13.
Viides vuosi on vierimässä siitä kun ylioppilas Solmu Sortimo Karmin
ensimmäinen vakava lemmenleikki sattui tapahtumaan siinä pienessä
venäläisessä kaupungissa, missä satakielet olivat laulelleet ikkunain
alla ja missä rosvot öisin olivat kiipeilleet itse ikkunoissa.
Ei ollut hän luullut sinne enää koskaan takaisin palaavansa, ei
koskaan enää näkevänsä Nirvana nimisen naisen kasvoja, mutta
ihmeellinen kohtalo, joka ihmislasta viskelee vastakkaisten rantojen
välissä, oli toistamiseen hänet ajanut laajaan Venäjänmaahan,
vieläpä sijoittanut vuosikaudeksi asumaan erääseen mustanmullan
seudun suureen yliopistokaupunkiin. Ja kun Suomen joulu taas alkoi
lähestyä ja slaavilaisen troikan kulkusten kilinä kaikua läpi
viilenevän ilman, silloin heräsi hänen yksinäisessä sydämmessään --
hän näet oli yhä naimaton nuorimies -- omituinen halu vielä kerran
poiketa tervehtimään vanhoja ystäviä, ja hän päätti -- ensin siitä
ilmoitettuaan iloisesti hämmästyville Eidmann-sisaruksille -- viettää
joululomansa tuossa nuoruutensa muiston hiljaisessa sopukassa. Oli
joulukuun 15 päivä, kun juna häntä läksi kiidättämään pitkin sitä
vähäliikkeistä haararataa, jonka päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin
hän oli rautatiepilettinsä lunastanut.
Solmu Sortimo Karm ei ollut syvemmin tehnyt itsellensä selkoa, miksi
vielä tahtoi tavata entistä ystävätärtään. Hänen mielessään leikitsi
ehkä kuvia sellaisia, jollaisia voi liikkua ainoastaan sellaisen
nuoren miehen sielussa, joka alati haaveksii huimaavia odottamattoman
onnen unelmia, samalla kun pelkää todellisuuden kouristavia
katkeruuksia, joita nautinnonhalussaan jo on saanut maistaa.
-- Milloinka olemme perillä? kysyi hän konduktööriltä, joka jo kulki
matkalippuja takaisin keräillen.
-- Täsmälleen kymmenen minuutin kuluttua, baarin, -- vastasi parrakas
konduktööri, -- lisäten ystävällisesti: -- Herra taitaa olla ensi
kertaa matkalla meidän kaupunkiimme?...
Mutta suomalainen ei kysymystä näyttänyt kuulevan. Tieto pian
toteutuvasta mielihaaveesta oli hänet äkisti säpsähyttänyt ja
pannut vaipumaan omituiseen tunnelmaan, jota voisi nimittää ihmisen
hiljaiseksi rukoukseksi tuntemattoman elämänkohtalon ratkaisijan
edessä. Hän rukoili siinä voimaa kiusausta vastaan, jonka pitkällinen
kärsimys hänessä oli synnyttänyt, päättäen olla "niin hyvä kuin
mahdollista", jotta taas puhtaalla omallatunnolla voisi palata
takaisin. Hän tiesi olevansa arveluttavalla retkellä... Häntä
odotti hyvännäköinen, jalo nainen, joka häntä salaa rakasti, mutta
jota kohtaan hänen lemmentunteensa, uuden liekin polttamana,
välttämättömyyden pakosta vähitellen olivat sammuneet... ja takana
-- tai oikeastaan mukana -- oli sellaisia kärsimyksiä, joita ei tämä
nainen voinut ymmärtää...
Juna vihelsi kimeästi ja pysähtyi jyristen. Matkustaja hiukan
kummasteli sitä ettei tavannut ketään vastaanottajaa asemahuoneella,
mutta päätti tämän tyhjyyden sopimattoman sään syyksi. Hirveässä
lumimyrskyssä ajoi herra Karm asemalta läpi kaupungin. Oli
sunnuntai-ilta. Ajuri seisautti hevosensa kinokseen kaksikerroksisen
kulmarakennuksen eteen, jonka alaikkunat olivat kadun tasalla.
Valkoisten uutimien läpi hohti lampunvalo. Solmu Sortimo näki kaiken
ikäänkuin unessa... Suuri hiljaisuus vallitsi. Kaikki oli niin outoa
ja kuitenkin tuttua -- tässä _hän_ asui, tuossa oli sama ikkuna,
jonka laudalla hän oli istunut ylioppilaslakki päässä ja soitellut
huilua kesäiltoina...
Solmu Sortimo painoi ovikelloa. Hän sai kahdesti soittaa ennenkuin
tultiin avaamaan. Lumisena työntyi matkustaja sisään. Avaaja oli
Nirvana...
Eivät he syleilleet toisiaan, vaikka jotain sellaista olivat
kumpikin mielessään kuvitelleet. Solmu Sortimo vain katsahti
Nirvanan kasvoihin ja tajusi että tämä oli sama kuin ennenkin --
muhkea ja vakava, jalonlempeä ja ylevä, puhdas ja hellä... Hellä
loiste silmissä. _Hän_ ei ollut muuttunut. Solmu Sortimon äkillinen
saapuminen oli Nirvanan naissydämmelle tärisyttävä ilmiö. Olihan
saapunut hän, hän, mies, jolle vuosikausien sydämmen haaveet olivat
uskotut, salaisimmat sielun kaihot tunnustetut... Mutta Nirvana osasi
salata tunteensa. Kun tulija astui saliin tervehtiäkseen vanhaa
leskikenraalitarta, oli hän ystävättärensä katseesta huomaavinaan
tuskallista jännitystä ja epätietoisuutta, miten käyttäytyi äidin
edessä. Mutta tuo ilme katosi seuraavassa silmänräpäyksessä ja heidän
kaikkien kesken alkoi tavallinen, tuttavallinen puhelu, jota ei enää
vieras kielikään vaikeuttanut.
Solmu Sortimo kummasteli itseänsä: kuinka ihminen voikin niin
kuivasti käyttäytyä aivankuin ei hänen ja Nirvanan välillä olisi
ollut mitään erinomaisempaa? Hän kummasteli sitä ettei hänen
sydämmensä tykyttänyt sen kiihkeämmin etteikä entinen lemmenliekki
äkisti leimahtanut ilmituleen riutuneesta hiiloksestaan. Mutta
samalla tunsi hän jonkunlaista ylpeyttäkin että nyt oli tullut tämän
naisen eteen elämää kokeneempana miehenä, joka kantoi povessansa
toivotonta rakkautta -- toistakin naista kohtaan... eikä enää
luullut voivansa syttyä... Ja kuitenkin hänen sydämmessään piili
jotain lämpimämpääkin -- entisenlaatuista kunnioitusta sitä naista
kohtaan, joka niin valtavasti kerran oli vaikuttanut nuorukaiseen,
jota hän platoonisesti rakasti ja joka oli ainoa miesten joukossa,
joka tuon ylpeänsiveän sydämmen oli lämpimästi pannut väräjämään,
-- nuorukainen, jolle tämä komea nainen oli uskonut pyhimmät,
salaisemmat tunteensa ja hänen seurassaan tahtonut elää koko
elämänsä, joskohta -- ainoastaan henkisen rakkauden puitteissa. Tämä
nuorukainen oli ollut Solmu Sortimo Karm! Sadat miehet olisivat
pitäneet itseänsä onnellisina, jos heitä olisi kohdannut sellainen
lämpö ja huomio tuon ruhtinatarryhtisen naisen puolelta...
