Tämän kurjan, imelän, osaksi ihanan ja kaikkia-koettelevan kirjeensä
jälkeen sai Solmu Sortimo näin kuuluvan vastauksen:
Oi kauhistus, mitkä mietteet myllertävät Teidän päässänne (en
saata sanoa "Sinuksi" -- meillä Venäjällä se on sopimatonta),
herra Karm, mutta jumalankiitos että kuohu nyt on asettunut
-- luuletteko että _minä_ voisin kestää Teidän kuolemanne? Te
heikkoluontoinen! Te olette saanut tietää minun tunteeni, minun
ajatukseni, minun katseeni, Te olette kääntänyt minun sieluni
nurin -- eikä se kuitenkaan riitä, ja sanotte olevanne onnellinen
vain sen kautta, jos saatte minua syleillä. Minä ajattelen näin:
nainen, joka siihen on harjaantunut, ottakoon ensi askelen,
mutta minä olen tehnyt kaksikin koetta Teidän suhteenne ja
niin karkeasti tullut luotatyönnetyksi; vaan jos sellainen
kolmannen kerran tapahtuisi, niin en Teitä enää saattaisi
nähdä ja sentähden vain jäisin kärsimään. Oi kuinka Te panette
minut kärsimään! kun valkoisella, kylmällä paperilla riennätte
selittämään että kaikki on mennyttä ja että Te jo haaveksitte
toista rakkautta. Ja millaista? -- villien rakkautta, orjien
rakkautta -- ei! vielä viheliäisempää Te tahdotte: eläinten
rakkautta, sillä koirahan vain nuolee kättä, joka sitä lyö. Mutta
minä houkkio, jolla koko aikana ei ole ollut muuta rukousta
huulillani kuin tämä: että Te minua _rakastaisitte_...!
Jo alussa kesää minä kerran tuskaannuin ja olin likellä kuolemaa
ja arvatkaa kuka minut pelasti: tohtori Simberg, tietämättään.
Niin, myöhäistä, kaikki on myöhäistä, nyt Te jo itse kadutte,
loppuneet ovat ihanat päivät, loppuneet kuutamokävelyt... ja
nyt kaikki kiusaa, ja me olemme vain kaksi sellaista pelkuria
olentoa, jotka voivat yhdessä nauttia vain jollakin asumattomalla
saarella, mutta kuka tietää, eivätkö sielläkin meitä häiritseisi
petoeläimet, taivaanlinnut tai itse taivahan kuu...?
Ja kuitenkin minä Teitä rakastan, kaikkine puutteillenne ja
kaikkine oikkuinenne! ja kuinka iloinen olisinkaan, jos Teistä
tulisi onnellinen -- miten tahansa se tapahtuisikaan!
Kuinka kummallisia luonteenpiirteitä Teissä onkaan: kun ei onni
Teille ota kiinni antautuakseen, niin Te sen perään karkaatte
sitä tavottaaksenne, ja kun se kääntyy Teitä vastaan, silloin
Te aivankuin säikähtyneenä pakenette pois ettekä usko!... minä
luulen ettette koskaan ole ollut rakastettu, ette perheessä
ettekä ulkopuolella ja sentähden Teissä tuollainen epäluottamus
-- -- -- -- -- -- -- -- --
Kirje katkesi tähän kohtaan ilman pistettä, nähtävästi jonkun häiriön
kautta keskeytettynä, ja arkin neljäs sivu oli jäänyt kokonaan
puhtaaksi. Se oli kuitenkin pantu kuoreen ja palvelijan mukana
lähetetty vapaaherrattaren kotiin, missä herra Karm asui, juuri
muuttaneena kadunpuoleiseen huoneeseen, josta tuttavamme, maisteri
Långström, aikaa sitten oli vihellellen matkustanut tiehensä heti
Grosnij-perheen jälkeen.
