Entinen Nirvana.'

Silloin vasta nuorelta mieheltä pääsi helpoituksen huokaus ja hän

tiesi nyt että ukkonen onnellisesti oli jyrissyt ohi ja että ilma

hänen ympärillään tuulahteli ehkä vielä puhtaampana kuin ennen.

* * * * *

Ja ikäänkuin haihduttaakseen ilmaan viimeisetkin nystyrät

sykertyneistä sydämmistään, läksivät he, Nirvana von Eidmann ja

ylioppilas Karm heti seuraavana aamuna pienelle rautatiematkalle

erääseen paikkaan, jonne Nirvana usein oli aikonut. Että Tatjana

sisarkin tuli mukaan, sitä vaati, paitsi oma halu, se vanhanaikuinen,

herttainen säädyllisyydentunto, mikä oli painanut leimansa von

Eidmannien koko perheeseen.

Oli paisteinen, hiostuttava heinäkuun sunnuntaipäivä, kun nämät

kolme ihmistä eräältä pieneltä asemalta astuivat alas junasta ja

kävelivät puolen virstan päässä näkyvään taloon, joka sijaitsi

jyrkällä jokitöyräällä ja jonka pihakummulla suuri tuulimylly seisoi

ojennellen taivasta kohden valtavia siipiään. Tässä nummimajassa asui

saksalainen mylläri Wolkenfeld, Eidmannien tuttava, ja harvinaiset

vieraat otettiin ystävällisesti vastaan. Asunto oli sievä; pienessä

ryytitarhassa akkunain alla kasvoi ruusuja, georgiineja, reseedoja ja

punamarjaisia kirsikkapuita. Paitsi tornimaista tuulimyllyä sijaitsi

alhaalla joen uomassa harmaa vesimylly siipirattaineen ja noine

ikuisine, hiljaisine kohinoineen, mikä niin omituisesti vaikuttaa

ihmisen mielikuvitukseen.

Yltympäri vihertäviä vieremiä levisivät laveat, majesteetilliset

ruisvainiot, joiden huojuvan tähkämeren ääriviivat haihtuivat

taivaanrannan syvään sineen. Nummimajan kartanolla aivan porrasten

edessä seisoi iso paasikivi, jonka alla, isännän unien mukaan, lepäsi

aarre. Kivenheiton päässä talolta aukeni hiljainen hautaustarha,

jonka eräästä rististä Solmu Sortimo saattoi lukea seuraavanlaisen

kirjoitelman:

"Sinä, joka katsot tätä ristiä, istahda alas penkille, viivähdä

hetkinen ja taita kukkanen minun muistokseni. Minä olen kotonani

-- sinä minun vieraanani." Sitten näytettiin heille kumpua, missä

sanottiin lepäävän kuuluisan Mitka-juoksijan, joka oli juossut kilpaa

kiivaimmankin troikan kanssa; eräs talonpoika oli hänet tappanut

vainajan oman ennustuksen mukaan. Oli siellä joku kolmaskin hauta,

jolle Nirvana vei kukkia.

Kaupunkivieraat viettivät koko päivän ystävällisen myllärimestarin

luona syöden ja juoden vuoroin ulkona, vuoroin sisällä. Aamulla kello

7, kun Nirvana Napoleonovna, turhaan kolkutettuaan ovelle, astui

herra Karmin makuuhuoneeseen, ei hän tätä tavannutkaan. Suomalainen

ystävä oli kadonnut, ja auki heitetty akkuna osoitti reijän, josta

lintu oli häkistään paennut. Hän hiukan hämmästyi, mutta kohta huusi

mylläri tuulimyllyn tornista että valkoinen lakki vilkkui kaukaa

vainiolta. Puolen tunnin päästä vilahti se jo pihassa ja molemmat

neidit von Eidmannit riensivät sitä vastaan.

-- Missä olette ollut, monsieur Karm?

-- Aamuruskon mailla... satujen saarilla... valkeuden

valtakunnassa... pyhillä teillä, jalosukuiset neidit! vastaili Solmu

Sortimo juhlallisesti ja kertoi hehkuvin poskin, kuinka hän jo

kello 3 oli hypännyt ulos akkunasta ja lähtenyt nousevaa aurinkoa

vastaanottamaan.

Ja oli tuntunut niin ihmeelliseltä hänen mielessään, ei iloiselta,

vaan avaralta, ei synkältäkään, vaan haalealta ja omituisen hartaalta

ja vapaalta. Ja hän oli tuijottanut äänettömänä aamuruskoa kohti,

mutta sitten kun auringon kuningasvaunut kultaisin rattain ajoivat

esiin lakeudelle, silloin oli hänessä herännyt laulun halu. Ja hän

oli laulanut rintansa täydeltä selittämättömin sanoin ja sävelin

aivankuin olisi hän ollut yksi niitä, jotka mielettömässä huumeessa

hurraavat suuren valtakunnan tsaarille, joka sotilasleirillä ajelee

yli äärettömien vainioiden...

-- Te olette uneksija! arveli myllärin rouva.

He heittivät väliaikaiset hyvästit Wolkenfeldeille ja läksivät

kolmisin jatkamaan retkeänsä toisen saksalaisen myllärin kartanoa

kohden, jonne sanottiin olevan matkaa kuusi virstaa. He vaelsivat

jalkaisin halki noiden lainehtivien vainioiden ja tuoksuvien

heinikkojen ihanassa helteessä tuontuostakin pysähtyen kukkasia

keräilemään tai heinäsuovissa lepäilemään. Ei ainoatakaan muuta

ihmistä näkynyt äärettömällä niityllä. Ja kun Tatjana kerran riensi

heistä edelle ja Nirvana ja Solmu Sortimo jäivät kahdenkesken

kukkanurmelle istumaan sekä katsahtivat toisiansa silmiin, niin tämä

suvensuloisen lakeuden rajaton vapaus, jossa he huomasivat olevansa

yksin, heitä kumpaakin säpsähdytti, pyhästi vavahdutti ja pani heidän

sydänhermonsa väräjämään. Ja he heittivät pingoitetun katseen läpi

kullanhohtavan, auteressa savuavan ilman... ikäänkuin salaa rukoillen

apua, jotta näkisivät ihmisiä...

-- Kuinka kuuma! äännähti Nirvana kääntäen kasvonsa poispäin

toveristaan ja viuhtoen silkkisellä nenäliinallaan. Sitten hän

sanoi herra Karmille, joka siinä lepäsi ikäänkuin läähätystään

pidätellen vatsallaan nurmikolla: -- Hyvä ystävä Solmu Sortimo,

menkää te tavoittamaan Tanjaa ja antakaa minun jäädä vähän yksikseni!

Tarvitsen... oikoa sukkiani.

"Enkö saa auttaa?" ajatteli toinen, mutta totteli nöyrästi, tuntien

jo hyvin Eidmannien pyhät säädyllisyyslait ja ollen haluton niitä

omasta alotteestaan rikkomaan. Ja tavotettuaan Tatjanan tunsi

että oli parasta niinkuin oli ja ettei häntä, kokematonta, ujoa

nuorukaista kukaan nainen vielä koskaan ollut mihinkään luvattomaan

houkutellut. Ylevä, ylevä ja puhdas oli hänen ystävänsä Nirvana!

Kuinka hän häntä kunnioittikaan, ihmeolentona ihailikaan! -- --

Kultaiset, sakeat auteret vipajoivat nummella... Kas, nyt ne äkkiä

ohenivat ja lakeuden reunasta tanssi vastaan vilpas tuuli, raittiisti

hivellen kulkijain kuumia poskia.

-- Vettä, vettä! huudahtivat kaikki kolme.

-- Se on suuri järvi, Venäjättären silmä!

-- Se on oikea ulappa, jossa aaltoja käymään mahtuu!

-- Kuinka viileätä! Kuinka ihanaa!... En ikinä ennen ole nähnyt

oikeata järveä! huudahteli Tatjana neiti lapsellisessa riemusta.

Ja lisäsi sen, minkä todellinen venakko aina lisää, kun jotakin

mieluista luonnossa keksii: -- Kerrassaan hurmaavaa! _Prosto

prjeelestj!_

Suuren järven ulappa siellä todellakin aukeni heidän edessään ja

he lähestyivät aavikon reunaa, jolla kohosi mylläri Gartenranken

kartano, kuni pieni linnoitus, korkeilla, valkoisilla kivimuureilla

ympäröity.

Mutta hiukan syrjässä, suuren järven partaalla seisoi mustunut

kalastajakylä...

Sinne alas kohisevaan rantaan riensi Solmu Sortimo ja hyppäsi

ensimmäiseen venheeseen, joka parahiksi oli jostakin saapunut. Ja

Solmu Sortimo tahtoi näyttää, kuinka Suomessa soudetaan!...

Mutta perätuhdolla keinui aaltojen tahdissa roteva kalastajatyttö,

jonka valkoiset hampaat, raikas nauru, verevät poskipäät ja kirkkaat

silmät suomalaista ylioppilasta hätkäyttivät. Ja hän sanoi itsekseen:

"Täälläkin on kauneutta!" Ja souti hämmästyneenä takaisin lisäten

ajatuksissaan: "Jos minä nyt olisin niinkuin monet muut, niin

tuonne mustuneeseen kylään minä hiipisin -- ja tervettä, verevää

kalastajatyttöä yhä naurattaisin ja hänen valkoisia hampaitaan

ihaeleisin. Ja antaisin palttua noille aatelisneideille!"