Mutta nyt? Elämä oli parina viime vuotena kovasti kouristellut
entistä kiharatukkaista nuorukaista, antanut korvapuustin
korvapuustin perästä ja tehnyt hänestä ei ainoastaan naisen tähden
kärsivän, vaan myös naista ankarasti arvostelevan olennon. Ja hän
arvosteli ankarasti myös häntä, Nirvanaa...
Solmu Sortimo Karm istui tuossa pienessä matalassa salissa entisen
ystäväpiirin keskessä ja yhä ihmetteli salaa itseänsä. Hänelle
näytettiin albumeja ja kerrottiin vilkkaasti kaikista Eidmannien
perheessä sillä-aikaa asuneista suomalaisista. Kaikki tämä viehätti
häntä oikeastaan kovin vähän. Jumalankiitos että nuorin sisar Olinkka
vapaaherratar Armendorfin kanssa oli matkustanut Pietariin -- sitä
neitoa kohtaan oli Solmu Sortimo viisi vuotta sitten tuntenut
hillitsemätöntä vastenmielisyyttä. Kaikki oli hänen tuloaan varten
nähtävästi vartavasten näin sovitettu ja järjestetty jotta hän saisi
rauhassa kohdata entisen rakastettunsa. Ja Nirvanan itsensäkin
vuoksi... Mutta _monsieur Karm_ ei ollut tätä huomaavinaankaan.
Ei hän oikein uskonut vielä että todella oli täällä? Ilmiö ei ollut
hänelle vielä selvinnyt. Tuntui kovin omituiselta, eli kuin unessa,
katseli ympäristöä kuni savun läpi... tuoko tuossa todella oli _hän_,
Nirvana Napoleonintytär? Hänenkö sointuva äänensä Solmu Sortimoa
vastaan kuului, hänenkö syvät muinaisgermaanisesti sinervät silmänsä
ne olivat, jotka tyynesti ja lujasti häneen tähtäsivät?
Ja hekö tässä istuivat, he kaksi, jotka niin monta vuotta olivat
olleet salaisessa kirjevaihdossa? Ihmeellinen oli elämä, kun sitä
menneisyyden varjossa mietiskeli...
-- -- --
Nirvana sulki oven ja Solmu Sortimo jäi yksikseen pieneen
huoneeseensa. Oli maatamenon aika. Nuorimies katsahti vuoteeseen ja
tunsi siinä saman kauniin peitteen, jonka Nirvana oli lähettänyt
hänelle silloin kun hän oli asunut vapaaherrattaren luona ja kerran
tullut valittaneeksi vilua öisin. Vuode oli siisti, mutta...
oi kauhistus -- äkkiä sattuivat hänen silmänsä pitkin vuodetta
juoksevaan russakkaan. Silmänräpäyksessä muuttui hänen runollinen
mielialansa. Russakoita täällä? -- _hänen_ kodissaan? Ehkä ei olisi
pitänyt tämmöiseen kääntää huomiotansa, mutta hän käänsi kuitenkin,
ikäänkuin todistaakseen itselleen kuinka jonnijoutavat arkipäiväiset
pikkuseikat mailmassa sotkivat ja häiritsivät elämän vakavaa puolta.
Heti kun Solmu Sortimo oli tämän kuusijalkaisen elukan huomannut,
huomasi hän myös että huone, jossa hänen oli määrä koko joululomansa
asua, kaikissa suhteissa oli hänelle sopimaton -- äärettömän
pieni ja ahdas se oli, niin ettei tiennyt, mihin tyhjentää täydet
matka-arkkunsa. Tässä oli epäterveellistä maata ja mahdoton tehdä
työtä. Joskohta jotakin kodikasta, jotakin "ujutnoa" oli moisissa
nukkekammareissa. Mutta tässä ei miehinen mies saattanut nukkua. Ja
nukkuminen -- se oli puolet elämää. Sitten häiritsi herra Karmia
myös se että ohuen lautaseinän läpi kaikki äänet talonväen puolelta
kantautuivat hänen herkkiin korviinsa. Samoin täältä sinne. Eipä hän
olisi uskonut että näin epämukava saattoi olla entisen oman armaan
koti? Ilmaa vähän, valoa niukasti. Ja kuitenkin oli tämä sama huone,
jota hän ennen oli pitänyt paradiisin esikartanona, pyhäkkönä, missä
niin monta kertaa oli istunut autuaallisen onnellisena? Silloin
syreenit, jasmiinit, niinipuut kukkivat ja satakielet lauloivat läpi
yön! Silloin oli ollut kesä -- nyt oli talvi.
Lumimyrsky raivosi ulkona pimeydessä. Levottomia unia näki Solmu
Sortimo eikä hän loppuyöstä ollenkaan saanut unta, vaikka oli
matkasta väsynyt. Aamulla tunsi hän jonkun elukan taas juoksevan --
pitkin käsivarttaan...
Tatjana neiti oli hänelle illalla selittänyt, kuinka heillä, von
Eidmanneilla, kaikki muka oli siistiä ja puhdasta. Mitä, jos puhuisi
heille russakoista ja kirpuista? Loukkaantuisivatkohan -- entiset
ystävät? Tämä oli kiusallinen asema...
Mitä oli hänen tekeminen? Voiko hän jäädä moiseen hiirenpesään koko
loma-ajakseen, vai pitikö lähteä pian pois ja kiiruhtaa jouluksi
kotimaahan? Hän tahtoi odottaa erästä kirjettä, pannen asian siitä
riippuvaksi.
Solmu Sortimo, tuo entinen "rakastettava monsieur Karm" antoi --
huonosti nukuttuaan ensi yönsä -- noille ystävällisille ihmisille
peräti epäkohteliaita vastauksia niin että hänestä itsestäänkin
tuntui että kaikkien täytyi kohta pitää häntä vallan karkeana ja
hävyttömänä ihmisenä. Muun muassa arvosteli hän ruokia, joita Tatjana
neiti hänelle entiseen tapaansa iloisesti tarjoili. Tuo suomalainen
ystävä uskalsi suoraan lausua, mikä hänelle muka oli epäterveellistä
syötävää ja mikä ei. Tuossa talossa ei vähääkään ymmärretty, mitä
merkitsi ravintokysymys hermosairaalle ihmiselle! Ennen kaikkea:
nuot hyvät ihmiset eivät käsittäneet että hän, jota heillä oli
kunnia nähdä luonaan, todella oli hermosairaan tittelillä varustettu
herrasmies. Sangen kiusallinen asia --.
Nirvana Napoleonovna pyysi Solmu Sortimoa mukaansa kävelemään
"asioilleen", kuten hän sanoi. Lumimyrsky oli lakannut, kadut olivat
valkoisenhohtavat ja pikkukaupungin ilma suurkaupungin lian jälkeen
tuntui suomalaisesta raikkaan-puhtaalta. Mutta mitä heillä kahdella
oikeastaan oli puhumista toinen-toiselleen? Solmu Sortimo puolestaan
oli päättänyt olla koskematta entiseen suhteeseensa. Vaan toinen
ikäänkuin näytti odottavan jotakin... avausta...
