Nirvana, ystävä armahin mailmassa!
Juurikaan luin kirjeenne. En uskonut että _Te_ niin ivallisesti
osaisitte kirjoittaa! Näyttää siltä kuin emme enää toisiamme
vähääkään ymmärtäisi. Ja jollen olisi niin terve kuin tällä
hetkellä olen, niin minä Teidän pilkallisista sanoistanne olisin
joutunut epätoivoon ja kironnut Teidätkin iäksi.
Nytkin kiroon itseäni tällä huonolla hetkellä. Te vihaatte minua
-- ainakaan ette rakasta. Eikä kummakaan -- olen eriskummallinen
houkkio vailla omaatuntoa, vailla tervettä järkeä. Jääkää
hyvästi! Mutta sentään, kun mietin: olisittehan voinut lähettää
tuon "ilkeän kirjeeni" takaisin. Pyydän Teitä: tehkää se
vieläkin. Ja olkaa hyvä: viskatkaa muut kirjeeni tuleen,
jotteivät Teitä kiusaisi. En tahdo olla viattomien kiusaaja, en
tahdo turmella enkä tappaa Teitä sanoillani.
Jääkää hyvästi! Me olemme toinen-toisellemme ventovieraat. Emme
käsitä toinen-toisemme leikinlaskuakaan.
Te olette eheä luonne -- minä rikkonainen. Te näytte tietävän
miksi elätte -- minä sitä en tiedä. Te olette taivaan lapsi --
minä lienen joku ruhjokas helvetin sumusta. Eroitus on todellakin
suuri. Minä rakastin Teitä katkerasti -- minä Teidän sydämmenne
särjin.
Anteeksi en pyydä. Minä olen "kivi", kuten itse olette
minua nimittänyt: Kivi ei pyydä anteeksi koskaan, vaikka
siihen kuinka kipeästi joku loukkaantuisi. Ja kukapa kivelle
anteeksiantaisikaan? Ei kukaan -- ei ainakaan nainen, jonka
suonissa virtailee ylpeä veri.
Minä voisin nyt itkeä, mutta en tahdo itkeäkkään. Särkyköön
kaikki tässä kirotussa mailmassa. Kivettyköön naisenkin sydän,
joka voisi lievittää -- niin, se on ainoa, mikä voisi pehmittää
meitä huonoja miehiä. Mutta elkööt he itse tästä tietkö.
Elkööt tietkö, mikä voima ja vaikutusvalta heillä olisi meidän
ylitsemme, jos he tätä oikein käyttäisivät.
Naurakaamme kaikelle! Samantekevää, -- mitä Teille kirjoitan.
Jokaisessa sanassa Te jotakin vainuatte (mutta minä en osaa
Teidän kieltänne hyvin, huomatkaa toki sekin).
Olen suutuksissani nyt; runollisestiko suutuksissa? -- en
tiedä. Itseeni minä enimmin olen vihastunut. Eikä minua lohduta
saada näin kirjoittaa, vaan kirjoitan kuitenkin, vastailen muka
kirjeeseenne. Kiitos siis kirjeestänne! Mainio kirje se minulle
oli! En minä ole juovuksissa. En minä ole suutuksissa. Olenko
hullu? En, jumalavarjelkoon. Te olette tietysti oikeassa. Missäkö
minä vietän tulevan kesäni? kysytte Te. Haudassa, haudassa,
armas Nirvanani! Siellä on niin pehmoista ja lämmintä. Saattakaa
minut sinne, armas! Ja itkekää, nyyhkyttäkää hyvin hiljaa, jotta
en heräisi. Oletteko valmis? Kiitän Teitä suuresti, olette
aina ollut minulle niin hyvä. Ette koskaan ole kostanut pahaa
pahalla...
Mutta miksi kuollakkaan? En tahdo kuolla. Kuolema on kamala.
Mutta elämä -- Teidän kanssanne -- ihana. Vaan Te olette siellä
-- ja minä täällä eikä siltaa välillä ole.
"Sammunut rakkaus?" muistan Teidän kirjeestänne.
Ei! Te olette erehtynyt. Minä en ikinä Teitä unohda. Kuuletteko?
Jääkää hyvästi. Teitä rakastava
Solmu Sortimo eli kuten tahdotte _monsieur Karm_.