Nämät olivat vain lentävän hetken heikkouksia hänessä, ehkä

samaanvivahtavia kuin jonkun entisajan venäläisen runoilijan,

joka karkasi mustalaisseuraan Venäjän villeille aroille jättäen

kyllästyneenä hienon mailman selkänsä taa.

Pian hän niistä erkani, kun Tatjana von Eidmann saapui häntä

päivälliselle huutamaan samalla innostuen keräilemään helmaansa

pieniä kiviä, jotka aallotarten salaiset sormet olivat soikuloiksi

sorvailleet.

-- On sääli että täytyy jo huomenna lähteä paluuretkelle, -- sanoi

Solmu Sortimo, -- olisin halunnut hiukan tutustua noiden kalastajain

elämään...

-- Niin, ihan varmasti te löytäisitte täällä paljon runollisuutta!

myönsi Tatjana lämpimästi. -- Mutta miksette voikkin jäädä muutamiksi

päiviksi?

-- Enhän toki seuran pettäjäksi rupea, -- sanoi Solmu Sortimo nousten

ylös törmää Tatjanan jälissä.

Heidät pantiin komean Nirvanan kanssa istumaan rinnakkain

päivällispöytään, ja talonväki heitteli kiharapäiseen suomalaiseen

herraan tutkivia silmäyksiä.

-- Puhutteko saksaa, nuori mies? kysyttiin saksaksi.

-- Vallan vähän, sopersi Solmu Sortimo ja söi ja käänsi puheen aina

venäjäksi. Hänen oli mahdotonta ajatella kahta vierasta kieltä

yhtaikaa.

Sitten olivat vieraat suuressa puutarhassa ja saivat luvan syödä

marjoja kirsikkapuista niin paljon kuin halusivat; omenat riippuivat

vielä raakoina puissaan.

Outojen saksalaissiirtolaisten keskellä, joiden elämästä ei

tuntenut olevansa erittäin viehätetty, loi Solmu Sortimo etsivän

silmäyksen Nirvana Napoleonovnaan, mutta ei voinut olla muistelematta

kalastajatyttöä, jonka kanssa oli soutanut.

-- Minäpä näin kaunottaren! tunnusti hän ystävälleen.

-- Silmistänne toki heti huomasin päivälliselle tullessanne että

olitte näyn nähneet, -- sanoi ystävä rauhallisesti. -- Ette osaa

mitään peittää.

-- En tahdokkaan!

-- Ja vaikka tahtoisittekin... Kaikki teistä läpikuultaa!

-- Hoo, hoo... naurahti toinen, arvellen hiljaa mielessään: siellä

vainiolla näin vilahduksen hänen itsensäkin sisintä!

He kävelivät alas järven rantaan lähteäksensä Nirvanan kanssa

kahdenkesken soutelemaan, mutta äkkiä nouseva ukkosenkuuro ajoi

heidät takaisin taloon ja vieraiden täytyi koko illan istua

saksalaisen myllärin tuvassa sadetta pitäen. Vasta yön tultua lakkasi

sade. Solmu Sortimo pantiin nukkumaan toiselle puolelle pihaa samaan

kammioon mylläri Gartenranken kanssa, joka hänelle sotkuisella

venäjänkielellä kertoili "geschäfteistään" sekä siitä, miksi oli

luopunut saksalaisesta isänmaastaan. Hajamielisesti kuunteli häntä

suomalainen ylioppilas väsyneenä loikoen keskellä lattiaa, johon

hänelle oli tila laitettu.

"Elämä on häälymistä, aaltoilemista", ajatteli hän.

Aamulla läksivät vieraat talonväen kanssa yli samojen siintävien

vainioiden ja palasivat vihdoin iltajunassa kaupunkiin.

Solmu Sortimon saattaessa von Eidmannin neitejä näiden kotiin,

kohtasi häntä se odottamaton ilmiö että laulajatar Irina Ivanovna

sillä aikaa oli aavistamattoman pian saapunut takaisin Pietarista ja

seisoi parhaikaa kenraalinlesken talon portilla, jo kaukaa iloisesti

irvistellen retkeltä palaaville, varsinkin suomalaiselle. Solmu

Sortimo ei hämmästynyt, ei ainakaan hämmästystään näyttänyt. Mutta

sitä hän ei voinut välttää että kohtaus hänen ja Irina laulajattaren

kanssa jälleen muodostui koomilliseksi. Kuin kissa ja koira nämät

ihmiset toisilleen taas sähähtivät. Kissa naukui ja keimaili

ranskaksi, koira murisi ja alkoi haukahdella suomeksi.

-- -- --

Nirvana vain hymyili heitä kuunnellessaan.

Käsittämätöntä oli, miksei ylioppilas Karm mylläriretkeltä tultuaan

sitten moneen vuorokauteen rohjennut mennä von Eidmannien luokse.

Suloisten naapurien ikkunat tosin hänen sivu kulkiessaan sattuivat

olemaan suljettuina eikä kenenkään tuttua päätä vilahtanut ruutujen

takaa. Solmu Sortimo oli aina ollut herkkä ja päätteleväinen

ulkonaisista satunnaisuuksista...

Hän tunsi olevansa hyljätty ja vaelsi raskaissa mietteissä.

"Tässä minä kuljeksin, yksinäinen muukalainen vieraalla maalla. Ei

ketään se liikuta että minulla on ikävä. Jos itseni lopettaisin ja

jättäisin rintani päälle lipun, ehkä minua sitten vasta uskottaisiin?"

Jonakin iltana tultuaan suuresta puistosta, missä oli syrjästä

seurannut outojen kylpy vierasten iloisia leikkejä, kirjoitti hän

päiväkirjaansa runonkin:

Ah kuinka mun ompi nyt ikävä,

Ah kuinka on mieleni musta,

Kun yksin rientävi elämä

Ja ei ole lohdutusta...

On kullat toisilla kullakin,

Ne illoilla kaksin kulkee,

Ja varjossa vaahteran useakin

Oman armaan syliinsä sulkee.

Vaan mulla ei kullasta muruakaan

Sulolehtojen liepeillä laulaa,

Mun haaveeni vaan unihoureissaan

Vale-impyjä kärsien kaulaa...

Solmu Sortimon mielihautelut hiukan virkistyivät, kun jonkun päivän

kuluttua kaupunkiin ilmestyi suomalainen maisteri Långström, joka

joutui hänen asuinkumppanikseen vapaaherratar Armendorfin hoitoon.

6.

Taas on tullut kesäilta, taivas seijastuneena kaareilee, tuuli

on vaijennut. Punakeltainen täyskuu verkalleen nouseskelee

apilastuoksuisen tasangon näköpiirin takaa, ja suurena, rauhallisena

kurkistaa suoraan sitä viheriäksi maalattua taloa kohden, joka seisoo

Eljankadun ja Pimeän poikkikadun kulmauksessa.

Pari ikkunaa on kadulle päin avattu, kaihtimet tiiviisti eteen

lasketut, mutta niiden läpi kuultaa lampun keltainen valo ja

vilvehtii liikkuvia ihmisvarjoja, samalla kun innokas laulu ja

flyygelin sävelet selvästi kuuluvat kadulla kulkijain korviin. Irina

laulajatar se siellä iltansa kuluksi säveliä kaijuttelee.

Sattuupa viheriäksi maalatun talon ohi kävelemään nuorimies,

päässänsä valkoinen lakki. Menee ohi, kääntyy takaisin, pysähtyy

ikkunan eteen ja jää kuuntelemaan kummallisia säveliä nojautuneena

hienoon kävelykeppiinsä ja kasvot käännettyinä päin kuuta. Laulu

siellä sisällä loppuu, nuorimies kallistaikse liki ikkunaa ja

mieltymyksensä merkiksi paukauttaa kätensä yhteen. Heti leiskahtaa

kaihtimien lieve syrjään ja laulusalista pistäiksen ulos

sysitukkaisen naisen pää uteliaana kurkistaen ruudun läpi. Nuorimies

kohauttaa lakkiaan, kaihdin putoaa äkkiä eteen, mutta kohta kajahtaa

voimakas ranskalainen aaria sieltä sisältä -- häntäkö varten, kukas

tiesi? Sitten ilmestyy katukäytävälle toinenkin nuorimies, päässänsä

samallainen lakki kuin edellisellä, vaikka korkeampi. Molemmat he

hetken kuuntelevat sisältä kaikuvaa sävelsarjaa, mutta jatkavat kohta

kävelyänsä suoraan kuuta kohden aivankuin ei viheriäksimaalattu talo

heitä vähääkään viehättäisi. Heillä on muka omat intressinsä ja he

puhaltelevat paperosseistansa savuja kohti venäläistä kuuta...

Kun he taas palaavat kulmatalon ohi, eivät he enää sieltä kuule ääniä

ja pyrkivät sivu aikoen yömajaansa, mutta silloin huomaa se nuorempi

nuorimies viereisen talon avatussa ikkunassa, paitsi laulajatarta,

joka siinä talossa asuu, myös toisen naisolennon, jonka otsa

kirkkaana kaartuu ja silmät ylevinä sädehtivät, ja jonka huulilla

asuu viileä lempeys ja sydämmen herttainen hyvyys. Nämät kaksi naista

siinä katselevat ulos tyyneen heinäkuun kuutamoyöhön. He tahtovat

vain "vähäsen katsoa" ennen maata-menoa. Silmäniskuja -- äänettömiä

kaihon käskyjä.