* * * * *
Kuinka nämät kaksi ihmistä taas selviytyivät pyykistä, jonka olivat
pestäväkseen ottaneet, on kummasteltavaa. Mutta lemmenasioissa näkyy
kaikki olevan mahdollista.
Pimeän yön valkeneminen aamun kirkkaaksi kajastukseksi on oikeastaan
suuri luonnon ihme ja kuitenkin on tämä vaihtuminen aina mahdollinen
ilmiö, jota tavallinen ihminen ei pidä edes kummasteltavana. Yön
hornanhenkien ja lemmenkosken pirunpauhujen kuunteleminen rakkauden
mailmassa on ehkä sekin luonnon välttämätön vuoro-ilmiö.
Solmu Sortimo oli kuni päivänperho, joka auringonpaisteessa
mehevimmän kukkasen ympärillä liehuu, mutta samalla hän myös oli
kuin mikäkin yöeläin, joka valonlasten nukkuessa vasta alkaa
ruokaansa etsiä pitäen toisinaan kovaakin jyrinää ja säikytellen
herkkäunisia. Nirvana taas -- hänen luonteensa oli kuin Etelä-Venäjän
siintävä aro, rauhallinen ja avara, ääretön ja yksitotinen, jonka
lauhkean ilmakerroksen ainoastaan nouseva ukkosilma panee mahtavasti
väräjämään ja loitsii viehättävän vaihdenäyn luonnontutkijalle tai
taiteilijalle, joka värivivahduksia kaipaa.
12.
Tullut on armaasta-eron aattoilta ja eronhetki jo päätetty. Huomenna,
huomenna on täytymys lähteä hänen, joka enemmän kuin neljän kuukauden
ajan on polkenut venäläistä mannerta jalkainsa alla sen kedon
kukkasia vuoroin kiroten, vuoroin siunaten, siunaten enemmän kuin
kiroten. "Suomi armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon,
kodon saamme, haudan rauhaisen!" Se on entisen koulupojan laulua
tuo eikä se enää paljoa paina; vaeltavan ylioppilaan rinnassa
täytyy toki soida yleisinhimillisempiäkin säveleitä kuin ahtaimman
nurkkaisänmaallisuuden kuiskeet. "Kehdon?" Niin, _sen_ hän on saanut
Suomelta, mutta "koti" ja "rauhainen hauta" -- ovatko myös ne
löytyvät ehdottomasti siitä samasta maasta, jossa hän on syntynyt?
Oi, sieltä niiden löytyä pitäisi, mutta entäpä jos ihmeellinen
kaitselmus toisin tahtoo, miksei niitä voisi etsiä muualtakin?
Kuinka moni isänmaan jalokin poika on löytänyt kodon ja rauhaisen
haudan ventovierailta veräjiltä! Ihminenhän on vapaa! Mutta miksi
sen haudan pitäisi olla juuri "rauhaisen", miksei se saisi olla myös
suloisen-myrskyinen, jos "koto" sen kummulla vain olisi kultainen? --
"Kankahias kultamaina, kultamaina lemmimme?" Niin, _siitä_ tosin irti
päästä ei ikinä voisi, sillä synnyinmaan luonto oli painanut ikuisen
leimansa nuorukaisen sieluun, mutta -- -- -- onhan korkeampiakin,
ylevämpiäkin lempimisen esineitä kuin kultaiset nummet ja kankaiden
kivet, ja se on _ihminen_, ihminen semmoisenaan missä tahansa, jossa
kultainen sydän vain löytyy, joka toista sydäntä lupaa vahvistaa ja
elämäntaistelussa auttaa. Sydämmen ympärillä on sydämmen kotimaa!
Mitä, mitä, mitä Jumalan nimessä hänen, ylioppilas Karmin, siis piti
tehdä?