* * * * *
Suomesta joululoman aikoina.
Arvoisa Ystävä.
Aikomukseni on nyt lakata kirjoittamasta Teille ruikuttavia
kirjeitäni. Minua itseänikin jo hävettävät. Siispä tästälähtien,
kun surumieli minut valtaa ja sieluani repii epäilys ja
elämäänkyllästys, lupaan olla tarttumatta kynään Teille
murheitani muka purkaakseni. Se näet ei ensinkään kannata. Aijon
purra hammastani ja itkeä niin ettei yksikään nainen sitä kuule.
Sillä tietenkin minäkin tahdon olla mies ja menetellä miehevästi.
Oo, kuinka me miehet osaamme olla "mieheviä", jos vain tahdomme.
Mitä lemmentunteisiin ja suhteisiimme tulee, alan tulla siihen
huomioon ja kokemukseen että kaikki rakkaus onkin vain kauheata
_heikkoutta_ ihmisessä. Kuta lujempi ja voimakkaampi ihminen on,
sitä vähemmän kaipaa hän hempeyttä s.o. rakkautta. Uskokaa pois
että n.s. rakkaus on ainoastaan sielun ja ruumiin heikkoutta eikä
mitään muuta. Hyvästi siis. Kunnioituksella:
Sortimo Karm.
P.S. Huomenna matkustan takaisin pääkaupunkiin.
* * * * *
Suomen "Sodomasta ja Gomorrasta" maalisk. 8 p. 18..
Oi Nirvana, totinen ystävä!
Mitä olette Te minusta ajatellut itsepäisen vaikenemiseni
aikana? Suruko, suuttumusko vai kylmä välinpitämättömyyskö on
asunut Teidän jalossa sydämmessänne muistellessanne suomalaista
tuttavaanne, jonka kanssa sallimus Teidät vei salaisiin
sielullisiin suhteisiin, mitkä eivät koskaan unhoitu? Tunnen että
itseksenne olette ajatellut tähän tapaan: "hän, minun suomalainen
kiveni, olikin halvempi kuin koskaan olisin uskonut!" Eikö totta
että olette näin tuntenut?
En mitään uutta luule voivani Teille itsestäni kertoa, vaikka
Te sanotte olevanne huvitettu kaikesta. Saavuttuani tänne
pääkaupunkiin maaseudulta (matkalla oli kauhea yö, ukkonen ja
salamat keskellä talvea), oleskelin viikkokauden vailla omaa
asuntoa erään toverini luona, joka asuu yksinäisessä talossa
jyrkällä merenrantakalliolla, hiukan syrjässä kaupungista. Sieltä
on mahtava näköala merelle, joka juuri niinä päivinä peittyi
jäähän majesteetillisesti välkkyen auringonpaisteessa. Silloin
olivat illat kuutamoisia, mutta kylmähköjä, ja palatessani
iltaisin yksikseni kaupungilta yöksi tuohon satunnaiseen
turvapaikkaani, olin tavallisesti synkällä tuulella: olinhan
niin yksinäinen ja orpo kylmässä mailmassa, minulla ei ollut
menestystä opinnoissani, kenenkään ymmärtämättä ja kohtalon
vainoomana maleksin elämäni tietä -- ikuinen ikävä rinnassa...
en mihinkään kelvannut, minulla oli vain mielikuvitus, jota
kaikki halveksien nauroivat ja nauraisivat vielä enemmän, jos
tietäisivät kaikki... Ja minua pidettiin pelkurina sentähden
etten uskaltanut elää kuten muut... Huokaillen menin joka-ilta
levolle tuossa merenrantatalossa ja kauvan kuuntelin rajun
pohjatuulen suhinaa aution huvilan nurkissa. "Mitä olinkaan
taas tullut tänne pääkaupunkiin, päiväni kuluivat hukkaan enkä
työhön pystynyt, vaikka kuinka koetin?" Alakuloisesti liekehtivän
kynttilän ääressä lueskelin jotakin norjalaista runokirjaa,
jonka olin sattunut käsiini saamaan toverini huoneesta; tämä
herra ei koskaan iltaisin ollut kotona, vaan palasi tavallisesti
myöhään yöllä ahkerasti kirjoittaen jatkoa aamupuoleen saakka
kansalliseen teokseensa -- hänellä on ihmeteltävät sielun ja
ruumiin voimat. Mutta minä, minä en ollut mitään, minä en mitään
ehtinyt, minussa ei ollut mitään ehyttä, ei edes ehyttä ilkeyttä.