"Monsieur Karm, tulkaa tänne!" Suuret, avoimet, ruskeanpolttavat

silmät iskevät vallattomia säteitä, tummat mieskiharat häilähtävät

lumivalkoisen lakin alta, kookas, solakka vartalo notkahtaa.

Yks harppaus vaan -- hän seisoo ikkunan alla ja alottaa iloisen

pakinan naisten kanssa. Hän on tänään tavallista pirteämmällä

mielellä ja keskustelukin vieraalla kielellä sujuu paremmin. Toinen

naisista ojentaa hänelle kätensä ja kiittää häntä jostakin, jonka

hän päivällä väittää häneltä saaneensa. Olen teistä tehnyt uuden

havainnon, sanoo kirkasotsainen nainen, te olette suomalaista

kiveä ainoastaan ulkopuolisesti -- sisäpuolelta ette ensinkään ole

kiveä! Sysisilmäinen nainen lisää: olette kuutamokivi! Minussa on

todella kiveä ja kuutamoa, vastaa puhuteltu. Mutta miksi olette

tänään niin toisellainen kuin ennen? utelee sysisilmäinen nainen.

Millainen sitten? Niin puhelias, niin hyvä ja haaveksivainen? Olen

vaihtelevainen luonnoltani, selittää nuorimies sävyisästi: tyyni

jumalainen yö ja tämä kuutamo nähkääs... Huomenna kenties olen toinen

kuin tänään! Koska olette noin vaihtelevainen, sanoo sysisilmäinen

nainen, niin hän, jota kerran rakastamaan tulette, on pian teidän

suhteenne pettyvä? Toivon etten koskaan niin syvästi syty etteikä

toinen niin rajusti rakastu! ilakoiden vastaa nuorimies keppiänsä

heilutellen. Kirkasotsainen nainen vetäytyy pois ikkunasta eikä

näyttäydy enempää. Nuorimies lavertelee vielä kotvan aikaa, katsahtaa

sitten ympärilleen, huomaa että toveri on hänet jättänyt siihen,

ja itse pyytää Irina Ivanovnaa ajamaan hänet pois ikkunansa alta.

Tämä ojentaakin kätensä hyvästiksi, vetäytyy piiloon, mutta hypähtää

samalla takaisin kuin kissa, heittää sukkelan lentosuukkosen, ja

paiskaa ikkunan kiinni. Mutta ennenkuin aukko kokonaan umpeutuu,

ehtii Irina naikkonen kuulla alhaalta huudahduksen: "hyi teitä!"

Ja samalla silmänräpäyksellä kun ikkuna paukahtaa umpeen, helähtää

myös sieltä ruutujen takaa raikas nauru, joka kummallisesti hivelee

nuorenmiehen korvia. Yö on tullut -- satakieli yksin jää lehdikkoon

laulamaan...

-- -- --

Nirvana Napoleonovna ja Solmu Sortimo palasivat kaupungin suuresta

puutarhasta -- kylpypuisto ja kaupungin puutarha olivat eri paikkoja

-- kuuntelemasta sotilasseitsikon juhlallista torvisoittoa ja

mustalaistyttöjen riipaisevia rakkaudenlauluja. Oli kohta sydänyö,

mutta pimeän hääti mitä kirkkain kuu, jonka hohde ihanana lankesi

tuulettoman virran sileälle pinnalle hopeoiden sen kimmeltävillä

juovilla siinä missä eivät rannan raitojen ja korkeain poppelipuiden

tummat varjot sen tietä estäneet. Mutta nämät kaksi palaavan

seurueen henkilöä, jotka kävelivät hiukan jälempänä muista ja

jatkoivat keskustelua, minkä jo puutarhassa olivat alottaneet, eivät

juhlallista yövalaistusta paljoakaan huomanneet. Keskustelu kaupungin

puutarhassa oli alkanut siitä että Nirvana Napoleonovna oli Solmu

Sortimolle huomauttanut, kuinka tämä taas tänään oli saattanut olla

"niin huonolla ja pisteliäällä tuulella". Tahtoi nyt tietää siihen

syytä.

-- Syytä? Miksi sitä välttämättä tahdotte tietää? Eikö ole kylliksi,

kun sanon että syytä _on_...

-- Mutta mikä? ahdisti Nirvana.

-- En saata suullisesti sitä teille sanoa, -- vastasi toinen.

-- Oletteko muille joskus sanonut?

-- En.

-- Ettekö voisi kirjoittaa?

-- Ei kannata! sanoi Solmu Sortimo.

-- Sanotte kaikesta ettei "kannata"! Miksei esimerkiksi tämä kannata?

-- Siksi että olen tehnyt sen havainnon että salaisuuksien

uskomisesta seuraa vain ikävyyksiä.

-- Surkuttelen että niin on käynyt... sanoi Nirvana ja vaikeni

hetkeksi miettimään, ja he kävelivät hiljaa bulevaardin puiden

välissä.

-- Te, herra Karm, vaaditte mailmalta liian paljon, -- virkkoi

vihdoin nainen. -- Te haette kunniaa ja rakkautta kaikilta ettekä

tyydy yhden henkilön kunnioitukseen ja rakkauteen. Olette kovin

itserakas ja sangen ylpeä olento.

-- Sitä olette ennenkin sanonut! väisti toinen. -- Mutta minua ei

tosiaankaan tyydytä yhden ainoan olennon niin-nimitetty rakkaus

minuun. Jos nimittäin rakkautta on olemassakaan? Olen aina epäillyt,

voiko ihmissielu olla niin itsekkäisyydestä vapaa että todella

tahtoo auttaa toista ihmistä ja elää, se on: uhrautua toisen

hyväksi. Ei ole sellaista jaloutta maan päällä, eivät yksilön

kärsimykset toisia liikuta. Jos esimerkiksi minä nyt kuolisin, niin

ei haudallani monikaan lausuisi todellisen kaipauksen tunteita. Ja

olkoonpa että kuoltuani minusta hyvääkin sanottaisiin tai minut muka

ymmärrettäisiin -- mitäs sekään merkitsee? Tämä kaikki huomio tulisi

liian myöhään. Miksen eläessäni saanut olla sellaisessa arvossa?

Miksen eläessäni itse omin silmin saanut nähdä, omin korvin saanut

kuulla, omin sydämmin saanut tuntea lähimmäisteni rakkautta ja

osanottoa? Ei, tämän mailman meno on liian surullista...

-- Te sekoitatte kaikki yhteen, te olette hirveä pessimisti ja --

egoisti! keskeytti Nirvana.

-- Jahka puhun loppuun. Te mainitsitte rakkaudesta ja otaksuitte

että rakkaus kaikki parantaa. Mutta eihän kukaan tiedä mitä rakkaus

onkaan. Toinen sanoo niin, toinen näin. Muistuu tässä mieleeni eräs

Turgenjevin kertomus. Kirjevaihto naisen ja miehen välillä. Mies

kirjoittaa m.m. näin: "Rakkaus ei ole mitään tunnetta, se on tauti,

erityinen sielun ja ruumiin tila... se valtaa ihmisen kysymättä,

äkkiä, vasten tahtoa... se on kuin kolera tai kuumetauti...

Rakkaudessa on toinen toimiva henkilö -- orja, toinen -- valtias,

eivätkä runoilijat suotta ruikuta kahleista, jotka rakkaus päälle

laskee. Rakkaus on kahle vieläpä raskain kahle..."

-- Kaikkea roskaa te luettekin muistiinne! huudahti Nirvana. --

Turgenjev kirjoitti aina surullisesti ja synkästi rakkaudesta. Mutta

tiedättekö miksi?

-- Minun ei tarvitse tietää, miksi -- tai millainen hänen oma

elämänsä oli, -- vastusti nuorimies.

-- Tottakai teidän tarvitsee tietää, mistä hän sai aihetta näin

kirjoittamaan! kumosi Nirvana tyyneesti. -- Kuulkaa: Turgenjev

eli sangen onnettomassa avioliitossa. Hän rakastui erääseen aivan

nuoreen, 12-vuotiaaseen tyttöön... Ja...

-- Mistä te sen tiedätte? väitti yhä toinen.

-- Yksityisistä lähteistä... Mutta nyt tulemme kotiin. Lupaatteko,

herra Karm, joskus toiste _minulle_ sanoa tai kirjoittaa tuon syyn,

jota nyt ette ilmaissut?

-- Tahdon miettiä asiaa, -- sanoi Solmu Sortimo lauhtuneena että oli

saanut jonkun verran purkaa kipeitä tunnelmiaan.

Nirvana Napoleonovna puristi lämpimästi hänen kättään, katsoi silmiin

ja sanoi kuiskaamalla: "Nukkukaa hyvin!"

"Nukkukaa hyvin?" Niinkö hän sanoi? Jospa hän, tuo nainen, olisi

tietänyt, kuinka toinen nukkui!!...