Oliko Nirvana uskonut hänen tulevan? alotti Solmu Sortimo jotakin
sanoakseen. "Vasta sitten, kun tämä oli kirjoittanut hänen
sisarelleen." Miksei Nirvana ollut vastannut sähkösanomaan, jonka
Solmu Sortimo jo kesällä oli lähettänyt Etelä-Venäjältä Suomeen
lähtiessään? Olihan hän pyytänyt vastausta?
-- Siinä oli yksi ruma sana -- ei kannattanut vastata.
-- Mikä se sana oli? kysyi suomalainen kummastuksissaan.
Nirvana ei sanonut muistavansa.
-- Minun muistini mukaan kuului sähkösanoma näin: "Jos on
välttämätöntä, poikkean luoksenne yhdeksi päiväksi. Talvella tulee
enemmän aikaa."
-- Niin se taisi kuulua, myönsi Nirvana.
-- Mikä siinä oli pahaa? kysyi toinen.
-- Sana _välttämätöntä_...
Solmu Sortimo ei mitään tähän sanonut. Nirvana alkoi kertoa
vaiheitaan. Hän oli kesällä kolme eri kertaa käynyt rautatieasemalla
salaisesti odottaen herra Karmin saapumista, jonka suhteen oli
joutunut väärään käsitykseen.
Solmu Sortimoa säälitti kuulla tätä kertomusta -- hän tiesi omasta
kokemuksesta mitä tuo oli: turhaan odottaa rakastettunsa saapumista.
Mutta hän ei sanonut enempää kuin pienen venäläisen sanan "sääli"!
-- Miksi ette vastannut viimeisiin kirjeisiini, jotka syksyllä
lähetin uudelta matkaltani Suomesta Etelä-Venäjälle? muisti hän
samassa.
Kävi selville että se kirjeistä, jossa Solmu Sortimon osoite oli
ollut, oli Venäjän postissa joutunut hukkaan.
-- Rosvojen kaupunki! hymähti Suomalainen.
Mutta miksei Nirvana ollut vastannut siihenkään hänen kirjeeseensä,
jonka Solmu Sortimo oli kirjoittanut taas Harkovista? Sitä ei hän
kysynyt, sillä hän ymmärsi että Nirvana oli kärsinyt ja, ollen
voimakas luonteeltaan, tehnyt heidän suhteestaan jonkun lujan,
määrätyn päätöksen.
He kulkivat sivu venäläisen kirkon, josta kuului huikea "hospodi
pamilui" ja vilahti ovesta joukko pokkuroivia ja hartaasti silmiään
ristiviä talonpoikia. Solmu Sortimo käänsi puheen uskontoihin
sekä antoi Nirvanan tietää ettei hän hyväksy mitään kirkkoja,
ettei hän itse käy kirkossa muuten kuin uteliaisuudesta ja että
hän pitää luteerilaistakin kirkkoa surkeana petoksena todellisen
jumalanpalveluksen suhteen, jota voi harjoittaa vain käytännöllisessä
elämässä. Se että suomalainen vapaa-ajattelija uskalsi lausua
ylenkatseensa luteerilaistakin kirkkoa kohtaan, johon Nirvanakin oli
kastettu, loukkasi venäläis-saksalaista naista kovasti ja hän huusi
ääneen ystävälleen: "olkaa vaiti! olkaa vaiti!" niin että toinen
vähän hämmästyi. Kiista kehittyi jotenkin kiivaaksi, sillä herra Karm
näytti todella pitävän kunnia-asianaan antaa toisen tietää että hän
nyt katsoi uskonnollisia asioita kerrassaan toisin silmin kuin viisi
vuotta takaperin. Silloin oli hän ollut pelkkä lapsi. Hänen silmiään
oli viimevuosina paljon aukaistu, selitti hän.
-- Mutta parempi on elää umpisilmin! sanoi Nirvana.
-- Totta on että se on helpompaa, mutta minä en tahdo! väitti Solmu
Sortimo.
Kiista keskeytyi, kun Nirvana samalla poikkesi myymälään sekä jäi
sinne niin pitkäksi aikaa että herra Karmilta loppui maltti häntä
vartoa kadulla. Jo eilisiltana olivat ystävykset kiistelleet Leo
Tolstoista, josta Nirvana oli sanonut ettei kuuluisa kreivi muka
tunnustanut mitään Jumalaa, mutta josta Solmu Sortimo päinvastoin
oli tietänyt väittää, että se mies paremmin kuin yksikään pappi
tunsi, mikä oli Jumala ja mikä ei ollut Jumala. Näin olivat nuot
suuret ystävykset jo pahasti törmänneet vastakkain, ja Solmu Sortimo,
palatessaan yksikseen asuntoon, kysyi itseltään: "voisiko tuo nainen
minua rakastaa?" Mutta hän kuvitteli että jos Nirvana Napoleonovna
olisi saanut tilaisuuden elää samankaltaisessa vapaamielisessä
piirissä, missä hän itse viimeaikoina, tämä olisi häntä vielä
vapaamielisempi ja ehkä vielä jyrkempi arvostelussa kaikkia
valtiouskontoja vastaan...
Illan tullen olivat he taas kahden kävelyssä kulkien erään luostarin
sivu, jolloin Nirvana sai aiheen kertoa lemmentarinan munkista, joka
rakkautensa tähden oli luopunut ammatistaan. "Ehkäpä pappi luopui
ammatistaan ainoastaan totuuden tähden!" arveli toinen, vaan ei
mitään sanonut. Illan ilma oli nyt sellainen pehmeä ja säyseä; Solmu
Sortimo tunsi tuon hiljaisuuden suurkaupungin räikeän humun jälkeen
ja hänestä siinä oli jotakin käsittämätöntä pyhää...
Sitten palasivat he takaisin Nirvanan kotiin ja herra Karmia
pyydettiin soittamaan "niinkuin ennenkin". Nirvanan kanssa istuivat
he myöhäiseen yöhön asti kahdenkesken ja puhelivat paljon.
Jumalatiesi mistä heillä puhetta riittikin. Solmu Sortimo kertoili
ystävälleen uusista tuttavuuksistaan, joita oli tehnyt senjälkeen
kun ensi kertaa oli täällä. Nirvana kyseli Solmu Sortimon omaisista.
Puheltiin myös itsekasvatuksesta ja äitien suhteista lapsiinsa.
Arvosteltiin nykyajan naisylioppilaita. Näissä asioissa oli heillä
paljon samankaltaisia mielipiteitä.
Nirvana jutteli edellisen yön unennäkönsä. Hän oli ollut
kihlautuvinaan itse Kristuksen kanssa ja neitsyt Maaria oli siunannut
heidän liittonsa. Nirvana Napoleonovna kertoi tämän vakavasti, mutta
hymyillen, lausuen itse kummastuksensa, kuinka ihminen saattoikin
nähdä moisia unia. Solmu Sortimo oli myös nähnyt kummallisen unen,
mutta ei sanonut voivansa sitä parhaalla tahdollaankaan muistaa.
Tämän illan sävyssä oli jotain suloa. Solmu Sortimo alkoi tuntea
kodikkaampaa tunnetta rinnassaan... Mutta kuusijalkaiset ne yhä
juoksentelivat hänen huoneessaan, kun hän taas maata meni...