Näinkö vain ilman muuta hänen erota tulee Nirvanastaan? Ja näinkö
vain rientää syksyiseen, sateiseen Suomeen tuntematonta, tummaa
tulevaisuutta vastaan ja keveästi karistaa päältään koko kesäinen
kummitusjuttu? Ja tovereita tavatessa sitten nauraen kertoa
"säkästyksestään" johonkin "sekarotuiseen venakkoon"? Ei, ei,
tuhat kertaa ei! Nirvananlaisen naisen merkitys ei saanut hukkua
Suomen kylmiin unhojärviin! Nirvana oli toki jotain ihmeellisempää,
täyteläisempää kuin yksikään Suomen salojen sinipiioista, noista
pikkusievistä, nipsanenäisistä, pien-ihanteellisista, mutta tarkemmin
tutustuttua pikkumaisista, koulutyttömäisistä, arkipäiväisistä,
ahdasmielisistä leivänsyöjäin tyttäristä? Nirvana oli toki kaikkia
muita uljaampi, ylhäisempi sekä sielultaan että ruumiiltaan!...
Kaikkia tämänkaltaisia arvosteluita, epäilyksiä, kysymyksiä ja
ristiriitoja hautoi sankarimme päässään sinä iltana, kun hän
viimeistä kertaa läksi illanviettoonsa tuohon rakkaaksi käyneeseen,
matalakattoiseen naapuritaloon, missä Nirvana häntä jo odotti ja oli
järjestänyt kaikki tuossa pienessä kodissa sen mukaan kuin ainoastaan
järkevä ja hellä naisolento osaa järjestää pyhittääksensä iltatunnit
kokonaan sala-rakastettua olentoa varten, jonka tietää piirtelevän
viimeisiä päiväkirjan lehtiään erikoiselta elämän ajalta...
Ja Solmu Sortimo tuli ja otettiin vastaan kuni sadunprinssi
satulinnan neitsytkammariin -- ja kas! hänenkin silmänsä loistivat
tänäiltana ihmeellisemmin kuin koskaan ennen, sillä surunsuloiset
sielunraatelut ne olivat hänen silmiinsä kiillon luoneet niin
että kaikki sen näkivät. Ja varsinkin Nirvana sen huomasi ja
ajatteli itseksensä: "Solmu Sortimon silmät olivat kylmiä silloin
kun hän keväällä tänne saapui -- minä, minä olen ne ilmehikkäiksi
kirkastanut, minä ja se, mikä välillämme on!" Ja Solmu Sortimo tunsi
itsekkin olevansa sadun prinssi, joka oli istutettu satulinnan
pyhimmän neitsyen ihanaverisille vierille.
Kuni siniseen savuun häipyivät muut naiset -- ne olivat nyt hyvät ja
herttaiset nekin -- mutta tämä yksi häälyi likinnä hänen sieluaan
sitä sivellen hienonhienoilla sadun untuvilla ja ihananihmeellisesti
hänen kaihojaan kutkutellen ja lohdutellen.
Oi kuinka hän, Nirvana, oli armas ja tenhoraikas taivaansinervässä
kotipuvussaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin tähdet ja hänen äänensä
soinnahteli kuin etelätuulen suhina lämpöisenä iltana laaksojen
laakerimetsässä...
Suomalainen ystävä tunsi olevansa häneen silmittömästi rakastunut.
Hän unhoitti että soraääniä kesän kuluessa koskaan oli ollutkaan! Hän
tahtoi häntä suudella... ensimmäisen ja viimeisen kerran, tahtoi --
eikä kuitenkaan suudellut. Nirvana oli niin puhdas, niin pyhä, niin
majesteetillinen. Sepä se kai olikin joka hyväilyn esti?...
Tämä oli Solmu Sortimon viimeinen ilta ystävänsä kodissa.
-- Elkää menkö pois koko yönä! kuiskasi Nirvana lempeänleikillisesti.
Kuinka lohduttavaisesti tällaiset sanat poislähtevään sattuivatkaan!
"Ei kieli eikä mikään enää estä Teitä rakastamasta! Kohtalo näyttää
määränneen meidän sielumme ja olemisemme yhdeksi!"