-- -- --

Päivät tulivat ja yöt menivät. Tehtiin huviretki johonkin pyhään

kylään, tällä kertaa neljän hevosen vetämissä vanhanaikuisissa

ajoneuvoissa, joiden korkealla n.s. mestauslavalla istui 13

henkinen seurue, jota lukumäärää venäläinen sanoo "pirun

tusinaksi". Valtioneuvos, hovilääkäri-vanhus Ivan Grosnij se oli,

joka moisen juhlaretken kustansi ikäänkuin lepytykseksi siitä

että tuonoin Monte-Kristo-pyssyllänsä oli ampunut alakerrassa

asuvan kenraalinlesken pientä koiraa. Mitä kaikkea hupaista tällä

retkellä tapahtui, mitä hyvää nuot kolmetoista osanottajaa saivat

nauttia sielun ja ruumiin puolesta venäläisen samovaarin, hunajan,

hillopiirakan vieläpä viinin ääressä lepäillessään pähkinäpuiden

katveessa nurmisella nummen töyräällä tai mitä lauluja vuoroin

Irina Ivanovna ja maisteri Långström virittivät luonnon helmassa,

tai kuinka tämä konkkaroikka sitten tyytyväisesti huudahdellen ja

hoilaten, veripunaisen auringon laskiessa lakeuden taa, hirveällä

ryminällä saapui takaisin pölyiseen kaupunkiin, -- siitä kaikesta

kävisi pitkäksi seikkaperäisesti kertoa. Pääasiaksi on vain

merkittävä että se oli aito-venäläinen, kansanvaltais-ylimyksellinen

retki, johon suomalaiset valkolakkiset herrat tehokkaasti ottivat

osaa, nähtävästi tunnustaen että kaikki ihmiset ovat suuria lapsia,

jotka tuontuostakin tarvitsevat tyhjäntoimittajan huvituksia

elääkseen tai ainakin elämää miettiäkseen.

Solmu Sortimo Karm oli loppuretkellä käynyt äänettömäksi, ja heti

kun ryskyvät ajopelit pysähtyivät von Eidmannin portille, hyppäsi

hän alas korkealta lavalta ja kiiruhti ensimmäisenä puristamaan

valtioneuvoksen kättä, jota nähtävästi miellytti että kaikkien oli

pakko häntä kiittää retkestä.

Kun toiset vielä olivat haltioissaan onnistuneesta retkestä ja jäivät

siitä joukossa puhelemaan, hiipi Solmu Sortimo yksin asuntoonsa,

sulkeutui huoneeseensa ja alkoi itseksensä hautoa ajatuksiaan, kuten

hänen tapansa oli:

"Eikö mikään pysy? eikö mikään säily? Kuinka pienet ulkonaiset seikat

riistävät naiselta viehätysvoiman! Joku ilme, joku liike, joku

äänensorahdus puheessa, joku henkäys, jossa tunto vainuaa jotain

vastenmielistä -- ja särkynyt on entinen eheä kuva, särkynyt kuni

särkyy lammen laaka pinta, kun siihen pikkuinenkaan kivi viskataan.

Lammesta toki tulee jälleen tyyni ja sorea ja kirkas, vaan tämä

rikkunut pinta ei enää entiselleen silene."

Solmu Sortimo Karm ei pariin viikkoon käynyt naapuritalossa, vaan

kidutti itseänsä kaikenlaisilla epäilyksillä. Saattoi mennä

kolmekkin päivää ettei hän edes vilahdukselta ollut nähnyt ystävänsä

kasvoja. Lempiväisille, kuten tiedämme, on kolmekkin vuorokautta

yksinäisyydessä kuni kolme iankaikkisuutta kadotuksessa.

Huhun kertoma hämärä tapaus naapuritalon yläkerrasta häntä hiukan

jännitti ja saattoi ajattelemaan muidenkin ihmisten elämänjuoksua.

Ukko Grosnij oli eräänä yönä saanut omituisen sairauden kohtauksen,

tempaissut montekristonsa ja tähdännyt: ei koiraa -- vaan omaa

vaimoansa, joka oli noita-akan näköinen vanha Israelintytär, vaikka

nuoruudessaan ollut ehkä kauniskin. Vanha valtioneuvoksetar oli

pyssyn edestä juossut alas rappusia ja herättänyt von Eidmannin

neidit, jonka jälkeen kaikki riensivät hätään. Kun tultiin ylös,

tavattiin vanhus katkerasti itkemässä. Edellisenä yönä oli hän ollut

tukehtumaisillaan, mutta paikalle kutsuttu lääkäri oli akkunat auki

repäisemällä saanut ukon tointumaan. Sanottiin valtioneuvoksen

näinä päivinä miettineen matkaa lähimpään lääninkaupunkiin

kuolintestamenttiansa tehdäkseen ja huhuttiin myös että ukko uhkasi

tehdä puolisonsa perinnöttömäksi. Puheiden mukaan oli valtioneuvos

Grosnij rikas mies, joka paitsi Pietari-asuntoaan, omisti tässä

pienessä kylpykaupungissa seitsemän kartanoa. Kaikesta päättäen oli

Grosnijn perhe, josta avioliitosta Irina Ivanovna oli lähtösin,

onnetonta joukkoa.

Suomalaisia kohtaan olivat mainitut vanhukset varsin ystävällisiä

ja saattoipa tapahtua että itse vanha tohtori Ivan Grosnij joskus,

riideltyään kylliksi pitkänenäisen puolisonsa kanssa, hiipi Solmu

Sortimon kamariin ja pyysi tätä soittamaan huilullaan jotakin

suomalaista kansanlaulun sävelmää. Ja tuli silloin kuin kuningas

Saul nuorukaisen Daavidin harpunsoitosta liikutetuksi ja pahojen

henkien kahleista kirvoitetuksi. Ei hänen koskaan -- kaikkien

ihmetykseksi -- kuultu sanovan pahaa sanaa Solmu Sortimolle,

vaikka kaikkien piikitteleminen kuuluikin hänen jokapäiväiseen

ohjelmaansa. Hänen korkea puolisonsa Sarah Samuelintytär taas

voiteli nuorta suomalaista saksankielellään vieläpä hunajallaan,

kutsuen joskus ohimenevät naapurin herrat luoksensa teenjuontiin.

Maisteri Långströmin kanssa oli rouva Grosnaja aivan sydänystävä,

joka kai johtui siitä että mies hänestä näytti aineellisesti

lupaavammalta kuin nuorukaisvartaloinen herra Karm -- Irinankin

suhteen -- ja että tämä saksaksi kokolailla osasi solkata niistä

suurmailman juonista, joita pidetään kansainväliseen sivistykseen

kuuluvina. Näinpä siis kummallakin riitelevällä aviovanhuksella

oli oma suosikkinsa niinä kesäisinä viikkoina, jotka he näkivät

hyväksi viettää tuossa pienessä kylpykaupungissa. Mitä maisteri

Långströmiin muuten tulee, niin sukelsi hän suhteisiinsa noin vain

pilan kannalta, nähdäksensä, oliko ilmakehästä ehkä jotakin kiinni

pyydystettävää. Hänen huomaavaisuutensa pienen, mailmanvilkkaan Irina

neidin suhteen sekä kohteliaat kävelyretkensä tämän naikkosen kanssa

tähtäsivät ehkä myös samaan suureen päämäärään. Rakkaat matkustelevat

maamiehemme Venäjällä osaavat kylläkin valikoida mustan multansa ja

hakea omenansa, kukin makunsa mukaan, eikä siitä liene mitään pahaa

sanottavaa.

Ylioppilas Karmin kieliopiskeluun kuului luonnollisesti myös

seurustelu ystävällisen emäntänsä kanssa. Joka-päivä tuli hän

kuulleeksi vapaaherrattaren joustavia jutteluita, joita saattoi

kestää tuntikausia samovaarin ääressä. Leskirouvan harvinainen

avomielisyys, millä hän oman elämänsä tähänastista tarinaa kertoi, ei

suomalaista kuitenkaan paljon viehättänyt.

Kahdeksantoista vuotiaana tyttönä oli Aleksandra von Eidmann,

vanhin kenraalinleski Eidmannin tyttäriä, joutunut naimisiin

unkarilaissukuisen parooni-upseerin, eversti Armendorfin kanssa.

He olivat asuneet komeassa talossa, jossa nuorella parilla oli

käytettävänään seitsemän huonetta ja joukko palvelijoita. Aineellinen

asema näytti tavallisen hyvältä ja elämä kävi säädyn ja arvon

mukaan. He olivat olleet naimisissa vähää vaille kaksi vuotta, kun

eversti Armendorf sai määräyksen siirtyä johonkin Kaukaasialaiseen

rykmenttiin villejä vuoriheimoja vartioimaan ja kurissa pitämään.

Sille kaukaiselle matkalle hän jäi, ja nuori vapaaherratar, joka

miehensä lähtiessä oli raskaana, jäi yksin. Sinne katosi mies kuin

tina tuhkaan eivätkä mitkään tiedustelut nuoren rouvan puolelta

tuoneet päivän valoon, miten hänen oikeastaan oli käynyt. Hänen

otaksuttiin tulleen salaa murhatuksi, ja nuori leski sai ottaa

elämän surun jo varhain päällensä, mikäli isku häneen sattui. Lapsi,

joka hänelle syntyi, kuoli parin kuukauden ikäisenä, kuten näytti,

ymmärtämättömän hoidon takia. Lapsen kuolema koski rouvaan kovemmin

ja voitiin korvata ainoastaan pienellä otto-tytöllä, joka oli jäänyt

orvoksi jonkun pietarilaisen sukulaisen kuoltua. Mutta ottotyttökin

kuoli kouristustautiin jonkun vuoden kuluttua.

Miehen kadottua jäljettömiin, ilmikävi pian ettei nuorella

vapaaherrattarella ollut juuri muuta omaisuutta kuin joukko

keskinkertaisia huonekaluja sekä muutamia tusinoita hopealusikoita.