Seuraavan päivän iltana olivat he pitkällä kävelyllä. Solmu Sortimon
hermostus ja osittain siitä aiheutuva sisäinen tuska oli noussut
sille asteelle että oli pakko iskeä kiinni arimpiin asioihin. Hänelle
selveni yhä räikeämmin, kuinka äärettömän vähän tai ei ollenkaan
toinen häntä oli ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärtänyt, miten
nuorimies saattoi olla kipeä ja mitä ylipäänsä merkitsi miehelle
kärsimys naisen tähden. Solmu Sortimosta oli mieltälamauttavaa
kuulla, kuinka Nirvana ei myöntänyt millään tavalla menetelleensä
julmasti silloin kun oli toiselta kieltänyt rakkauden luonnollisen
oikeuden, silloin kun tämä toinen häntä rakasti -- tai luuli
rakastavansa, sama se -- ja oli tahtonut mennä hänen kanssaan
naimisiin: -- silloin, kun Nirvana itsekkin häntä syvästi ja
himokkaasti rakasti, joskohta tyystin oli salannut aistillisen puolen
asiassa. Tuo Nirvana ei käsittänyt, kuinka polttavaan kärsimyksen
liekkiin saattoi joutua viaton nuorukainen, joka lempi ja sai
vastalempeä, vaan jolta kuitenkin säälimättömästi kiellettiin lemmen
pyhin oikeus -- avioliitto. Ei hän aavistanut, mitä seurauksia
moisesta menettelystä voi miehelle olla!...
Solmu Sortimo koetti hänelle selittää. Hän kertoi avomielisesti, mitä
kurjuuksia oli hänen osakseen tullut ensin Nirvanan tähden ja sitten
muiden naisten... Jos Nirvana _silloin_ olisi myöntynyt siihen,
mitä hän nuorukaisen puhtaalla, joskin kokemattomalla sydämmellä
oli pyytänyt, niin ehkä kaikki nyt olisi ollut toisin eikä Solmu
Sortimon olisi tarvinnut tulla uusien kärsimysten revittäväksi...
eikä hän nyt olisi se kurja ja onneton, mikä oli, ja josta toisella
ei näkynyt olevan aavistustakaan, vaikka se hänelle kuinka hyvänsä
selitettäisiin. Hänhän ei ymmärtänyt fyysillistä puolta erotiikassa?
Se oli tuolle naiselle täydellisesti terra incognita. Hän on itse
sillä tavalla luotu -- hän on itse kaikesta vietistä vapaa eikä siis
ymmärrä toisten taisteluita, kun on aina itse ollut liian terve.
Mutta sellainen terveys ihmisessä -- eikö se ole luonnotonta?
Nirvana Napoleonovna kuunteli kauhistunein mielin, mitä Solmu Sortimo
suvaitsi sydämmestänsä purkaa, hän aavisti vasta nyt että ystävän
tilassa oli _jotakin_ surkeaa, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt,
mikä nimenomaa ystävää vaivasi. Pyhä yksinkertaisuus! Ja hän oli jo
30 vuotias nainen!
-- Jospa Teitä voisi auttaa, vaan kun ei voi... sopersi hän, mutta
ilman mitään mielenliikutusta.
Solmu Sortimo puheli hänelle kuten puhutaan sille, josta varmasti
tietää ettei selvinkään selitys tepsi.
-- Sanokaa minulle, mikä oikeastaan on teidän suhteenne _nyt_ minuun?
kysyi hän sitten.
-- Ystävyys... äännähti Nirvana.
-- Ja miten tämä ystävyys ilmenee? Mitä se on? Tässäkö se on:
kävelyssä iltaisin kahdenkesken, puhelussa jostakin asiasta,
istumisessa salissa albumin ääressä ja olemisessa "miellyttävä" --
siinäkö kaikki?
Toinen ei vastannut.
Siinä se kaikki nähtävästi oli! Nirvana ei vaatinut puolestansa
enempää. Hän ei ylipäänsä välittänyt kenestäkään miehestä, ei ikinä
ollut keneenkään erityisemmin mielistynyt -- herra Karm oli ainoa,
joka avomielisyydellään oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen, mutta ei
kuitenkaan niin syvää että se olisi tunkenut läpi sielun ja ruumiin.
Nirvana ei ollut _tahtonut_ mennä avioliittoon, koska hänellä oli
velvollisuutensa -- omaiset, äiti...
Vapautta tavotteleva nuorimies oli rakastetulleen koettanut
tarmonsatakaa selittää että oli siveellisesti kauniimpaa jättää
kaikki nuot hellät omaisensa, jos sillä voi pelastaa ystävänsä elämän
vajoamasta turmion kuiluun...
Eihän hän, Solmu Sortimo, Nirvanalta enää mitään uhrausta vaatinut,
ei mitään muuta kuin että tämä ymmärtäisi, millainen Solmu Sortimon
tila nyt oli ja että tämä käsittäisi että hän itse tietämättään on
ollut alkuna ja aiheena kaikkeen. Eihän hän häntä tuominnut, tahtoi
vain avata hänen silmänsä ja kohdistaa ne omaan itseensä.
Mutta turhaan! Nuot loistavat silmät pysyivät lujasti ummessa ja
Nirvana Napoleonovna pysyi varmana siitä ettei ollut tehnyt mitään
pahaa eikä väärää. Ja siinä oli hän tavallaan oikeassa; ei yksilön
vaan yhteiskunnan on alkusyy siihen että lempeät, puhtaat naiset
toisinaan voivat pilata sekä oman että ystäväinsä elämän.
-- Näen nyt että siveellinen velvollisuuteni on niin pian kuin
mahdollista lähteä luotanne -- emme ymmärrä toinen-toistamme! virkkoi
Solmu Sortimo.
Niin tulivat he kotiin.
Istuivat jonkunaikaa salissa, puhelivat, eivätkä kuitenkaan
puhelleet. Solmu Sortimo sai kummaksensa kuulla ettei Nirvana ikinä
itse ollut lukenut ainoatakaan teosta Leo Tolstoilta, mutta tuomitsi
kirjailijaa vain suullisten kertomusten perusteella.
-- Kreutzer-sonaatti on tehnyt tuhansia naisia hulluksi! tiesi hän
muunmuassa sanoa.
Tämä kaikki oli suomalaisesta ystävästä kovin masentavaa kuultavaa.
Hänkö se todella oli -- hän, Solmu Sortimon ylevä, viisas ystävätär,
joka noin puhui?
No niin, lyö rintoihisi riutuva mies, päästä syvä huokaus, purista
lämpimästi jalon ystävättäresi kättä ja kiiruhda sitten pois tämän
matalan katon alta, iäksi pois...
14.
Yö vierähti taas ja tuli aamu. Aamupäivällä, kun aurinko kirkkaasti
paistoi yli hankien, sai herra Karm Nirvanan iloisen sisaren
Tatjanan lähtemään kanssansa ulos kävelylle. Tatjana neiti pani
parhaat tamineet päällensä ja loisti höpenissään kuin heleä kukkanen
valkoisessa vesivadissa. Posket vienon pakkasen puremina hohtivat
kuin ruusut, sanokaamme tupakkaruusut, sillä Tatjana oli hyvin
tummaverinen nainen. Kuinka hän lapsellisesti iloitsi tämä Tatjana
neiti, että Solmu Sortimo häntä _pyysi_ kanssansa kävelyyn!