Se oli pieni lippu, jolla nämät merkilliset sanat hohtivat. He
leikkivät viimeisen kerran lipuilla.
Riemuiten piirsi Nirvana vastauksensa: "Siis terve rakkaus, joka et
erotusta eri kansallisuuksien välillä tunne!"
Tällaisia yhteensoinnun ajatuksia he vaihtoivat. Mutta suudelmaa
sen merkiksi -- eivät he vaihtaneet. Silmänsä vain paloivat! Oli jo
keskiyön aika.
Huumautuneena, kuni jotakin pyhää vailla, palasi Solmu Sortimo
asuntoonsa. Kun hän tutki, mitä pyhää vailla hän sieltä tuli, niin
ymmärsi hän että oli tehnyt jotakin luonnotonta sillä ettei vihdoin
viimeinkään ollut Nirvanaa suudellut. Nirvanaa, joka sitä oli
odottanut, sen hän nyt selvästi tunsi!...
Hän ihan paloi harmista ja kivusta että oli ollut pelkuri.
Pelkuri -- niin pienessä asiassa? -- Solmu Sortimo alkoi samana
yönä ruusunpunaiselle paperille kirjoittaa armaalleen kirjettä,
joka alkoi: rakastan, rakastan, rakastan... ja jossa hän taas
sielutieteellisesti koetti selittää sitä, miksi ei ollut suudellut...
Hullu mies! Kolminkertaisella "rakastan" sanalla hän koetti korvata
olemattomia suudelmiaan? Aamulla kun hän heräsi ja hänen silmänsä
sattuivat oman maan karttaan, joka koko kesän siinä oli riippunut
hänen vuoteensa vieressä, rukoili hän:
"Hyvä Jumala, anna minun aina rakastaa Nirvanaa... elämäni loppuun
saakka... ja anna minun ikäni lempiä myös isänmaatani Suomea!"
Hän todella rukoili, rukoili hartaasti; pitkiin aikoihin ei hän ollut
voinut näin todellisesti rukoilla.
Sitten hän nousi ja ryhtyi tukkimaan tavaroitaan matka-arkkuihin...
"Menkäämme kihloihin!" kuiskasi hän sitten armaalleen tavaten
tämän pienessä puutarhassa viimeisessä _rendez-vous'ssa_, mutta
toinen vastasi hänelle lempeästi "ei", vaikka häntä rakastikin.
Vielä rautatieasemalla saivat he tilaisuuden puoli minuuttia
ennen junan lähtöä puristaa toistensa käsiä sekä katsoa toisiansa
syvästi silmiin, ja juuri kun juna läksi liikkeelle, hapuili
poislähtevä nuorimies saattajansa kättä painaakseen siihen hätäisen
suudelman, mutta sieluntuska oli hänet jäykistänyt eikä hän tuntenut
lähestyneensä toista siten kuin rakastavaisten kesken lähestytään
täydellä sielulla. Heidän tunnelmissaan värisi kesällä usein laulettu
mustalaisromanssi:
Miksi, oi ystävä, noin olet vaiti,
Miksikä kasvosi kalpeat on?
Vai erohetkenkö jäähyväistunne
Sielusi nuoren raadellut on?
Äl' huoli: pian taasenhan luoksesi palaan,
Ei kohtalo meit' iäks eroittaa voi!
Ma varmasti saavun ja onnemme paistaa,
Ah saavun, ja sulle vain lempeni soi!
"En usko! En usko! Petos mielessäs väikkyy!
Jo riemuni hetken viimeisen nään...
Miks lähdetkin, armaani, täältä sä poikkeen?
Näin, näin ikipäiviks ma orvoksi jään!"
Sakea savupilvi tuli matkustajan ja asemasillalla liinaansa
heiluttavan naisen väliin, ja kun ilma taas selvisi vapaaksi, ei
Solmu Sortimo enää rakastettuansa nähnyt.