Taloudenhoito rappeutui huimaavaa vauhtia ja ennenkuin viisi

vuotta oli kulunut, älysi nuori leskirouva olevansa yksi noita

Venäjän valtakunnan kerjäläisköyhiä henkilöitä, joilla ei ole muuta

kadehdittavaa kuin loistava aatelisnimensä. Hänen täytyi nöyrästi

luopua seitsemästä huoneestaan, hansikaskätisestä lakeijastaan --

ja vuokrata halpa kolmen huoneen asunto, jotka hän sai maksetuksi

vähitellen myömällä hopeakalujansa. Kun nekin loppuivat, täytyi

hänen ruveta pitämään vuokralaisia, joiksi hän mieluummin halusi

muukalaisia kuin venäläisiä. Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kun

hän äkkiä varmalta taholta sai tietää että hänen miehensä, jota

koko pikkukaupunki piti ammoin kuolleena, oli nähty Varsovassa,

Puolassa. Hänen yksinkertaisessa sydämessään syttyi riemukas

haave jälleenyhtymisestä ja sitä varten ryhtyi hän -- virallisiin

toimenpiteisiin aviomiehensä takaisinsaamiseksi. Mutta köyhtyneen

lesken juoksut kuvernöörin virastossa eivät vieneet mihinkään

tuloksiin. Hän ei miehestään nytkään saanut mitään tietoja,

mutta itsepäinen huhu, kerran syntyneenä, jäi vuodestavuoteen

kertomaan että parooni Armendorf kyllä on elossa, vaikka ei miestä

vaimonsa majamailla näy. Jokainen sai tehdä johtopäätöksensä

tästä avioliitosta mielensä mukaan. Vapaaherrattaressa itsessään

sikisi vaimonsa hyljännyttä miestä kohtaan katkeruus, jota hän ei

koettanutkaan salata. Jokapäiväisimpänä teepöytäjutteluna saattoi hän

ilmilausua että jos hänen "miesvainajansa" vielä -- kaiken surkeuden

jälkeen -- julkeaisi astua hänen eteensä, hän hänelle kääntäisi

selkänsä, sillä hän ei ikinä voi hänelle anteeksiantaa katalaa

hylkäystä, jossa nähtävästi viranomaiset olivat salaliitossa häntä

vastaan.

Yksinkertaista ja vaatimatonta oli nyt leskirouva Armendorfin

elämä. Se oli siinä määrin yksinkertaista että hän itsekkin sitä

häpesi salaamalla viikkokausia herra Karmilta, jonka joku entinen

vuokralainen oli hänen luokseen suosittanut, ettei hänen kannattanut

pitää edes omaa palvelijatarta. Itse valmisteli hän vuokralaisten

päivällisaterian, joka useinkin epäonnistui, vieläpä korjasi

näiden makuuhuoneet, ainoastaan sillointällöin käyttäen kodissaan

äitinsä palvelijoita. Ei ollut kummasteltavaa että köyhtynyt rouva

iloitsi joka-kerta kun hänen vuokralaisensa ilmoittivat menevänsä

päivällisille muualle, tai yöllä palaten vieraista, tyytyivät

illallisekseen lasilliseen puolijäähtynyttä teetä. Ainoastaan

seuran vuoksi hän herrojansa ikävöitsi ja osasi todella hauskalla

puhelulla useimmiten korvata ruokapöydän puutteellisuudet vieläpä

epäsiisteydenkin, jonka ilmiön kanssa Venäjänmaan herrasväki

suomalaisen käsityksen mukaan joskus on hyvänlainen tuttu, huolimatta

varallisuussuhteistakaan.

Elämänsä kovasta kohtalosta välittämättä oli leskirouva Armendorf

hyväntuulinen, melkeinpä iloluontoinen nainen, jota pikkukaupungin

kaikki ilmiöt, tapahtumat ja juorut huvittivat. Ulkomuodoltaan

oli hän hyvännäköinen, tervevärinen, valoisa-otsainen; ainoastaan

siniharmaat silmänsä sillointällöin sairaloisesti kipristelivät,

mutta se saattoi johtua romaanienkin luvusta, jota hän uutterasti

harrasti, välittämättä siitä mikä kirja milloinkin hänen eteensä

sattui. Hän oli miltei aina aamuröijysillään ja istui usein

ruokapöydässä paljain käsivarsin, jotka hänellä olivat täyteläiset,

vaikka eivät vuokralaisia miellyttäneetkään. Tukkansa piti hän

korkeana kekona päälaella. Hänen kummassakin korvalehdessään

kiilsi kultainen korvarengas, joita hän nähtävästi aikoi säilyttää

kuolemaansa asti niistä rahapulassakaan luopumatta paremmin kuin

vapaaherrattaren arvonimestään, jota hän ehdottomasti vaati itsestään

käytettävän silloin kun hänestä muille puhuttiin tai hänelle kirje

oli kirjoitettava. Arkielämässä salli hän itseään nimitettävän

venäläiseen tapaan -- Aleksandra Napoleonovnaksi.

7.

Elokuu oli menossa.

Pari viikkoa oli kaukaista ukkosenilmaa kestänyt Solmu Sortimon

puolelta, mutta se oli loppunut onnellisesti pääsemättä lähestymään

Nirvanaa siinä määrin että tämä sitä olisi eritoten huomannut.

"Osaanpas minäkin jotakin salata", oli nuorimies ilotellen ajatellut.

Taas palasivat he joltakin hälisevältä yhteiseltä huviretkeltä. Sää

oli pehmoinen ja viehkeä. Puolikuu kumotti synkänsinisen pilvenlongan

päällitse, sillointällöin ikäänkuin pudoten sen pimentoon. He olivat

jo kaupungissa ja olivat kahden astuneet alas talonpojan kitisevästä

vankkurista, jota laiska hevosluuska veti ja puolitollo tyttö

ajoi. Toiset jatkoivat paluuta läpi kaupungin kurillaan pysytellen

vankkurissa, -- maisteri Långström valkolakki päässään istuen sevillä

ja koettaen ruoskalla saada henkeä hevosparkaan. Tatjana ja Irina

neiti kyyhöttivät hänen takanaan nauraen katketakseen tälle heidän

mielestään verrattoman hauskalle kululle. Kummastuneina pysähtyivät

vastaantulijat katselemaan herrasväen hilpeätä huvia. Kadulla

vetelehtivä puolhumalainen talonpoika lisäsi vankkurissa istuvain

mielialaa lausumalla sutkauksen "desjatij djenj devjatuju verstú",

jonka maisteri Långström neitien vielä suuremmaksi ratoksi tulkitsi

toistamiseen venäjäksi suomalaisella sutkauksella "niinkuin täi

tervassa".

Nirvana ja Solmu Sortimo erkanivat tästä hälinästä lähtien kävelemään

eri katua.

--. No, monsieur, oletteko tyytyväinen retkeen? kysyi Nirvana

reippaasti.

-- Retkeen olen tyytyväinen, vaan itseeni en, -- vastasi Solmu

Sortimo.

-- Miksi niin?

-- Siksi etten näy voivan tyydyttää muita... Olen kuhnailija, joka

alati aijon... rakentelen tuulentupia -- kaikki jääpi toteuttamatta.

Palaan tältäkin retkeltämme yhtä kylmänä ja yhtä umpimielisenä kuin

olin sille lähtiessänikin.

-- Tiedättekös että minäkin edelliseltä huviretkeltä tultuamme olin

aivan tyytymätön itseeni -- ilmoitti Nirvana Napoleonovna. -- Ensi

kerta elämässäni niin tapahtui.

-- Miksi olitte tyytymätön? -- uteli Solmu Sortimo.

-- Siksi että olin ottanut ensi askeleen...

-- Millaisen ensi askeleen?

Nirvana ei heti vastannut.

-- Muistatteko te, monsieur Karm, mistä te silloin kieltäysitte?

sanoi hän sitten hiljaa.

-- Muistan: te tarjositte minulle käsivartenne ja pyysitte että

kävelisin kanssanne kainalokulussa? --

-- Niin! ja te -- kieltäysitte? En sitä olisi uskonut! Moisella

kieltäymisellänne minua syvästi loukkasitte.

Ja tuo komea, kookas nainen näytti vieläkin sitä muistoansa

närkästyvän.

-- Mutta jos te, -- vastasi Solmu Sortimo painokkaasti, --

olisitte tiennyt, mistä syystä minä kieltäysin, niin te ette olisi

hämmästynyt, vielä vähemmin loukkaantunut.

-- Aina te vetoatte "syihinne". Jos teillä todellisia syitä olisi,

miksi ette niitä sanoisi? Kaikki teillä vain on kuvittelua!

-- Ei, hyvä ystävä, -- puhui Solmu Sortimo hillitysti. Ette näytä

minua ymmärtävän. Pieni asiahan seuraelämässä on tuo käsikynkässä

kulkeminen, vaikka sitä sivistyneessä mailmassa niin tärkeänä

pidetään. Mutta minulle se ehkä ei ole pieni asia. Silloin kun te

pyysitte, en totisesti voinut... en tohtinut... itseni vuoksi... en

sitä tässä saata tarkemmin sanoa... sopersi Solmu Sortimo.

Tuo terveyttä-uhkuva nainen loi häneen kirkkaat silmänsä.

-- Miksi ette koskaan tahdo tuota ainaista syytänne minulle uskoa?

