Lennätän heti jälkeenne ensi tervehdykseni syntymämaahanne, rakas
Solmu Sortimo, ja toivon että se Teille olisi tervetullut. Mitä
Te silloin mietitte kun juna Teidät kiidätti pois "satakielten
kaupungista"? Oi, minulle se oli kauhea hetki, kun vaunun ovi
sulkeutui ja juna läksi liikkeelle: -- silmissäni pimeni kaikki
ja minun oli pakko tarttua kiinni lyhtypylväästä, jotta en
maahan kaatuisi; sitten näin läpi sumun viime vilahduksen Teistä
vaununikkunassa, me viuhdoimme nenäliinojamme, mutta sitten
täytyi lähteä pois pitkin samaa tietä... ja silloin annoin vapaan
vallan kyynelilleni ja sydän tuntui niin tyhjältä. _Te_ sen
olitte mukananne vienyt! Ah kuinka raskasta on eroaminen, totta
Te sanoitte että jos olisimme hyvästelleet toisemme kuten pitää,
niin olisi ollut helpompi -- antakaa minulle anteeksi, sillä
minun syyni se oli, en tiedä mikä minua vaivasi... Saattamaan
lähtiessä olin päättänyt niin ja niin menetellä, mutta kun Te
siinä seisoitte ikäänkuin kivettynyt sanaakaan sanomatta, niin en
minäkään... Ja viime kohtauksessa ryytimaassa, kun oli vastattava
kysymykseenne, emmekö mene kihloihin, tulin vastanneeksi vain
"en tiedä". Oi miksi minä tätä kirjoitankin? Sanokaa minulle
vilpittömästi, onko tämä kirjevaihto Teitä häiritsevä --
kirjoittakaa heti suoraan ja silloin sen katkaisemme. Puristan
lujasti kättänne, rakas Solmu Sortimo, ja toivotan sydämmestäni
onnea.
Nirvana.
* * * * *
On jo kymmenen päivää siitä kun läksitte, ainoastaan kymmenen
päivää ja kuitenkin tuntuu kuin siitä olisi hirveän kauvan, niin
vitkaan ovat vuorokaudet kuluneet; päivät työn ääressä ovat
vielä soluneet siedettävästi, mutta taas eilen, sunnuntaina,
jolloin olin niin tottunut Teidät näkemään ja menemään kävelyyn
yhdessä... oo noita iltoja, luulin että tulen mielenvikaan. En
jaksanut itseäni hillitä, vaan kirjoitin Teille muutamia sanoja,
sanokaa milloin saitte sen kirjeen? Myös palautin takaisin erään
nimellenne saapuneen postilähetyksen, mutta tiistaina itse sain
Teiltä kirjeen Pietarista. Armas, kallis Solmu Sortimo, kuinka
Te kärsitte ja kuinka Te olette hyvä sääliessänne minua, että
minäkin kärsin, mutta minusta näyttää kuin sen päinvastoin
pitäisi Teitä lohduttaa.
Miksi meidän täytyi erota? oi kuinka olisin halunnut olla
kanssanne Pietarissa, oi kuinka olisin tahtonut huudahtaa:
ottakaa minut, elkää jättäkö -- en jaksa enää salata
tunteitani... olkaamme edes yksi päivä yhdessä! Kuinka tuhmia
lapsia me olimmekaan, mitä varten ja ketä varten me kannoimme
naamareita -- säälien toinen-toistamme? mutta kuinka se minulle
toisinaan maksoikaan epäinhimillisiä ponnistuksia ja mikä
minut kulloinkin lieneekään pysähdyttänyt -- pelkäsin kai että
ero tuntuisi vielä raskaammalta. En minä Teitä mistään syytä,
minulle Te olette kaikista kunnioitettavin, suloisin, kallein
ihmisolento, ja yksi vain minua lohduttaa, se että me vielä
näemme toisemme ja siihen minä lujasti uskon -- yhdistäähän
Jumala aina rakastavat sydämmet! ja vaikka nyt onkin vaikeata
edeltäpäin tietää, niin minä kuitenkin uskon ja lohduttakoon
Teitä se että minä koetan toimia siihen suuntaan.
Teidän poislähtönne jälkeen on meillä ollut paljon työtä ja
kentiesi se on auttanut kestämään ensi eron kaiken katkeruuden.
