jäseneksi, ja koska kastaminen toimitettiin
pyhän Stephanin eli Tapanin päivänä, tehtiin minusta tuon ensimmäisen
marttyyrin kaima. Kun äitini, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen vaimo,
myöhemmin teroitti mieleeni kristinopin pääkappaleita, luki hän usein
Tapani-marttyyrin suuresta uskosta ja kuolemasta kehoittaen minua
vaeltamaan elämässäni niin, että olisin kunniaksi saamalleni nimelle.
Kuinka minä monivaiheisen ja kirjavan elämäni aikana olen onnistunut
näitä äitini kehoituksia toteuttamaan, sen ratkaiskoon Jumala.
Ensimmäiset vuoteni kuluivat leikeissä samanikäisteni kanssa Narvan
valleilla. Kun me eräänä päivänä olimme tapamme mukaan sotasilla ja minä
muutaman ovelan kujeen avulla olin houkutellut viholliseni ansaan,
taputti eräs vanha vartiosotilas, joka hymyillen oli seurannut
leikkiämme, minua olalle ja sanoi: »Mitä hyvänsä sinusta, poika,
tuleekin, niin varo vain, ettet hirsipuussa päiviäsi päätä!» Myöhemmin
johtuivat nuo vanhan sotilaan sanat usein mieleeni, kun kaulani oli
vähällä joutua nuoransilmukkaan.
Ollessani yhdeksännellä ikävuodellani muuttivat vanhempani varsinaiseen
kotimaahamme, johon isäni olikin aina ikävöinyt. Armon vuonna 1698
siirrettiin hänet toivomuksensa mukaan Käkisalmen varusväkeen, ja minä
luonnollisesti seurasin äitini kanssa mukana. Pari vuotta sen jälkeen
puhkesi tuo pitkäaikainen sota, jonka temmellyksiin minäkin ennätin
varttua osaa ottamaan. Inkerinmaalta alkoi tulvia pakolaisia Viipurin ja
Käkisalmen seutuville, ja minun vilkas mielikuvitukseni sai yltäkyllin
työskentelyn aihetta. Minun ja ikätoverieni leikit muuttuivat yhä
sotaisemmiksi ja jokainen meistä tahtoi näytellä nuoren Kaarlo-kuninkaan
osaa. Jos äitini kiitti Jumalaa, joka niin hyvissä ajoin oli johtanut
meidät pois ensimmäisenä sodan jalkoihin joutuneesta Narvasta, ajattelin
minä sen sijaan monesti mielikarvaudella, etten tuon Käkisalmeen
muuttomme takia saanut olla näkemässä kuuluisaa Narvan taistelua, jossa
kahdeksan tuhatta meikäläistä löi pakosalle viisi kertaa suuremman
vihollislauman. Mutta Herramme oli kyllä minunkin osalleni varannut
yltäkyllin sodan kohtaloita.
Ennenkuin siirryn edemmäs, on minun tässä esiteltävä hiukan tarkemmin
eräs käkisalmelaisista leikkitovereistani, sillä hänen elämänpolkunsa
tuli vastaisuudessa sangen kohtalokkaasti risteilemään omani kanssa. Hän
kuului kauniimpaan sukupuoleen, ollen itseäni pari vuotta nuorempi tytön
heilakka, jota virkku ja hieman vallaton luonteensa veti meidän poikien
joukkoon. Hän oli sotilaan lapsi kuten minäkin ja nimeltään Hinriika,
jonka me pojat lyhensimme milloin Hinniksi, milloin Riikaksi. Hän oli
isänsä ainoa lapsi ja oli jo varhain kadottanut äitinsä. Sen takia hän
oli päässyt hieman villiintymään eikä näyttänyt ollenkaan viihtyvän
omaan sukupuoleensa kuuluvien kainojen ikätoveriensa parissa. Muistan
vielä elävästi, kuinka hän eräänä päivänä minun ollessani ensi aikoja
Käkisalmessa ilmestyi meidän poikasten keskelle ja suuret, ruskeat
silmät sädehtien pyysi päästä osalliseksi meidän sotaleikkiimme. Tunsin
rehellisessä poikasydämessäni heti alunpitäen kiintymystä tuota
reipasta tytönhattaraa kohtaan, ja olihan hän monessa suhteessa
sukulaisluonteeni. Ja tuo kiintymykseni muuttui yhä hellemmäksi sen
jälkeen, kun minun oli erottava Riikasta ja toisista leikkitovereistani.