-- Saatan sen uskoa, mutta syyttäkää silloin itseänne, jos jotakin

ikävää välillemme tulee...

Mutta kuulematta häntä, sanoi toinen kiihkeästi:

-- Milloin sanotte, milloin? Sittenkö vasta, kun täältä lähdette?

-- Ennen jo sanon, jos tahdotte, mutta...

Puhe katkesi siihen, sillä he olivat jo tulleet kotiportille.

Solmu Sortimo sulkeutui kammioonsa, sytytti kynttilän ja alkoi

kirjoittaa venäjäksi:

'Huviretkeltä tultua, kuutamoyönä...

'Narri se taas Teille kirjoittaa. Hän ei itse tiedä mitä

kirjoittaa. Hän pelkää kirjoittavansa liikaa, pelkää myös

liian vähän kirjoittavansa. Te muistutitte minulle kävelystä

käsikainalossa. Tietäkää siis että minä monta kertaa

tänpäiväisellä kävelyretkellä tahdoin korjata sen, mitä

edellisellä kerralla en kyennyt tekemään syystä, jota te

otaksuitte vain mielikuvitukseksi. Mutta minussa ei kuitenkaan

ollut rohkeutta tälläkään kertaa. Miksikä ei? Ainoastaan siitä

syystä että jos olisin kävellyt Teidän kanssanne noin likitysten,

niin olisin ollut auttamattomasti Teihin rakastunut sentähden

että minä tänä iltana olin niin kauheasti Teihin kiinnyksissä

enkä ehkä olisi voinut olla Teille sitä tunnustamatta, vaan

sitten kenties jo seuraavana päivänä olisin katunut. En sanoilla

voi Teille selittää, millaiset tunteet milloinkin minussa

liikkuvat istuessani Teidän vieressänne ja kuinka minun täytyy

itseäni hillitä, jotta en (katsokaa peilistä seuraavia sanoja)

.näämelielys ätiet isiytyättieH

Mutta miksi niin tekisin, kun kuitenkin itsekseni olen

päättänyt etten koskaan -- ainoastaan venäjänkielen tähden,

jota isänmaassani halveksitaan -- mene venäjänkielisen naisen

kanssa naimisiin! Vai olisiko minulla oikeutta nauttia rakkauden

pyhiä hetkiä ja kuitenkin lopussa kaikki heittää? Sehän olisi

iljettävää pettämistä...

Kello on kohta 1 yöllä. (Sitten seurasi tällainen huudahdus.) Oi

ihmeellinen olento jumalattaren ulkomuotoinesi ja katseinesi,

joka todistaa kuolematonta sielua! Minä tätä sielua himokkaasti

rakastan silloin kun ei mikään inhimillinen vastus minua häiritse

ja saan hetkeksi unhoittaa surulliset nuorukaisvuoteni ja

ristiriitaisen nykyisyyteni. Mutta minä hillitsen itseni täysin

nauttimasta onneani ja siksipä tämäkin ilta on aina pysyvä

muistossani armaasti-synkkänä. Minä kärsin, sillä minä en uskalla

enempää...'

Tämän kirjelipun saatuaan, sanoi Nirvana Napoleonovna Solmu

Sortimolle:

-- Minä uskon että se on totuudessa kirjoitettu. Ja vaikka

ruusutarhan keskellä onkin kylmä hautakivi, niin kuitenkin: minä olen

kiitollinen että yksi ihminen on minuakin edes paperilla rakastanut!

Hän lausui suruvoittoisesti sanat "paperilla rakastanut".

Mutta Solmu Sortimon selitykset eivät tähän loppuneet. Hän ei saanut

sielunrauhaa ennenkuin oli laatinut kymmenkunnan arkkia käsittävän

sielullisen selonteon siitä kummallisesta "syystä", jota toinen oli

tahtonut välttämättä tietää ja jonka hän näihin asti oli naisilta

huolellisesti salannut. Sen kirjoittaminen vieraalla kielellä vei

häneltä viikonpäivän ajan.

* * * * *

Tämä tunnustus oli hyvin pitkä ja asiallinen, avomielinen ja

sydämmestä lähtenyt. Kirjoittaja tunsi siihen vuodattavansa

olemuksensa kaikkein vakavimman ja ehkä tärkeimmän osan.

Solmu Sortimo lähetti itse tutkistelmansa ystävälleen myöhään eräänä

lauvantai-iltana, synkkien, lämpimien, pilvien peittäessä varjoon

ihanan elokuun kuutamon. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, meni hän

sitten Eidmannien luo, kutsuttuna sinne aamiaiselle.

Ensimmäisenä kohtasi hän Nirvanan. Hän koetti tutkia ystävättären

kasvoista, mitä tämä oli tuntenut ja mitä ajatellut hänestä luettuaan

hänen tunnustuksensa? Ei mitään hän huomannut! Ainoastaan sen hän

oli keksivinään että kaikki, mitä ystävätär nyt puhui, irtausi

ikäänkuin väkinäisesti hänen sielustaan. Hänen oma puheensa oli

myös hätäistä ja usein hän vaikeni tai vastasi kuivakiskoisesti

ja tylysti. Aamiaisesta ei hän paljoa maistellut -- ei ollut

nälkä. Mentiin sitten puutarhaan syömään omenia puista, jotka jo

houkuttelevina punoittivat. Siellä tuli keskustelun alaiseksi

yhteinen valokuvaajalle meno, josta joskus ennenkin oli puhetta

ollut. Herra Karm teki nimikortilleen luettelon henkilöistä, jotka

hänen mielestään saisivat tulla yhteiskuvaan, jolla oli oleva joku

erikoinen merkitys. Siinä olivat kaikki muut paitsi Olinkka neiti.

Molemmat sisaret huudahtivat yhtaikaa:

-- Monsieur Karm, mitä tämä merkitsee? Tahallanneko olette jättänyt

hänet mainitsematta?

Solmu Sortimo tunnusti sen tehneensä tahallaan. -- Se on minun

ehdotukseni, -- sanoi hän. -- Te tehkää kuten haluatte.

-- Monsieur Karm, sanoi Nirvana nuhtelevalla äänellä. Miksi ette

häntä tahdo mukaan? mitä hän teille on tehnyt?

-- En sano mitään, -- vastasi Solmu Sortimo jäykästi. -- Sen

ainoastaan ilmoitan ettei tämä minussa ole mikään hetken oikku.

Ja hän seisoi noiden aatelisneitien edessä uhkaavan ylpeänä, komeana

ja kookkaana.

-- Meillä, Olinkan sisarina, on oikeus tietää, niiksi te näin

vainootte siskoamme! sanoi Nirvana vaativasti, lempeästi.

Solmu Sortimo lupasi antaa "selityksen" tästäkin asiasta, mutta

paperilla. Ja meni asuntoonsa ja kirjoitti kummallekkin sisarelle eri

lipun kätkien ne paperossikoteloonsa.

Sopimuksen mukaan menivät he sitten ulos kedolle. Herra Karm oli

ainoa kavaljeeri kolmen naisen seurassa (kolmas oli joku vaatimaton

vieras neiti). Perille tultua asettuivat he istumaan kahteen ryhmään

niin että välillä olevat pensaat peittivät näkemästä ja kuulemasta

toisiansa. Ensin oli Solmu Sortimon suoriutuminen Tatjanan kanssa.

Hän ojensi paperossikotelonsa.

-- Lukekaa ja antakaa minun hoitaa päivänvarjostintanne. Tahdon

nähdä, miten hahmonne muuttuu lukiessanne.

Iloinen Tatjana neiti alkoi lukea, tietämättä oliko kysymyksessä pila

vai tosi. Juuri oli hän päässyt nauramasta, mutta kohta herahtivat

hänen silmänsä vesikiehteeseen. Hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi.

Kesken lukemistansa hän kuitenkin ehätti hilpeästi kysymään:

-- Kenelle se toinen lippu siellä kotelossa on -- näyttäkääs?

Hän tyyntyi kun sai tietää että toinen lippu oli sisarelle ja sisälsi

samaa. Tatjana luki kyhäyksen loppuun.

-- No? tiedusti toinen.

-- Mutta eihän tässä ole sanottu syytä, miksi ette Olinkasta pidä!

huudahti nyt Tatjana neiti.

-- Varmaan on hän teille jotakin tehnyt tai sanonut. Näyttäkääs sitä

toista lippua, jossa lienette tarkemmin selittänyt!?

Hän tahtoi väkisin ryöstää Solmu Karmin paperossikotelon. Hän rukoili

ja teutaroi, mutta mikään ei auttanut. Samalla hän jo kerkesi

livertämään Solmu Sortimolle elämänsä pääonnettomuudet: kolmesti oli

hänkin jo ollut kihloissa!

-- Mitä minä kuulen! sanoi Solmu Sortimo leveän-juhlallisesti. -- Te?

-- Ettekö sitä ole tietänyt!! kimahti Tatjana neiti mitä iloisimmalla

äänellä aivankuin joku pieni tyttö kerskailee toiselle että hänelläpä

on kerran ollut nukke, joka osasi puhua, tai että hänelläpä on ollut

punainen hame, vaan että se on repeytynyt.

-- Hoo? jatkoi Solmu Sortimo läpeensä hyvällä tuulella. -- Kertokaas

hiukkasen!

-- Da-da-da-da-daa! liversi Tatjana silmät säihkyen päässä. --

Ensin oli opettaja -- sitten oli tehtailija -- ja sitten oli

tykkiväen-luutnantti.