He siis kävelivät eikä puhetta suinkaan puuttunut. Suureksi
kummastuksekseen sai herra Karm muunmuassa kuulla ettei tämä Tatjana
Napoleonovna maaliskuun seitsemännestätoista päivästä saakka -- nyt
oli 18 joulukuuta -- kertaakaan ollut käynyt ulkona kaupungilla
eikä liikkunut minnekkään pihasta, joka lisäksi oli ahdas ja ikävä.
Täsmälleen yhdeksän kuukautta oli hän pysynyt aitojen sisässä! Ja
kuitenkin -- hän oli terve kuin pukki ja alati hilpeällä tuulella.
-- Te ette ole ihminen, te olette -- ihme! huudahti herra Karm.
Tatjana oli mielissään kohteliaisuudesta ja nauroi niin että koko
valkoinen hammasrivi selvästi näkyi punaisten, paksuhkojen huulien
lomitse -- hänellä oli yhä kadehdittavan terveet ja eheät hampaat,
joiden välkkyvästä valkoisuudesta hän nähtävästi piti hellää huolta.
-- Monsieur Karm, kuinka minä olen iloinen että te otitte minut
kävelemään! Ajatelkaas -- yhdeksän kuukautta sisällä?
-- Se on hirveä synti luontoa vastaan! sanoi nyt kavaljeeri muuttaen
nuottia. -- Se on Jumalan pilkkaamista, ellei vielä pahempaa!
Tatjana vain nauroi ja hänen hampaansa välkkyivät. Eikä Solmu Sortimo
voinut hänelle vakavasti suuttua.
-- Mutta ajatelkaas: sisar Ifigenia on istunut yhteenperään kolme
vuotta kotona kertaakaan poistumatta kotiporttia ulommaksi, -- kertoi
Tatjana neiti vilkkaasti.
-- Senkötähden hän onkin melkein epänormaali?
-- Ei sentähden...
-- Minkästähden?
-- Sydänsurusta...
Niin, olihan Solmu Sortimo siitä jotakin kuullut. Kaikissa
tapauksissa oli se kauheata elämää. He olivat itse tehneet kotinsa
vankikopperoksi. Kummallinen perhe ja kummallinen talo! Ifigenia ja
Tatjana elivät kuin muhamettilaiset naiset liikkumatta minnekkään ja
tahallaan antaen itsensä kuihtua.
-- Minkäs ikäinen te olette, Tatjana Napoleonovna? kysäsi Solmu
Sortimo.
-- Oh teitä, monsieur Karm! huudahti venakko. -- Eihän semmoisia
kysymyksiä sovi tehdä naisille?
Solmu Sortimo suutahti.
-- Sepä nyt merkillistä, -- tokasi hän, -- minä tahdon
yksinkertaisesti tietää, kuinka vanha te olette?
-- Olinkka on 19 vuotias, -- sopersi Tatjana neiti hämmästyksissään.
-- Miksi puhutte muista, kun minä kysyn teistä? sanoi kavaljeeri
hermostuneesti. -- Sitä paitsi on sekin valhetta että Olinkka
siskonne on 19 vuotias, sillä viisi vuotta sitten sanoi hän itse
olevansa 22 vuotias, siis on hän nyt 27 vuotias.
-- Monsieur Karm, te olette hirveä! äänsi Tatjana puoleksi nauraen,
puoleksi itkien ja hänen iloiset silmänsä säteilivät kuin auringon
säteet sadepisarain läpi.
-- En minä ole hirveä, vaan te olette epärehellinen, koska salaatte
ikänne!
Solmu Sortimon ponnistukset saada tietää totuus, oli turha.
Tatjana neiti oli sillä tavalla kasvatettu. Hän ei ollut ikinä
matkustanut ulkopuolella "satakielten ja rosvojen kaupunkia" ja
yksipuolinen karsinakasvatus oli painanut hänen järkeensä sellaisen
yksinkertaisuuden leiman, jota syrjäisen oli vaikea ymmärtää.
Mutta nämät olivat hyviä ihmisiä, nämät von Eidmannit. He esimerkiksi
auttoivat paljon köyhiä. Jo toista vuotta kulki heillä aamiaista
syömässä eräs puolimykkä resuinen miesolento, jota luultiin
rappiollejoutuneeksi ylioppilaaksi. Jokaikinen päivä kello 11
tienoissa ilmestyi hän von Eidmannien ruokahuoneen matalan ikkunan
eteen, ja hilpeä Tatjana neiti riensi silloin avaamaan luukkuikkunan
sekä pisti oitis kurjalle käteen täysinäisen lautasen. Tuo risainen
ihmisparka lopsi ahneesti poskeensa ruuan, seisten katukäytävällä.
Sitäpaitsi ruokki armelias perhe, lukuunottamatta omaa koiraansa
ja neljää kissaa, lisäksi kolme vierasta koiraa. Ne tulivat
säännöllisesti joka-aamu sen kamarin ikkunan eteen, missä Solmu
Sortimo nyt majaili, painoivat turpansa ruutuun kiinni, katsoivat
vaativasti sisään ja ilmaisivat kovalla haukunnalla tulonsa. Ne
olivat sangen viisaita nelijalkaisia kerjäläisiä, joista Tatjana
paljon piti. Yksi niistä, suuri, pitkäkuonoinen lotkakorva kuului
olevan rappiollejoutunut aateliskoira...
Tatjana ja herra Karm palasivat hyvässä sovussa kävelyretkeltään.
Tatjanan laisten kanssa oli kärsimystään hautovan nuorenmiehen
toisinaan terveellistä olla yhdessä; saattoi rupatella mitä tahansa,
ja kepeä leikki ikäänkuin viihdytti synkkäilevää sielua, eksymättä
silti koskaan kevytmielisyyksiin.
* * * * *
Seuraava päivä. "Mitä tämä oikeastaan lienee?" kysyi Solmu Sortimo
itseltään. Hän kävi joka-päivä Nirvanan kanssa kävelyssä läpi
kaupungin. Ei kumpikaan enää oikein tohtinut kajota entiseen
suhteeseensa. Nirvana oli tyyni ja lempeä, ja Solmu Sortimo tunsi
sielussansa että tämä nainen yhä piti häntä parhaimpana ystävänään
mailmassa sekä oli viehätetty yksistään hänestä ja kaikesta mikä
häntä koski, pienimmästäkin pikku-asiasta. Kaikki mikä Solmu Sortimoa
koski, koski myös Nirvanaa. "Tämä, kun sitä oikein ajattelee, on
sydäntäliikuttavaa!" päätteli herra Karm kulkiessaan korkeapovisen,
ryhdikkään naisen rinnalla. Nirvana Napoleonovna ei millään tavalla
tyrkyttänyt itseään, ei tarjoillut itseään, ei viattomintakaan
keimailua toinen hänessä keksinyt, ja kuitenkin -- ja ehkä juuri
sentähden -- tunsi Solmu Sortimo ikäänkuin suojelusenkelin valkoisten
siipien hiljaa sivelevän itseään... Nirvanassa oli sittenkin jotakin
äidillisyyttä... Kulkiko hän unessa tämä komea, antiikiveistoinen
nainen ja kuvailiko mielessään että lempensä oli sama kuin
viisi vuotta sitten, kun syreenit kukkivat ja sisava puistossa
sirkutteli tai käki kukahteli heilimöivien ruisvainioiden sinervässä
takalistossa? Niin, hänessä oli jotakin hiljaista haaveilua.