Mutta kylliksi jo siitä, 1 p. helmikuuta muutin nykyiseen
asuntooni kaikkine kamssuineni, kirjoineni ja huiluilleni.
Tämä paikka on myös syrjässä kaupungista, erään sillan takana
saaressa. Minulla on hyvä huone ja eräinen sisäänkäytävä. Täällä
on sangen puhdasta ja hoito hyvä. Isäntäni on puolalainen
tehtailija, naimisissa ruotsiapuhuvan suomettaren kanssa. Heillä
on vain yksi tytär, joka on 18 vuotias ja kulkee yhteiskoulua;
tulevana vuonna hänestä luultavasti tulee ylioppilas. Tahdotte
tietenkin tietää, millainen tämä tyttö on. Sanonpa. Hän on sangen
musikaalinen niin että soittelee kolmea eri soittokonetta ja
oli tuonoin aivan hulluuteen saakka hurmaantunut italialaiseen
oopperaseurueeseen, joka täältä läksi sinne Venäjälle. Tietenkin
hän myös laulaa esim. Verdin Trubaduuria, Mendelssohnin Ave
Mariaa, Santa Luciaa j.n.e. ja luulisi häntä tästä päättäen
hyvin miellyttäväksi nuoreksi naiseksi. Mutta hänessä ei
mielestäni ole ollenkaan sitä oikeata naisellisuutta, sitä,
jotakin semmoista, mitä naisessa välttämättä täytyy olla ja
vaikka hän laulaa tunteellisia lauluja, ei hänellä itsellään
kuitenkaan ole mitään erikoista tunne-elämää, ei ole esimerkiksi
mitään himoa romaaninlukuun, vieläpä hän rohkenee kaikkea
sellaista itseviisaasti tuomitakkin -- kaikki kaunokirjallisuus
on muka valhetta, sancta simplicitas! -- ja sentähden en juuri
nimeksikään hänen kanssaan soinnu. No, ei hänkään minusta
juuri välitä eikä minua kunnioita. Perheen kanssa olen yksissä
ainoastaan ateriain aikana. Minusta tuntuu etten koskaan
tällaisen helsinkiläisen perheen kanssa oikein tutustu enkä
kotiinnu -- toista oli siellä Venäjällä teidän luonanne. Täällä
olen hirmuisen kylmä -- eivätkä he koetakkaan minuun lietsoa
mitään lämpöä. Niinpä istun siis enimmäkseen omassa huoneessani
ja työskentelen, niin, nyt taas sentään saatan työskennelläkkin,
taivasties kuinka monta päivää tätä kestää. Aamuisin usein käyn
läheisissä metsissä hiihtelemässä. Helmikuun iltoina tulin
tehneeksi muutamia laulujakin, vaikka olin pyhästi päättänyt
etten moisiin nyt puutu niinkauvan kun lukuseikkani ovat
retuperällä. Luen nyt kurssia epätoivon vimmalla ja hätääntyneenä
-- jospa käsittäisitte, kuinka hullunkurisessa ja surkeassa
asemassa tämän tautta olen... Antaudun tuntemattoman vallan
alle... en ensi kertaa elämässäni ole turhaan työskennellyt, jos
minun huonosti käy; en ensi kertaa ole jäänyt vaivojen palkintoa
vaille, jos kaikki hukkaan menee. Kenties on niin jotenkuten
määrätty että epäonnistumiseni tautta on pakko lopultakin
nöyrtyä, sillä minussa on paljon ylpeyttä ja kunnianhimoa. Ja
minä halveksin ihmisiä...
Ah, Nirvana, entinen ystäväni, suopea sieluni, jolle niin paljon
olen murhetta tuottanut, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa 2 p:nä
huhtikuuta klo 8 illalla (silloin on tutkintoni), pyydän Teitä.
Ehkäpä _Teidän_ rukouksenne auttaa. Minä tiedän että tämä on
naurettavaa, mutta rukoilkaa kuitenkin.
Ja nyt hyvästi, hyvä ystävä, paras ystävä, ihana suuri sielu.