-- Mainiota! äänsi Solmu Sortimo. -- Ja syyt, miksi kihlaukset

purkautuivat, miilosti proosim! Ensinnäkin: herra opettaja?

-- Oli kovin prostoi-ihminen, -- selitteli Tatjana. -- Lakkasi

miellyttämästä.

-- Kuinka surullista! säälitteli Solmu Sortimo. -- Olitte siis itse

vikapää että niin kävi. No, entäs herra tehtailija?

-- Hänestä minä tykkäsin! tunnusti Tatjana. -- Kaikki oli jo valmista

häiksi. Vieraat oli kutsuttu, puvut ommeltu -- äiti pani esteen, ei

sallinutkaan!

-- No kylläpäs oli! Vot kak! juhlaili Solmu Sortimo ja kirosi

suomeksi.

-- Niin! säesti Tatjana hiukan alentaen iloista ääntänsä. -- Mamma

oli silläkertaa kovin paha!

-- Ja te, höpsänkenkä, tottelitte mammaanne? arvosteli suomalainen.

-- Mutta sanokaa minulle, rakastitteko te todella tuota tehtailijaa?

Tatjana ei tiennyt mitä sanoa, virkkoihan kumminkin:

-- En tiedä. Hän oli hyvä!

-- Ken rakastaa, se menee rakkaansa kanssa yhteen vaikka läpi seinän!

opetti suomalainen. -- Niin on nykymailman laki. Ei siinä kysytä

mammojen valtakirjoja. Karataan yön pimeässä...

Tatjana hymähti. Se semmoinen peli oli hänestä mahdotonta

sulatettavaa. Hän oli tottunut kiltisti alistumaan mammansa neuvojen

alle, vaikka muuten oli luonnoltaan hurjakko.

-- Ja sitten kolmas rakkauden apostolinne: herra upseeri? kysyi Solmu

Sortimo.

-- Ah kuinka kaunis univormu hänellä oli! innostui Tatjana

muistelemaan. -- Niitä nappeja, niitä olkalappuja, sitä ryhtiä! Mutta

hänen sapeliansa minä hiukan pelkäsin...

-- Noinko te vain häntä muistelette? nuhteli Solmu Sortimo. --

Siinäkö kaikki?

-- Niin, niin, kyllä hänkin oli hyvä mies. Kuinka minä hänestä pidin!

Häät oli jo valmiina, hääpäivä määrätty...

-- No? tiukensi toinen uteliaana, silmät suurina.

-- Kuoli! ilmoitti Tatjana.

Hetken vaitiolo.

-- Te suritte kai? kysyi Solmu Sortimo jotakin sanoakseen.

-- Surin, surinpa hyvinkin, kuinkas muuten, oikein kovasti surinkin,

öitä valvoin... sain keuhkokuumeen ja -- kauheasti laihduin!

Solmu Sortimon ei tehnyt enää mieli laskea leikkiä.

-- Minä, -- lisäsi Tatjana äänellä, joka oli täynnä yksinkertaista

hilpeyttä, olin sitä ennen kaksi kertaa lihavampi kuin nyt!

Hän nauraa hohotti täyttä kurkkua.

-- Vai niin, -- sanoi Solmu Sortimo.

-- Niin, niin, _niin_ onneton olen minä ollut rakkaudenhommissa,

lopetti Tatjana. -- Enkä enää koskaan, kuuletteko, en koskaan pyri

naimisiin! vakuutti hän.

Toisen mielestä hän kuitenkin näytti paljonkin sitä vielä ajattelevan.

Parit vaihtuivat. Solmu Sortimo istuutui alas mättäälle ja katsoi

ylös Nirvanaan, joka korkeana seisoi hänen edessään paperilippua

lukien. Kuinka jalopiirteiset olivatkaan Nirvanan kasvot! Hän seisoi

siinä liikkumattomana, pyhästi äänetönnä ja silmät vain seurasivat

paperille kirjoitettuja rivejä. Sininen taivas mahtavana kaartui

hänen yllänsä. Nirvana Napoleonovna luki lipusta seuraavaa:

'Kunnioitettava, rakastettava! Te tahdoitte taas tietää

"syyn", tällä kertaa siihen, miksi en siskoanne Olinkkaa halua

yhteiskuvaan. Kuulkaa siis rehellinen tunnustus: "Jumala" on

rakkaalle siskollenne antanut sellaisen ulkomuodon ja sielun

että se ainakin minulle on perin vastenmielinen. Koko hänen

olemuksensa on iljettävintä mitä nuorelle miehelle olla voi:

hänellä on hirveän rumat ja iljettävät silmät, ruma suu ja

lerpattava leuka ja kasvojen hipiä kuin natautunut nauris; mutta

enin vastenmielinen on hänen äänensä; se on sellainen yhtaikaa

imelä ja hapan, muikea ja huikea, alati kuin itserakkaasti

loukkaantunut tai omasta ylpeydestä närkästynyt niin että sitä

kuullessa kauheasti hermostuu ja joutuu sellaiseen mielenkiukkuun

että haluaisi lyödä sen äänen käyttäjää vasten -- --.

Äärimmilleen kohoaa tämä antipatia silloin, jos Hänen Rumuutensa

suvaitsee laulaa rakkauden korkeita veisuja, sillä silloin

vaaditaan vahvoja hermoja jottei tulisi sanotuksi: "pidätkö

suusi kiinni sen tuhannen -- --!" t.j.s. Ilmeisesti on tämä

teidän siskonne itserakas, kun keneltäkään kysymättä ja kenenkään

pyytämättä itsestään rupeaa laulaa vonguttamaan kaikkien kuullen

ikäänkuin olisi varma suloisesta vaikutelmasta ympäristöönsä.

Vielä on minulle hänessä tympäisevää se että hän suvaitsee suosia

kaikenmoisia juoruja ja uutisia etenkin lemmenasioista sekä

juoksee niitä emännälleni ruikuttamassa puolenyön aikaan läpi

ikkunan, aivankuin tahallaan aina asettaen reittinsä juuri minun

makuuhuoneeni ikkunan alitse, vaikka muitakin polkuja löytyy. Ja

sitten: taivahan talikynttilät noita hänen kaikkia huudahduksiaan

ja turhaanlausumisiaan sekä noita pään ja niskan vääntelyitä,

jos hän sattuu näkemään jotakin, joka häntä "miellyttää":

"kuinka hirveästi hän muka rakastaa, kuinka intohimoisesti hän

muka rakastaa!" -- esimerkiksi likalammikon pintaa, joka muka

on "hurmaavan kaunista" tai ruohikkoa, missä lehmät ja porsaat

juuri ovat sorkkailleet! Ja sitten nuot hänen jokapäiväiset

tunnepurkauksensa: ei muka voi koko yönä ummistaa silmiänsä,

koska on kuutamo, vaan tahtoo "ainoastaan ulos katsoa" ja

"haaveksia" tai "hirveästi itkeä", "itkeä sydämmensä pohjasta"...

Niin juuri: itkeä! Jokainen hänen juttunsa loppuu näet sanoilla:

"ja minun teki mieleni itkeä!" tai: "ja minä itkin niin-niin

kauheasti!" ja toisista kertoessa: "herra Ivan Ivanovitsh oli

niin liikutettu lähtiessänsä että purskahti itkuun asemalla ja

itki hirrrmuisesti... ja kaikki muutkin hirrrveästi itkivät!"

No niin, semmoisen vaikutuksen on minuun teidän Olinkka-siskonne

aikaa-sitten tehnyt. Itsekkin sitä ihmettelen. Toisinaan aivankuin

vihaan häntä enkä millään mokomin halua kanssaan sanaakaan vaihtaa,

pysyköön niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Ja olkoon kuinka "hyvä

tyttö" tahansa -- minulle hän on sietämätön. En voi, en voi!

Antakoon Jumala anteeksi, mutta en voi häntä kunnioittaa enkä

olla hänelle mieltäni osoittamatta.

Kummallista tosiaan että Te, Nirvana, nainen jalo-otsainen,

korkeavartaloinen, sielultanne lempeänsointuva kuin Aeolin harppu,

ryhdiltänne kuni itse Olympon jumalatar, että Te olette hänen

sisarensa? Siinä on luonto rakentanut äärettömän ristiriidan,

vetänyt selvittämättömän solmun...'

Alla oli nimimerkki "Durak" sekä lisäys "kiireesti kirjoitettu".

Näin kuului tuo ilkeä kirjelippu.

-- Mitäs nyt minusta ajattelette? kysyi hän, kavaljeeri, hiukan

värähtävin huulin, sillä hänen sydämmensä oli viimeiseltä ruvennut

levottomasti sykkimään ja henkeä salpasi.

-- Jumalankiitos että _hän_ ei ollut vikapää! -- huoahti Nirvana

Napoleonovna nostaen suuret silmänsä paperista ja tähdäten ne

rauhallisesti ystäväänsä. -- Minä luulin että Olinkka jotenkin oli

teitä kohtaan käyttäytynyt niin että olitte häneen loukkaantunut.

Ettei hän teitä miellytä ja että hänellä on sellainen ulkomuoto, se

on eri asia -- luonto on hänelle sellaisen antanut. Kuitenkin on se

merkillistä ettei hän _teitä_ viehätä! Te, monsieur Karm, olette

ensimmäinen, joka ette tähän tyttöön ole mieltynyt, -- kaikki täällä

olleet suomalaiset ovat paljon hänestä pitäneet. Vuosikausia on hän

ollut muiden herrain lemmikki.