Ikäänkuin hän sydämmensä syvimmässä sopukassa salaa olisi hautonut
järkähtämätöntä uskoa heidän kahden lopullisesta kuuluvaisuudesta
yhteen... himmeässä tulevaisuudessa... tähtitarhojen takana...
jossakin jossa sielut saavat yhteissoinnun... jossa kaipaava löytää
kaivattunsa... jossa kaikki rikkinäinen tulee eheäksi? -- vaikka
kaikki, järjellä nähden, nyt oli kuten oli...
Paljon oli hänessä kaunista, hienoa, ylevää, puhdasta, mutta Solmu
Sortimo joutui ihan raivoon joka-kerta kun hän muisti, kuinka vähän
tämä ystävä ymmärsi lemmen ruumiillisia ilmiöitä -- tämä oli tässä
täyskypsässä naisessa epänormaalia, tämä puhtaudessa-kitumattomuus
oli hänessä kylmää, epänaisellista... Ah! nyt selveni Solmu
Sortimolle Nirvanan unennäön merkitys: hän oli Kristuksen morsian!
mutta se, joka oli Kristuksen morsian, ei voinut, ei tahtonut elää
muuta kuin henkistä yhdyselämää, ei se koskaan tahtonut tulla
äidiksi, ei se koskaan tahtonut synnyttää miehelle lasta, elämän
iloa, ei sillä ollut inhimillistä himoa -- oli -- eikä kuitenkaan
ollut...
Hän on tulevaisuuden nainen tuhansien vuosien takana, siksi ei hän
kelpaa nykyajan lihaankytketylle miehelle... ja antakoon Jumala
anteeksi että häntä soimaan julmuudesta, hän ei itse siitä tiedä,
se on hänelle käsittämätön totuus -- hän on tulevaisuuden nainen,
hän on itse se ihanne, jonka ylevimmät nykyajan ihmisistä itselleen
naisen kehityksestä luovat, viaton hän on, hän on tullut mailmaan
ennenaikaansa... hän etsii itselleen ylkäänsä, haaveilee sitä
minussa, mutta näkeekin yhtäkkiä unta että voikin olla ainoastaan
Kristuksen morsian, miehen, jolla ei enää ole aistillisia pyyteitä,
miehen, joka on karistanut päältänsä maallisen nautinnon, miehen,
joka on vapaa, täydellisesti vapaa -- kaikesta muusta paitsi
itsekieltäymyksen kärsimyksestä!...
_Näin_ hänen täytyi ajatella, Solmu Sortimon, ja jospa hän joka-hetki
näin olisi malttanut ajatella, niin ei hän olisi ystäväänsä
loukannut, ei särkenyt tuota kaunista suhdetta, vaikka hänen oma
kohtalonsa olikin kärsiä juuri tuollaisten naisten tähden. "Oi suuri
Jumala, jos olisin terve ja jos minäkin olisin tulevaisuuden ihminen,
jonka suonissa juoksisi kiihkoton veri: -- hänhän, hänhän silloin
varmaan olisi todella minun henkinen morsiammeni, tarvitsematta
unissaan turvautua Kristukseen kuni hukkuva oljenkorteen!"...
Taas valkeni uusi päivä, mutta ei valjennut pelastuksen varmuus.
Nirvana pyysi ystäväänsä kääntämään itselleen venäjäksi jonkun
sanomalehtikertomuksen, jonka Solmu Sortimo oli painattanut ja johon
näytti sisältyvän hänen viime vuosiensa raskas lemmentarina sen
toisen naisen suhteen, joka viime vuosina oli vallannut Nirvanalta
sijan. Solmu Sortimo ei tiennyt, tekikö oikein, kun antoi Nirvanan
tietää tästä toisestakin sydänseikkailusta. Mutta hänen oli vaikeata
kieltää, kun ystävä niin vaatimattomasti ja säveästi pyysi.
Miksi aina paljastaa omaa kurjaa itseänsä? Miksi ei syventyä
toisenkin kohtaloa tutkimaan?
Solmu Sortimo tunsi hyvin ettei suinkaan tehnyt kauniisti siinä että
niin vähän osaaotti Nirvanan elämään. Kun tämä esimerkiksi kertoi
viimeaikoina ruvenneensa tuntemaan hermostusta ja väsymystä niin
ettei nukkunut hyvin öisin ja niin että täytyi väliin olla työtä
tekemättä -- niin kuunteli Solmu Sortimo tätä puhetta aivan liian
välinpitämättömästi ja kylmästi. Ja kuitenkin piili hänen sydämmensä
pohjalla tämän naisen elämän kohtalon suhteen suuri, polttava sääli.
Tuollainen nainen! ja uhraa elämänsä naimattomuuteen... Eikö se ole
suorastaan vahinko koko ihmiskunnalle? Ja hän tiesi että joskus, kun
hän taas joutuisi täältä pois, jonakin yksinäisyyden iltahetkenä
oli tunteva kipeän katumuksen pistoksen rinnassaan ja liikutuksella
muisteleva tämän naisen hyvyyttä!...
Taas maatapannessaan oli Solmu Sortimo sangen levoton. Ja päätti
sielussaan: "Jos huomenna saan kirjeen Suomesta, matkustan jo
huomisiltana pois ja kerkeän viime hetkessä jouluksi kotimaahani"...
Pieni, kuuma makuuhuone, johon oli mahdotonta saada raitista ilmaa
mistään päin, lisäsi hänen pahoinvointiaan. Hän vietti kipeän,
kauhean, unettoman yön... Näin likellä neitsytystävää täytyi hänen
unenhoureissa sortua semmoiseen kuiluun, josta ystävä hänet olisi
voinut pelastaa? Yön hirmuissa nousi hänen mielessään äkkiä epätoivon
hurjia aikomuksia -- Nirvana nukkui tuolla seinän takana...? Mutta
tottumus ei kuohuttanut hänen tunteitaan yli rajojen.
15.
Henkisesti ja ruumiillisesti lamautuneena, häveten itseään, nousi
hän aamun tullen uupuneena vuoteeltaan. Hänen täytyi käyttää
keinotekoisia aineita jaksaakseen läpi päivän moisen yön jälkeen. Hän
ei tahtonut ollenkaan näyttäytyä, tahtoi paeta pois koko päiväksi...
teki pitkän kävelyretken ypöyksikseen luostarin taakse, huohotti
syvästi henkeä keuhkoihinsa ja ikäänkuin salaa kokosi voimia...
Nirvanalla ei ollut aavistustakaan siitä, millaisen sieluatappavan
yön hänen suomalainen toverinsa oli viettänyt saman katon alla.
Eikä hän sitä olisi ymmärtänyt, vaikka kuka sitä hänelle olisi
selittänyt...
"Tämä ahtaus minut läkähdyttää!" tuskaili Solmu Sortimo itsekseen.
"Heidän sopimaton ruokansa turmelee minua. Järki sanoo että minun
täytyy pois, maksoi mitä maksoi. Mutta kirjettä ei kuulu ja kolmen
vuorokauden perästä on jo jouluaatto... Kidutus ja kuolema!"
sadatteli hän kokonaan ärtyneenä itseensä ja muihin. "Täytyykö minun
viettää jouluyöni russakkain ja rottien rapinassa, kissojen ja
koirien ulvontaa kuunnellen?"