Kun neljäntoista vuotiaana olin uudistanut kasteenliittoni ja muutenkin
olin mielestäni jo täyden miehen veroinen, aloin minä vakavasti harkita
mahdollisuutta päästä sotilaaksi, huolimatta siitä, että äitini oli jo
aikoja sitten päättänyt minusta, ainoasta pojastaan, tehdä rauhanmiehen
ja saanut luonteeltaan sävyisän isänikin tähän tuumaansa yhtymään. Tällä
iälläni olin minä kasvanut jo melkein täyteen pituuteeni, eikä minusta
koskaan venynyt keskikokoista suurempaa. Mutta voimakas minä
kokoisekseni olin ja ennen kaikkea notkea ja ripeä liikkeissäni.
Hypyissä ja ruumiin taivutuksissa ei minua kyennyt kukaan voittamaan.
Näin ollen katsoin olevani kuin luotu sotilaaksi, jota paitsi minua
siihen veti kiihkeä seikkailunhaluni.
Muutamia päiviä ripille pääsyni jälkeen päätin puhua asiasta isälleni.
Kun hän eräänä iltapäivänä palasi toimestaan pieneen asuntoomme ja
tapansa mukaan laski penkille raskaan miekkansa ja kolmikolkkahattunsa,
vedin minä miekan huotrasta ja aloin tehdä sillä kaikenlaisia oppimiani
hyökkäys- ja väistöliikkeitä, ikäänkuin tuolla sanattomalla tavalla
antaen isäni tietää, mihin minun sydämeni palavimmin halasi. Isäni
näytti arvaavan ajatukseni, sillä äitiin vilkaistuaan lausui hän:
»On jo aika, Tapani-poikaseni, sinun heittää nuo poikasten kujeet ja
ruveta ajattelemaan vakavaa tointa.»
Laskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään
linnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan minua
varusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen Inkerissä
taistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen kuin kerkesin
suutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:
»Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen
löytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja
luvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille
etäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä
matkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen
sukulaisemme luo.»
»Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi», rohkenin vihdoin
epätoivoissani sanoa.
»Ei niistä mitään», sanoi äitini ankarasti. »Kauppiaana sinulla on
edessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja
siihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.»
Kun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti
neljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin
neuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä
määrin, etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa
mieliharmia. Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä
ollut kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran
lähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä keskelle
sodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja kuvittelin
Viipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.
Matkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut
kirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen.
Täällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa
puotikamarissa kaikenlaisten tavarakääröjen keskellä ja merkiten
kirjoihin suola-, tupakka-ja inkiväärieriä sekä varttuen sillä välin
täydeksi mieheksi. Ajatukseni liikkuivat kuitenkin alati jokapäiväisen
toimintapiirini ulkopuolella. Ilmassa tuntui lakkaamatta ruudinkäryä ja
sotaista levottomuutta. Rajalla taisteltiin nämä vuodet melkein yhtä
menoa, ja alituiseen kulki Viipurin kautta suomalaisia joukko-osastoja
kaakkoiselle rajalle, missä Venäjän tsaari oli ruvennut rakentamaan
kaupunkia ja linnoitusta Nevajoen suulle. Ennen kaikkea antoi
mielikuvitukselleni työtä inkeriläinen sissipäällikkö Kivekäs, jonka
urotöistä ja seikkailuista kerrottiin toinen toistaan ihmeellisempiä
juttuja.
Oltuani kolmisen vuotta Viipurissa luulin jo kerran vankeuteni
tavarakääröjen keskellä päättyneen sekä saavani vaihtaa hanhensulan
ikävöimääni miekkaan. Lokakuun alussa 1706 tuli nimittäin venäläisten
tsaari suuren sotajoukon kanssa Viipurin edustalle ja alkoi piirittää
kaupunkia, jota kenraaliluutnantti Maydell puolusti kolmentuhannen
suomalaisen kera. Sainpa nyt sangen läheltä maistaa, miltä sota tuntuu,
sillä heti piirityksen alussa viskasi vihollinen vanhan Viipurimme
muurien sisäpuolelle muutaman vuorokauden kuluessa yli tuhat pommia,
niin ettei välistä tiennyt, minne päänsä suojaan pistää. Mutta
lienevätkö meidän suomalaisten vastatervehdykset tuntuneet tsaarista ja
hänen kahdestakymmenestä tuhannesta miehestään vähän liian kuumilta,
koskapa hän muutamana tuulisena yönä vähän ennen kuukauden loppua oli
kojeinensa hävinnyt kaupunkimme edustalta. Sitten muuttui sota taas
pieniksi partio- ja ryöstöretkiksi rajaseuduilla, ja Viipurissa palasi
elämä entiseen uomaansa. Minä sain edelleen kumartua tilikirjojen yli ja
raapustella numeroita loppumattomiin.
