Matkustaja luki nämät kiireesti kyhätyt rivit silmät-vesissä; hän
tiesi eronneensa tuosta naisesta mitä ylevimmässä mielentilassa,
muisti hänen vielä reessä kuiskanneen että Solmu Sortimo oli jäävä
hänen ainoaksi ystäväkseen koko kylmässä mailmassa, ystäväksi, jonka
puolesta hän alati sanoi rukoilevansa... ja kuitenkin? Mikä laiha
lohdutus se hänelle oli tämä paperilappu, mitä olivat hänelle enää
mitkään kirjeet, mitkään kauniit sanat, mitä oli hänelle enää nainen,
jonka ystävyys ikänsä oli häälyvä saman kiintopisteen ympärillä,
mitä oli hänelle hellä olento, jonka elämän toimintapiirin kuolemaan
saakka oli hänestä erottava eri maiden rajapylväs ja loitolla
pitävä eri kansallisuuksien kuitenkin-kaikitenkin paljon merkitsevä
rajaviiva?... Ja mitä oli hänelle nykyajan nainen, joka tahtoi etsiä
elämänsä viihdytyksen luostarin muurien sisältä?... Ei sellaisesta
ystävyydestä hänenlaiselleen, tosiapua kaipaavalle orvolle voinut
olla ei henkistä eikä käytännöllistä hyötyä?... "Semmoisesta
ystävästä, joka ei tiedä, miten on miestä autettava, ei ole minulle
mitään hyötyä!" päätteli hän. "Se on ylellisyyskapine, jota en
tarvitse vain koruna pitääkseni."
Ja kuta kauvemmaksi juna häntä kiidätti tuosta polttavasta paikasta,
joka yöhön häipyi jääden kiilumaan pienenpieneksi tulipisteeksi
avaruuden laitaan, sitä tuskallisemmin kiristi hänen rintaansa
ainaisen eroamisen välttämättömyys. Ja hänen sydämmensä tulvehti
täynnä surua... hänen sisässään oli ikäänkuin läjä särkynyttä lasia,
jonka päälle on vaarallista paljain jaloin astua...
"Jää ikuisesti hyvästi... Kristuksen morsian!" tuntuivat junan kaikki
rattaat hyrisevän hänen allaan. --
Solmu Sortimo ajoi läpi mahtavan Pietarin keltaisessa aamusumussa,
kun tuon slaavilaisen Sodoman ja Gomorran kaikki yöllinen
katuriettaus vielä nukkui syvää untaan ja ainoastaan katulakaisijat
jo olivat ahkerassa toimessa pitkin Nevskin leveätä prospektia.
Suomen asemalle saavuttuaan sähkötti matkustaja ystävilleen
Helsinkiin, mutta ei saanut mitään vastausta asioista, joita
tiedusteli, ja osti sentähden epätoivossaan umpimähkää piletin sinne,
missä idän, etelän ja pohjan radat yhtyvät sekä astui vihdoin alas
junasta jonnekkin lumihuurteiseen syvään metsään tietämättä vähääkään
minnepäin lähteä. Ääretön hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, se
ikäänkuin äkisti humahti hänen sieluunsa ja jäi sitten hyvin hiljaa
soimaan ja tässä hiljaisuudessa tuontuostakin paukahti vain kuni
tykinlaukaus -- pakkanen, joka kiihtymistään kiihtyi...
Ja Solmu Sortimo seisoi siinä kapsäkkeineen ja värisi kylmässä
puhtaudessa... ja tiesi ja tunsi että nyt oli jouluaatto, mutta että
hän oli myöhästynyt joululta eikä ollut hänellä lämmintä, suloista
suojaa, kunne päänsä kallistaa. "Hirvein tila on kodittomuuden tila"
huusi joku ääni hänen sisässään.
Kirkkaasti syttyivät illan tähdet korkeana kaartuvalle taivaalle,
ja kuu nousi rinteen takaa ja katseli kuin pääkallo hopeahuurteisen
koivikon lävitse, ja pakkanen ampui laukauksiansa aivankuin hätään
joutunut laiva merisumussa, mutta yksinäinen matkamies yhä istui
matka-arkkunsa päällä ja värisi Suomen talvipuhtaudessa... Kunnes hän
vihdoin äkisti nousi ja, lyöden nyrkillä rintaansa, sanoi itseksensä:
"nyt on sen kärsimyksen loppu, nyt on Nirvana vihdoinkin minulta
kuollut ja kaikki kaltaisensa naiset. Nyt minä hammasta purren otan
vastaan elämän kouristukset ja tyydyn siihen, mikä tuleva on!"
"Naisvihaaja -- sellaiseksi on minut kohtalo tehnyt."
Ja ikäänkuin hänen vapautuneen mielensä vastakaiuksi pamahti jälleen
pakkanen korkeassa kuusikossa kumahtaen läpi purevan ilman -- vaikka
se tosin yhä kajahti kuni hätälaukaus, minkä haaksirikkoinen laiva
ampuu kaukana merisumussa...