-- -- --
He kävelivät kauvan pitkin lumisia, hiljaisia katuja ja puhelivat
paljon, paljon... Päivinä semmoisina kuin tämä oli Solmu Sortimon
sisällinen tila siksi katkera että jokaisen ympäristössä täytyi
siitä kärsiä. Nirvana Napoleonovna sai vastaanottaa kipeimmät iskut.
Aivankuin kaikki nuorenmiehen kärsimys tosiaan olisi ollut hänen
syynsä.
Turhaan antoi Solmu Sortimo hänelle viittauksia asemastaan. Toinen
tosin näytti tulevan surulliseksi hämärästä aavistuksestaan, mutta
syvemmälle ei nytkään päässyt.
-- Jos tietäisitte, millainen olen, niin halveksisitte minua!
Nirvana pudisti vaan päätään ja vastasi tyynesti kieltävästi.
Nyt kajottiin taas repivästi entisiin väleihin. Solmu Sortimo sai
hämmästyksekseen tietää että Nirvanan rakkaus edellisenä kesänä oli
-- sammunut, elokuussa se oli sammunut. Mikä mahtoi olla syynä siihen
että se nimenomaa elokuussa sammui? kysyi Nirvana sekä itseltään
että Solmu Sortimolta. Siihen asti oli se katkeamatta kestänyt neljä
vuotta -- ja Nirvana oli rakastanut, rakastanut Solmu Sortimoa yksin
koko olemuksensa hehkulla.
Solmu Sortimo vastasi hänelle että se tunne, mikä ystävässä noina
neljänä vuotena oli häntä kohtaan palanut, ei ollut ollutkaan
todellista naisen rakkautta, ettei Nirvana häntä ikinä ollut
rakastanutkaan niinkuin rakastaa oikea nainen, sillä ei se ollut
rakkautta, joka ei halunnut uhrata itseään avioliittoon. Jos se
olisi ollut todellista rakkautta -- sanoi mies --, niin ei se noin
vain olisi sammunut... se eläisi vielä, vaikka hän, Solmu Sortimo,
rakastaisikin toista!
-- Mutta jumalankiitos että se sammui? päätti nuorimies katkerasti.
-- Jumalankiitos! toisti myös Nirvana hiljaa.
-- Ja mitä on jäljellä teidän puoleltanne siitä kaikesta? kysyi
toinen.
-- Ystävyys...
Solmu Sortimoa tämä sana raivostutti, sillä se häntä kiihoitti; se
oli niinkuin kaiken tarjoamista eikä kuitenkaan minkään antamista.
-- Ja te kaipaatte yhä minun ystävyyttäni?
-- Kaipaan! Se on minulle kallis...
-- En ymmärrä, kuinka... kun kaikki välillämme on rikki, voi välittää
toisen ystävyydestä. Mitä sellainen ystävyys on, sitä en totisesti
ymmärrä! Jos olisin niinkuin te... luotu erikoisella tavalla -- ehkä
panisin sille arvoa, ehkä pitäisin sitä kalliina, minäkin, mutta nyt
-- ei! tässä on jotakin kylmää... minä vihaan teitä! huudahti Solmu
Sortimo äkkiä, kun kaikki, mitä hän luuli naisen tautta kärsineensä,
tulvahti muistoina hänen päällensä.
-- Kiitoksia kauniista sanoistanne! vastasi Nirvana tyynesti. --
Puoli tuntia sitten te sanoitte kunnioittavanne minua syvästi -- nyt
te jo vihaatte? Te olette hetken ihminen, teidän sanoihinne ei saa
koskaan vakavasti luottaa!
-- Niin, hetken ihminen... äänsi Solmu Sortimo murtuneena ja
olisi ollut seuraavassa silmänräpäyksessä valmis sanomaan melkein
päinvastaista kuin mitä oli sanonut.
He olivat jo kotiportilla, kun Nirvana lausui:
-- Monsieur Karm! Teidän rakkautenne sammui ennen -- minun myöhemmin.
Mutta sanokaa minulle, onko teidän puoleltanne myös jäljellä ystävyys?
Solmu Sortimo sopersi vastausta. Mitä hän tiesi? Kuinka voi semmoista
tietää? Sopersi että yksinäisyyden kipeinä hetkinä varmaan tahtoi
antaa toiselle ystävyytensä, mutta että oli tuleva kylmiäkin hetkiä,
jolloin hän ei voisi antaa anteeksi että Nirvana oli hänet itseensä
rakastuttanut aikomatta koskaan antaa todellista itseänsä, vaikka
itse vielä syvemmin oli rakastanut... Jos ei tuota muistoa olisi --
olisi tässä puhdas väli, saneli hän.
Hän selitti myös Nirvanalle, kuinka muka kansallisuuksien ero hänen
puoleltaan paljon häiritsi ja kylmenti ystävyyden suhdetta. Hänen
suustansa pääsivät sanat (ja niin hän todella tässä hädässä ajatteli):
-- Jos te olisitte Suomessa asuva nainen ja puhuisitte meidän
kieltämme, niin luulenpa että vielä toistamiseen voisin teihin
rakastua. Mutta nyt se ei käy -- isänmaallisuus särkee väkisten
sydämmen tunteet ja estää niitä valloille riehahtamasta...
Nirvana Napoleonovna ei mitään vastannut. -- Mennään vielä vähän
kävelemään, ehdotti hän vain. Ja he menivät ja kävelivät, ja
puhelivat uudestaan kaikesta. Hiljainen talviyö levisi heidän
ympärillään... Luostarin portilla tuikki himmeä lyhty.
-- Tiedättekö, -- ilmaisi Nirvana, -- että tuon Kristusuneni,
josta olen kertonut, näin sinä yönä kun te jo olitte täällä, mutta
semmoisen päivän perästä, jolloin minua taas kolme eri kosijaa oli
pyytänyt omakseen.
-- Siis samana päivänä, jona minä saavuin?
-- Niin.
-- Ja te taas kieltäysitte?
-- Tietenkin. Mutta...
-- Mitä mutta?
--... On mahdollista että menen naimisiin pelkästä ystävyydestä erään
miehen kanssa, joka minua rakastaa niin paljon että varmaan saapi
minussakin rakkauden heräämään.
Solmu Sortimo kuunteli ihmetyksissään.
-- Se mies rakastaa yksikseen kahden edestä! lisäsi Nirvana.
-- Kuka se on?
Mutta Nirvana ei tarkemmin selittänyt. Asiat jäivät Solmu Sortimolle
arvoitukseksi. Vai oliko Nirvanan sanoissa leikkiä ja hän tahtoi
ainoastaan kääntää katkeran ystävänsä huomion muuanne?
Näin puhellen ja keskustellen palasivat he vihdoin taloon, jossa jo
toiset perheenjäsenet näyttivät menneen levolle, sillä oli jo myöhä.
Solmu Sortimo yksin jäätyään makuukammioonsa tunsi omantunnon
vaivoja kaikellaisista poistyöntävistä sanoista, joita muisti
päivän kuluessa Nirvanalle syytäneensä. Hän ripitti itseään: "Onkos
minulla, sisällisesti repaleisella orvolla, varaa kadottaa tällaisia
ystävyyksiä, joista kuninkaatkin ylpeileisivät? Ei! minä hellyn, minä
sulan jo, minä kadun, olisin valmis heittäytymään hänen jalkoihinsa
ja pyytämään anteeksi... Hyvyys herää minussa. Ja hänen, Nirvanan,
täytyy tuntea minun hyvyyteni!..."