Mutta Viipurin piiritys ei ollut sotaista seikkailunhaluani sammuttanut.
Päinvastoin oli mielikuvitukseni pienistä sotakokemuksistani saanut
lisäyllykettä. Puolasta tuli viestejä, että peloittavan
valloittajamaineen saavuttanut kuninkaamme varusti suurta retkeä
Venäjälle perinpohjin nujertaakseen itäisen vihollisemme. Tämä ynnä
toisaalta rajasissien rohkeat kepposet, joista yhtämittaa kuuli
Viipurissa kerrottavan, olivat omiaan johtamaan ajatukseni kauas
yksitoikkoisesta työstäni. Olin jo monesti saanut isännältäni
muistutuksia hajamielisyydestäni, kunnes sitten keväällä 1708 sattui
sellainen tapaus, joka kerrassaan katkaisi kauppamiesurani.
Istuin eräänä aamupäivänä tavallisessa työssäni ja minun piti juuri
merkitä kirjaan muutamille Jääsken talonpojille velaksi annettu
suolamäärä. Mutta ajatukseni olivat kokonaan illalla kuulemissani
jutuissa, ja huomaamattani piirustin numerosarakkeiden keskelle
parrakkaan kasakan sekä suomalaisen sissin lävistämässä häntä
miekallaan. Kun töherrykseni alkoi olla valmis, tunsin jonkun
kurkistelevan olkapääni yli. Kääntyessäni hieman sivulle huomasin
vierelläni isäntäni, Jaakkima Freesin, hallavan peruukin ja terävän
nenän. Yritin nousta paikaltani, mutta samalla sain kipenöivän
korvapuustin.
Mitä tämän jälkeen seurasi, sen jätän mieluimmin kertomatta, sillä
puolustukseksi sille, kaunistelematta puhuen, riittävät tuskin
nuoruuteni ja pikainen luonteeni. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että
kun olin isännälleni maksanut korvapuustin, joutui hän useammaksi
päiväksi vuoteeseen. Minut taas kuljettivat kivalterit raatihuoneen alla
olevaan kaupungin vankityrmään, jonka vartija minua seuraavana päivänä
lohdutti tiedolla, että tulisin menettämään oikean käteni.
»Siinä nyt ollaan, Tapani-poikaseni», sanoin minä itselleni. »Sinä olet
vasta yhdeksäntoistavuotias ja harjaantunut miekkaa käyttämään, mutta
mitä hyödyttävät sinua nyt kukoistava nuoruutesi ja asetaitosi, kun
oikea kätesi hakataan sinulta häpeällisesti pois!»
Ajatellessani vakavammin tulevaisuuttani avuttomana raajarikkona valtasi
minut yhä suurempi ahdistus. Tyrmän seinät olivat vahvat ja raudoitettu
ovi varmasti teljetty, joten vähintäkään pakenemisen mahdollisuutta ei
ollut. Kun mieleeni muistuivat vanhempani sekä Riika, jonka kuva oli
haihtumatonna mielessäni säilynyt, ei se suinkaan ollut omiaan
epätoivoani lievittämään. Mutta äidin kuva toi mieleeni hänen
opetuksensa ja neuvonsa, ja minä aloin hiljaa itsekseni toistella
Davidin psalmeja, joita jo pienenä olin saanut suuren joukon oppia
ulkoa. Kun epätoivoni seitsemännen päivän iltana oli korkeimmillaan enkä
voinut hetkeksikään silmiäni ummistaa, toistin useampaan kertaan ja
sydämeni pohjasta kuudetta psalmia. Se rauhoitti minua ihmeellisesti, ja
puolenyön tienoissa nukahdin virkistävään uneen.
Aamulla heräsin siihen, että yksi kaupungin kivaltereista tuli hakemaan
minua ulos. Luulin jo lähdettävän suoraan teloituspaikalle, mutta ulos
tultuamme sanoi kivalteri minun olevan nyt vapaan ja käski mennä
isäntäni luo. Ihmeissäni ja vähän vastahakoisesti lähdin Freesin taloon.
Tapasin isäntäni istumassa kirjoituspulpettinsa ääressä. Minuun
katsahtamatta puhui hän:
»Kunniallisen ja jumalisen äitisi takia en tahtonut saattaa sinua
rangaistukseen teostasi, mutta toimesi minun luonani ei luonnollisesti
myöskään voi tämän jälkeen jatkua. Kun kuitenkin ajattelemattomasta ja
äksystä luonteestasi huolimatta olet ollut toimessasi älykäs ja ripeä ja
koska lisäksi kuulut tyrmässä ollessasi katuneen tekoasi, niin en tahdo
sinua suoraapäätä syöstä tielle.»