Mutta viime perjantaina saavutti minut sellainen sieluntuska
ja niin oli raskasta etten voinut ymmärtää, mitä ympärilläni
kysyttiin, en kenenkään kanssa puhellut ja hapuilin nurkasta
nurkkaan kuin veteen viskattu -- siten sain eletyksi sunnuntaihin
asti, ja aioin Teille kirjoittaa -- silloin sain Teiltä avonaisen
kortin, jossa Te lupaatte kunnollisemmin kirjoittaa heti kun
olette saanut asunnon ja järjestänyt olonne. Odotin maanantain,
tiistain -- ei vieläkään kuulunut, jolloin huomasin että Te ensin
odotatte minulta. "Hän on kipeä, hänelle on sattunut ikävyyksiä
jonkun ilkeän naisen tautta." Enhän tiedä mitään, millä mielellä
Te palasitte isänmaahanne, ja postikortistanne on mahdoton sitä
päättää; kaikki tämä tekee mieleni rauhattomaksi ja sentähden en
vielä vastaa mitään kosimiseenne...
Rakas Solmu Sortimo, en ole muistanut pyytää Teitä
tekemään minulle sitä mielihyvää että unohtaisitte kaiken
vastenmielisyytenne jotakin meidän perheen jäsentä kohtaan;
tietäkää että jokainen ihminen miellyttää yhtä -- toista ei; jos
sitä siis ei voi korjata, niin ainakin voipi unhottaa, mutta
tuomitakseen toisen puutteita, täytyy ensin olla varma perustus,
vaan missäpä on täydellisyyttä? Jokainen ihminenhän on luotu
Jumalan kuvaksi, ja pelkän pahan etsiminen ihmisessä merkitsee
veron vaatimista Jumalalta, niin ainakin minä sen ymmärrän.
Hyvästi nyt, en voi enempää kirjoittaa... tietäkää että kaikki
sunnuntait tulevat pyhitetyiksi Teille, niinä päivinä minä
olen Teille kirjoitteleva, niinä päivinä olen lukeva teidän
entisiä kirjeitänne ja haaveksiva tulevaisuudesta, kauniista
ja onnellisesta tulevaisuudesta. Jos minun rukoukseni kantavat
Jumalaan asti, niin Te, minun oma Solmu Sortimoni, tulette
onnelliseksi ja kaikki teidän toiveenne täyttyvät -- ja sitä
samaa minäkin sielustani toivon.
Teidän Nirvananne.
P.S. Kaikki omaiseni lähettävät Teille terveisensä eikä heillä
ole mitään vastaan: ottaa Teidät pojaksi ja veljeksi meidän
perheeseemme.
* * * * *
Satakielten kaupungista 18 p. lokak. 18..
Suuresti-kunnioitettava, rakas ystävä Solmu Sortimo! Kuinka
iloinen olenkaan että olette ruvennut saamaan hermolääkärin
hoitoa, Jumala suokoon menestystä -- kuinka minä kunnioitan tuota
ihmistä! Kuvauksestanne päättäen ei hän ainoastaan tee Teitä
ruumiillisesti terveeksi, vaan myös henkisesti Teitä parantaa, ja
se on pääasia. Oi, minä uskon täydellisesti sellaisen parannuksen
apuun, suokoon Jumala, sanon vieläkin.
Olin hyvin, hyvin iloinen kirjeestänne, juhlapäivä on minulle
se päivä, jolloin saan Teiltä kirjeen, tuollaisen pienellä
käsialalla kirjoitetun. Niin tosiaan, minulla oli aije matkustaa
peräänne Pietariin heti kun korttinne olin saanut... Mutta
rakastittehan Tekin minua ja tahdoitte jäädä "satakielten
kaupunkiin", vaan tokko jäitte? sillä Te tiesitte että Teidän oli
pakko lähteä Helsinkiin ja Te matkustitte, vaikka sydän repeili
kivusta. Samoin minäkin saatoin kuolla paikalleni ja kuitenkin
jäin -- velvollisuuteni orjattarena. Mutta rakas ystävä, elkää
hyökätkö sisarteni kimppuun, turhaan Te luulette ettei heitä
rasita tämä riippuvaisuus, jokainen meistä olisi aikaa sitten
halunnut ottaa jonkun toimen ja siten auttaa perhettä, mutta
siinäpä se juttu justiin on ettei mamma meitä päästä hajaantumaan
vierasten ihmisten sekaan, vielä vähemmin Sodomaan ja Gomorraan
s.o. Pietariin. Mutta miksi ei mamma meitä päästä? -- siksi että
paljon rakastaa ja säälii meitä, hän tietää, kuinka turmeltunut
on mailma, hän on uhrannut koko elämänsä meidän hyväksi ja
joka-hetki meistä huolehtinut, vaikka meitä on ollut 12 henkeä,
me olemme kasvatetutkin kokonaan toisella tavalla kuin nykyinen
sukupolvi ja sentähden onkin vaikeata tehdä ystävyyden liittoja
nykypolven kanssa (varmaan Tekin huomasitte ettei meillä ole
tuttavia, sentähden että olisi mahdotonta toisiaan ymmärtää). Ei,
meidän Mamasha on pyhä nainen!