Näihin mielihauteisiinsa hän nukahti ja nukkui hiukan paremmin kuin
edellisenä yönä.
16.
Kun Solmu Sortimo seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, heräsi,
ei hän tiennyt mitä illalla tapahtuisi. Turhaan oli hän odottanut
kutsumuskirjettä Suomesta. Kaikki siellä olevat ystävät näyttivät
hänet unhoittaneen, ei kukaan tuntunut piittaavan siitä, missä hän,
maanmaleksija, jouluaattonsa viettäisi -- hänen entinen oma kotinsa
kaukana sisämaassa oli äskettäin hajonnut -- eikä hän ollut saanut
vihiäkään siitä, minne ne ihmiset, joiden luona hän viimeksi ennen
Venäjälle lähtöään oli löytänyt turvaa, olivat joutuneet. Jos hän nyt
lähtisi liikkeelle, niin ei hän tietäisi, minne pilettinsä lunastaisi
Suomen rajalle päästyään. Ja kuitenkin Venäjän luminen aro hänen
jalkainsa alla ikäänkuin poltti, ja hän, joulun ollessa ovella,
kaihoten himoitsi kohti kotoisempaa pohjolaa.
Koko päivän oli hän kauhean tuskallisessa sieluntilassa ja hänen
sydäntään kirveli salainen ajatus jättää Nirvana, jonka suhteen
hänellä oli niin paljon omituisia omantunnon vaivoja -- mistä ne
kaikki tulivatkin, ei hän itsekään ymmärtänyt.
Ilta jo pimeni eikä hän vieläkään tietänyt mitä oli tehtävä -- --.
Silloin Nirvana, nähden ystävänsä kummallisen kärsimyksen ja
sisällisen levottomuuden sekä aavistaen että tämä sieluntila
tunti-tunnilta yhä oli paheneva, jollei muutosta tule, äkkiä itse
kehoitti Solmu Sortimoa matkustamaan pois ja "jättämään kaikki".
Oli ainoastaan kaksi tuntia yöjunan lähtöön ja huomenna oli
joulunaaton aatto.
"Nyt tai ei koskaan!" Jääminen satakielten ja rosvojen kaupunkiin
merkitsi Solmu Sortimolle tällä hetkellä: Nirvanaa ja yhä jatkuvia
kärsimyksiä -- poismatkustaminen Suomeen merkitsi: itsensä
irtirepäisemistä johonkin tuntemattomaan itsetoimintaan ja elämään,
johon tie käy yli kärsimyksen ruumiin, ruumiin, joka ikäänkuin makaa
tapettuna synkässä metsässä ja josta ei tiedä, kenenkä tappama se on
tai mikä salainen seikkailu tähän ilmiöön liittyy.
Hän päätti lähteä. Kuin salamanisku tämä päätös imeytyi hänen
sieluunsa ja seuraavassa silmänräpäyksessä rupesi hän syytämään
purettuja tavaroitaan takaisin matka-arkkuihin.
-- Minä lähden! sanoi hän ja Nirvana nyökkäsi hänelle lempeästi
päätänsä.
Hänessä riehui yhtaikaa sekä innostusta että kamalaa ahdistusta.
Viimeisellä tunnilla, mikä vielä oli jälellä junan lähtöön, tahtoi
hän korjata kaiken edellisten päivien käytöksensä Nirvanaa kohtaan.
Mitä hirveätä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei hän nyt
joutanut punnitsemaan. Kaikki vain hehkui hänen sydämmessään, hän
oli pelkkää tunnetta ja sielua nyt, koko mies. Hän pyysi ystävältään
liikuttavasti anteeksi ja heltyi niin helläksi ja hienokäytöksiseksi
että kaikki hämmästyneinä katsoivat häneen ikäänkuin uuteen ihmiseen.
Ja joku kuului hiljaa nyyhkivän seinän takana -- että koko perheen
niin mieluinen ystävä kovin pian lähtee pois. Viikon päivät vain
viivyttyään!
Solmu Sortimo ei todella ollut milloinkaan ennen saanut mitään
matkustustaan niin äkkipäätä päätetyksi kuin nyt...
Nirvana hänet saattoi rautatieasemalle. He ajoivat samassa reessä
pitkin pimeitä solakatuja istuen rinnakkain. Arkaillen katsahtelivat
toinentoistaan silmiin ja ymmärsivät yhtaikaa: "nyt tai ei koskaan"
Nyt --! mutta mikä pidätti? taivaan voimatko heidän välillään
tukkelehtivat?... Solmu Sortimo -- iso, parrakas mies -- oli
jokahetki tyrskähtämäisillään itkuun. Hän tunsi selvästi että
viimeinen sielujen yhdyssäije oli liukumassa hänen käsistään kuni
iäksi katoava pyhyys... Mutta ei kumpikaan hievahtanut, kumpikin
kuunteli ääneti oman sydämmensä sykintää. Jotakin vain solahti hiljaa
herra Karmin käteen ja ääni kuiskasi hänen viereltään:
-- Lukekaa vasta sitten kun juna on liikkeessä! Solmu Sortimo hyppäsi
ylös reestä, riensi ostamaan piletin, toimitti tavarat ripeästi
makuuvaunuun ja hyvästeli kohteliaasti von Eidmanneja, joita oli
asemalle saapunut muitakin paitsi Nirvanaa.
Asemakellon kalahdus... Hätäinen kädenpuristus... kuni unessa...
Niin erosivat iäksi nämät kaksi ihmistä, jotka aikoinaan paljon
olivat toisiaan tavotelleet ja lempineet, mutta jotka eivät
milloinkaan olleet lempensä muistoja itselleen osanneet koota muulla
kuin haaveiluilla, kirjeillä, sanoilla, sekä salaisilla ja joskus
salatuilla kärsimyksillä.
'Kallis Solmu Sortimo!' luki onneton matkustaja yöjunan kovasti
täristessä ja vaunulampun heikossa hohteessa. 'Tietäkää että
kaikki minun kauniit toivomukseni ja rukoukseni seuraavat Teitä
aina ja kaikkialle. Jos tulette kipeäksi tai on Teillä tuska,
niin muistakaa että Teillä on olemassa ystävä, joka on valmis
tekemään kaiken mikä suinkin hänen voimissaan on, lohduttaaksensa
Teitä tai voivuttaaksensa Teidän tuskanne. Mitä eilen puhuin
itsestäni muka miehelään menoni suhteen -- se kaikki oli
valhetta... Te olitte eilen hirveässä mielentilassa, minä en
tosiaankaan tietänyt mitä puhua tai mitä tehdä ja kas sentähden
juolahti päähäni ilakoiva ajatus ja aloin puhua itsestäni, ja
nähtävästi minun onnistuikin antaa Teidän ajatuksillenne toinen
suunta. Jääkää hyvästi, jokainen hetki kiidättää Teitä nyt yhä
kauvemmas minusta, mutta Jumala on Teidän puolustajanne, ystävät
Teidän huojentajanne. Lopuksi pieni salaisuus: äidin kuoltua olen
varmasti päättänyt pyrkiä luostariin. Niin on Jumalan tahto.
Älkää siitä enempää kyselkö.