Hän otti pulpetilta lyhyehköllä kirjoituksella ja omalla sinetillään
varustetun paperin Ojentaessaan sen minulle jatkoi hän:
»Tässä on sinulle todistus sekä samalla suositus palvelukseen rajamajuri
Simo Affleckin luona. Hän tiedusteli minulta jokin aika sitten
kirjanpitoon perehtynyttä kirjuria. Ja tässä on jäljellä oleva osa
palkastasi.»
Hän ojensi minulle nahkakukkaron, jossa oli muutamia riikintaalereita
hopeassa. Liikutettuna laskin paperin ja rahakukkaron takaisin
pulpetille ja ilmoitin, etten hyvällä omallatunnolla voi niitä ottaa
vastaan, sillä enhän ollut häneltä vielä pyytänyt anteeksikaan tekoani.
Ja häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että vasta isäntäni
hyväntahtoisuus sai minut tuntemaan katumusta käytökseni johdosta.
Tyrmässä ollessani olivat minua liiaksi vaivanneet muut tunteet, jotta
siellä olisin rehellisesti voinut katumuksen valtaan antautua. Kun
isäntäni sanoi katumuksestani kuulleensa, niin sen hän jostakin syystä
sanoi selvästi omasta päästään. Mutta ojentaen minulle kätensä sanoi
hän:
»No, älkäämme nyt enää sitä muistelko. Ota vain nämä hyvällä
omallatunnolla, ja Jumalan haltuun!»
Siihen päättyi urani kauppamiehen ammatissa. Olin nyt vapaa kuin taivaan
lintu, ja, mikä parasta, voimakkaaksi varttunut oikea käteni oli yhä
edelleenkin palveluksessani. Nyt jos milloinkaan oli mielestäni aika
omistaa se miekan heiluttamiseen ja heittää hanhenkynä hitolle. Mutta
ensinnä ohjasin kuitenkin matkani Käkisalmeen tervehtiäkseni vanhempiani
sekä nähdäkseni, mimmoinen impi Riikasta oli varttunut. Lähtiessäni
ostin pienen kullatun hopeasormuksen, jonka sisälle kaiverrutin sanat:
»Muisto ystävältäsi Tapanilta». Sen aioin soveliaan tilaisuuden
sattuessa antaa Riikalle, jonka olin jo tottunut yhdistämään kaikkiin
rauhallisempiin tulevaisuuden unelmiini.
Kotiin saavuttuani tapasin äitini sairaana. Jyrkästi vastusti hän nytkin
aikomustani lähteä taisteluita etsimään. Niin palava halu kuin minulla
siihen olikin, en kuitenkaan hennonut nytkään tehdä vastoin hänen
tahtoaan, vaan lähdin jonkin aikaa kotona vietettyäni tuon huonossa
huudossa olevan rajamajurin luo Pielisjärvelle.
Ennen lähtöäni olin tavannut Riikan useamman kerran. Kun ensi iltana
kotiin tultuani olin entisiä leikkitanhuitani katsomassa, kohtasin
siellä Riikan käyskelemässä omissa unelmissaan. Hänestä oli kehittynyt
korkearintainen, solakka tyttö, jonka ruskeista silmistä välkehtinyttä
entistä vallattomuutta nyt vaimensi neitseellinen kainous. Ilman mitään
tunnustuksia ja hempeitä sanoja selveni meille suhteemme heti tuossa
ensi kohtauksessamme. Tunnettuani hänet punastuin nimittäin vahvasti, ja
ikäänkuin heijastuksena levisi punastus hänenkin poskilleen, ulottaen
äärensä aina siroihin, tuuhean tukan salaamiin korviin ja ihmeen
valkealle kaulalle saakka. Viime kerran tavatessamme uskalsin suudella
häntä, ja silloin annoin myöskin hänelle sormuksen, jota hän lupasi
uskollisesti kantaa, kunnes tulisin häntä vaimokseni pyytämään.
Niin matkustin sitten kahden naisen esirukousten saattamana
Pielisjärvelle. Vaikka tuleva toimeni olikin rauhan tointa syrjäisellä
seudulla, oli mielessäni kuitenkin varma aavistus siitä, että minä ennen
pitkää olin joutuva keskelle sodan pyörteitä. Ja niin kävikin, kuten
seuraavassa olen kertova.
* * * * *