Niin, minä tahdoin ensin odottaa Teidän kirjettänne ja
nimenomaan kirjettä kotimaastanne, jossa omat kansalaisenne
Teidät ympäröisivät; en minä peljännyt Teidän tuttavuuksianne
naisten kanssa, vaan kotoisten olojen vaikutusta sieluunne. Eikä
aavistukseni minua pettänytkään, Teidän vakaumuksenne ikäänkuin
alkoi horjua -- Te pelkäätte tapaavanne minut muuttuneena,
turha pelko: minä jään entiseksi, mutta tietenkin ulkomuoto
voipi muuttua ajan mukana ja myöskin surun tautta, tottapuhuen
olen nytkin laihtunut ja silmäni ovat rauenneet -- niin sanovat
kaikki, vaan Te luulette että lakkaatte rakastamasta minua
sellaisena? kuinka itsekästä! Vaatia rakkaudelleen täydellisyyttä
kaikissa suhteissa ja jos sattuu pienikään muutos ulkomuodossa,
niin jo on valmis lakkaamaan rakastamasta? Mutta mitäs varten
on silloin sielun kauneus olemassa? -- Ei, minun rakkauteni
seisoo korkeammalla. -- Minä olen läpielänyt Teidän kauhunne
rakastua vieraisiin kansallisuuksiin, olen läpielänyt myös
jo rakkauteni, mutta ainoastaan _kotimaahani_ nähden, kunnes
ilmausi tämä täyden, pyhän rakkauden tunnustus, mutta mitäs nyt,
taasko se horjuu? -- ei, sen Te, rakas oma Solmu Sortimoni,
tahallanne kirjoititte kauhusta, jotta minä itseäni säälisin
enkä rasittaisi itseäni liialla työllä, mutta se on minun iloni,
työ yksin vahvistaa ja jalostaa ihmistä, niin, enkö arvannutkin
oikein Teidän ajatuksenne? Mutta mitä varten tuo Teidän
rakkautenne isänmaahanne? minäkö tässä olen estämässä Teitä sitä
rakastamasta? Ja minkä leiman on minuun muka painanut Venäjänmaa?
Kirjoittakaa minulle niin usein kuin voitte, Teidän kirjeenne
minua vain ylläpitävät. Paperi oli kylmää silloin kun me
joka-päivä saimme toisemme nähdä ja mitään puhumatta turvauduimme
paperiin, mutta nyt täytyy vain kiittää että on olemassa paperia,
millä voi välittää ajatuksiaan. Kirjoittaisin Teille joka-päivä,
jos vain saisin yhtä usein vastauksia...
Ja minä rakastan Teitä ja olen valmis sen sanomaan koko
mailmalle, mutta mistä nuot epäilykset ja epäluulot Teidän
puoleltanne?
Nyt vastaan toiseenkin kirjeeseenne yhteenmenoon. Kuinka Te
olette hyvä, kuinka Te olette sydämmellinen ja kuitenkin,
niin vaikeaa kuin se minulle onkin, täytyy minun kuitenkin
vastata Teille kieltävästi. Mitä varten minä matkustaisin
Teidän omaistenne luo, eihän meidän häitämme koskaan tule
olemaan, joskohta minun omaiseni eivät minua kiellä ja toivovat
minulle vain onnea, mutta minä en heitä jätä. Tokkohan tulisin
onnelliseksi, jos minun täytyisi ostaa onneni kymmenen minulle
läheisen ja rakastetun ihmisen onnettomuudella -- kuka niin
itsekästä tekoa uskaltaa? Ja sentähden, rakas Solmu Sortimo,
kuinkas me voisimme mennä kihloihin -- miksi minä Teitä tahtoisin
sitoa tulevaisuuteen, joka ei mitään lupaa? Te olette nuori,
Teidän täytyy olla vilkkaassa seurassa, Teillä täytyy olla
tuttavia ja kenties heidän joukostaan löydätte itsellenne sopivan
vaimon, ja se täytyy muistaa ettei sielu ole ripustettu ihmisen
ulkopuolelle, vaan se täytyy etsiä... Ah, Solmu Sortimo, kuinka
helppo minulle näihinasti on ollut antaa kieltävä vastaus niille,
jotka ovat pyytäneet kättäni, ja kuinka vaikeata minulle on
tänään näiden rivien kirjoittaminen, mutta, rakas ystävä, enhän
kertaakaan ole luvannutkaan Teidän vaimoksenne tulla. Vaan minä
olen Teidän ystävänne, Teidän hyvä haltijanne ja siksi olen jäävä
siihen asti kunnes Teidän lempenne liekki minuun sammuu. Asua
samassa kaupungissa, nähdä usein toinentoisensa, kävellä yhdessä,
vaihtaa ajatuksia ja tunnelmia -- kas siinä minun haaveeni.
Ja nyt jääkää hyvästi toiseen kertaan, rakas Solmu Sortimo, elkää
rangaisko minua pitkällä äänettömyydellä, vaan kirjoittakaa pian.
Jääkää terveeksi ja onnelliseksi, sitä toivoo sielustansa Teitä
rakastava
oma Nirvananne.
* * * * *
Venäjältä 2 p. marrask. 18..
Armas, kallis, Solmu Sortimo!
Antakaa anteeksi minun viime kirjeeni, minä olen sitä suuresti
katunut, se on minua kovasti vaivannut ja mitä minä olen kärsinyt
tällä viikolla, on mahdotonta sanoin selittää. Luonnollisesti
minä Teitä säälin ja itseäni myös ja kauhusta Teidän tähtenne
jumalaties mitä mielessäni haudoin. Ja millä tuskalla minä
joka-päivä odotin postinkantajaa eikä kirjettä Teiltä kuulunut,
kahtena viime päivänä päätin että Te olitte kuollut -- kauhea
kidutus! olin jo aikeessa kirjoittaa tuttavillenne tiedustaakseni
Teistä, mutta onneksi lauvantaina sain Teidän kirjeenne, jota
en ensin käsialasta tuntenut Teidän kirjoittamaksenne, silmät
näkivät, vaan eivät uskoneet. Ja kuitenkaan tätä kirjettä ei
ollut kirjoittanut minun rakas Solmu Sortimoni, vaan _monsieur
Karm_! Nuo hirmuiset sanat, joista Te huomautitte, olivat minulta
ryöstäytyneet synkässä mielentilassa: sisaren epätoivoinen
sairaus, avuton vanha äiti ja muu ympäristö, se kaikki löi kuni
Jumalan rangaistus leimansa minun kirjeeni sanoihin. Ikäänkuin
Jeanne D'Arc -- jonka täytyi elää ainoastaan toisten tähden ja
kun oli pelastanut isänmaansa, kuninkaansa ja kansansa, rakastui
ja täytyi astua kuolemaan.
Mutta ei minua kuitenkaan jätä toivo jälleen nähdä toisemme ja
olla yhdessä, uskon myös kohtaloon ja jos en kirjoita Teille
kirjettäni, niin se ei vielä merkitse sitä etten ole koettanut
parastani, ja jos kohtalo on edeltäpäin määrännyt meidät
toinen-toisillemme, niin minun aikomukseni onnistuu -- järjestän
perheasiat ja olen vapaa, ja voin silloin kokonansa kuulua
rakastavalle miehelle. Mutta tämän aikomuksen toteuttamiseen en
ryhdy ennenkuin olen saanut Teiltä vielä yhden kirjeen ja sen
sisällöstä sitten päätän -- suostunko vai en...
Mutta miksi Te niin vähän kirjoitatte itsestänne, kuinka olette
järjestänyt raha-asianne? Oi rahat! ne ovat yhteiskuntaelämän
vipu ja ilman niitä ei ihminen kykene sormeaankaan liikauttamaan.
Jos jommalla-kummalla meistä olisi vähänkin rahoja, niin tokko
olisimme niin kaukana toinen-toisestamme, tokko näin kiusaisimme
itsiämme?
Iloitsen Teidän terveydenhoidostanne ja jos minun rukoukseni
tulevat kuulluiksi, niin Te tulette terveeksi, suoritatte
onnellisesti tutkintonne ja me saamme kohta nähdä
toinen-toisemme. Au revoir, armas Solmu Sortimo, joka-päivä,
jokahetki minä Teitä ajattelen. Olkaa onnellinen, elkää tuomitko
elkääkä toruko omaa
Nirvana raukkaanne.
* * * * *