-- Ehkäpä on hän tänä kesänä muuttunut, -- arveli Solmu Sortimo

salaisesti hyvillään ettei sisaren tuomio ollut ankarampi.

-- Sitä en luule, -- sanoi Nirvana ja lisäsi sitten vaivihkaa

kuiskaamalla: -- Ja tiedättekö: te olette ensimmäinen kansastanne,

joka on _minuun_ ihastunut!

Solmu Sortimoa tämä tosiaan hämmästytti ja hän sanoi:

-- Varmaan olette sitten tekin muuttunut?

Johon toinen vastasi:

-- Kenties... Te, herra Karm, olette ensimmäinen, jonka kanssa olen

_antautunut_ avomielisempään puheluun...

Mutta ei sanaakaan Nirvana Napoleonovna maininnut siitä paksusta

paperipinkasta, jonka Solmu Sortimo edellisenä iltana oli hänelle

lähettänyt? Ei toinenkaan siitä mitään hiiskunut. "Eikö Nirvana ehkä

vielä ollut sitä lukenut?"

8.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat he taas liikkeellä, kävellen

hiljakseen pitkin vihantia nurmikoita, halki kuhilailla kumpuavien

ruisvainioiden, palaten pienestä kylästä, jonka omenatarhassa

olivat viettäneet muutamia tunteja toisten seurassa. He olivat koko

päivän pysytelleet yksissä yhtymättä muihin retkeilijöihin, jotka

puolestansa myös jättivät heidät rauhaan. Ilta oli jo tullut, ilma

viilennyt, aurinko teki laskuaan savunharmaisiin untuvapilviin

punertavana heijastaen jo laimenneita säteitään kaukaa metsän

reunasta nouseviin höyryihin -- siellä virtasi verkalleen seudun

ainoa, kosteutta uhoava joki.

Nirvana ja Solmu Sortimo olivat tänään paljon puhelleet keskenään,

ja jälkimmäinen oli edelliseltä saanut tietää, kuinka hän, vanhin

kotonaolevista naimattomista sisarista, yksikseen ylläpiti koko

perhettä, sisaria ja äitiä -- työllään, jonka koko onnistuminen

ja järjestys riippui vain hänestä: sitä varten oli hän, Nirvana,

kevättalven oleskellut Pietarissa kehittämässä taitoaan voidakseen

opettaa sisarensakin avustamaan hänen töitään. Hän se oli perheen

pää ja elinehto. Jos häntä ei olisi, ei perhekkään voisi päivästä

päivään toimeentulla. Siitä syystä ei hän myöskään koskaan

mene naimisiinkaan, että hänen velvollisuutensa on huoltapitää

sisaristaan. Ainoastaan siinä tapauksessa että kaikki sisaret

joutuisivat naimisiin, voisi hänkin naimisiinmenoa ajatella,

muussa tapauksessa ei. Tämän kaiken oli hän kertonut suomalaiselle

ystävälleen suoralla, vilpittömällä kielellään, ja Solmu Sortimo

oli sitä sekä kummastuksella että kunnioituksella -- mutta myöskin

surulla, miltei vihalla -- kuunnellut, koskapa hän vasta nyt

oikein havaitsi, mikä todella jalo ja itsensä-uhraava nainen hänen

rinnallaan vaelsi. Mutta koska hänessä itsessään ei ollut tuollaista

itsensäuhraamisen halua eikä velvollisuudentuntoa pyhittääkseen

elämänsä toisten aineelliselle toimeentulolle, niin hän ei ollut

voinut olla lausumatta tuolle naiselle mielikarvauden hetkellistä

tunnetta, vaikka niin häntä rakastikin. Nirvana, tämän kuultuaan,

oli yrittänyt pahastumaan ja muuttumaan murheelliseksi, mutta Solmu

Sortimo oli ehtinyt asian sovittaa taas selittämällä, mikä hetken

heittelemä hän oli sekä lisäämällä jotakin palavasta rakkaudestaan

häneen. Niin olivat nuot puheet onnellisesti vaihdelleet, minkä

ohessa Solmu Sortimo oli ystävälleen kertonut omista onnettomista

suhteistaan omaisiinsa Suomessa. "Ja vaikka he minua rakastavatkin,

niin ei minulla kuitenkaan heidän piirissään ole tosiystävää!" oli

hän ilmaissut. Sitä henkeä ja sitä sielua, mitä hän läpi elämänsä

etsi ja kaihosi, ei hän sieltä päin ollut löytänyt. Nirvana oli

hänen avomielisiä puheitaan kuunnellut osanottavasti, sillointällöin

tehden jonkun vakavan vastaväitteen. Sanallakaan ei kummaltakaan

puolelta yhä oltu kajottu niihin asioihin, joista Solmu Sortimo

tuonoin oli ystävälleen lähettänyt tukullisen itsetunnustuksia. He

olivat kävelleet ääneti toistensa rinnalla, kun Nirvana Napoleonovna

vihdoinkin virkkoi:

-- Monsieur Karm, sanokaa minulle, mitä te minusta tuonoin halusitte

tietää kirjoittaessanne että "uhri vaatii vasta-uhrin"? Mitä

salaisuuksia luulette _minulla_ olevan?

Solmu Sortimo ensin hämmästyi ystävänsä suusanallista puhetta

asioista, jotka hänen mielestään olivat arkoja. Hänet tapasi

jonkunlainen häpeän puuska että oli naiselle tehnyt kenties kokonaan

sopimattoman ja aiheettoman ehdotuksen tunnustuskirjansa lopussa.

-- En tiedä... sopersi hän. -- Minä luulin että jokaisella

naisellakin...?

Nirvana Napoleonovna ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan, vaan

virkkoi vakaisena:

-- Olkaa hyvä: auttakaa minua sanomaan itsellenne jotakin. On niin

vaikeata itse alkaa ja keksiä. Kentiesi voin vastata, jos teette

kysymyksiä.

-- Enhän minä... millaisia kysymyksiä?... sokelsi nuorimies kuni

pettyneenä toiveissaan ja alakuloisena jatkaen: Te ette ole koskaan

minulle itsestänne mitään kertonut eivätkä muutkaan Teistä ole

minulle mitään puhuneet...

Hän huomasi liukuvansa kokonaan toiselle ladulle, mutta lisäsi

yhtäkkiä:

-- Oletteko Te, Nirvana, koskaan ollut kihloissa?

Ja odotti kysymykseensä myöntävää vastausta, sillä hänestä tuntui

luonnolliselta että Nirvana Napoleonovna, jos kukaan, oli ollut

kihloissa omanmaalaistensa kanssa: tuollainen jalomuotoinen, lempeä,

kookas ja ryhdikäs jalosukuinen neiti. Sentähden hän säpsähti, kun

sai vastauksen:

-- En, en koskaan.

Nirvana lausui sen lujalla, varmalla, hieman surunsekaisella äänellä:

-- En, en koskaan!

-- Ja minä kun luulin...!

-- Neljätoista naimistarjousta on minulle tehty... ilmoitti Nirvana.

Epämääräiset aavistukset valtasivat hämmästyneen nuorenmiehen.

-- Neljätoista -- ettekä kertaakaan kihloissa! huudahti hän. -- Miten

se on ymmärrettävä?

-- Se on ymmärrettävä yksinkertaisesti siten ettei kukaan noista

neljästätoista ole minua miellyttänyt, -- sanoi Nirvana arvokkaasti

ja ikäänkuin hieman kohauttaen olkapäitään.

Solmu Sortimo ei tiennyt mitä sanoa. Hänen päässään kierteli

kummallisia kysymyksiä.

-- Onko siitä kauvankin? sokelsi hän vihdoin.

-- Mistä niin? Ah, arvaan mitä tarkoitatte. Kahdestoista,

kolmastoista ja neljästoista kosinta tehtiin viime kesänä... Kaikki

kolme olivat hyviä tarjouksia, kuten sanotaan, -- lisäsi hän.

-- Ettekö itse koskaan ole...?

-- En! keskeytti Nirvana arvaten toisen ajatukset. -- En ketään ole

rakastanut edes salaa. Ei kukaan tähän asti ole minua kiinnittänyt...

-- Jollen teitä tuntisi, puhkesi Solmu Sortimo puhumaan, -- sanoisin

teitä kauheaksi ihmiseksi, luonnottomaksi naiseksi, mutta nyt

sanon: olette kadehdittavan onnellinen! Te ette itse arvaa, kuinka

paljon olette säästänyt sillä ettette ole syttynyt! Kaikki nuo

tunteenkuohut, kaikki nuo tuliset kärsimykset olette välttänyt...

-- Ei, elkää sanoko niin, -- keskeytti Nirvana, -- päinvastoin on

tämä ollut minun onnettomuuteni. Useimmilla naisilla on muistoja,

suloisenkatkeria, niiltä päiviltä, jolloin ovat lempineet ja

rakkautta haaveilleet... joskohta pettyneet -- minulla niitä ei

ole sellaisia muisteloita, minulla on niiden sijalla tyhjä paikka

rinnassa... Tuntuisi toisinaan niin hyvältä, jos olisi sellaisia

muistoja takana!

"Nyt hän niitä saa!" ajatteli Solmu Sortimo sielussaan ja katsoi

Nirvanan silmiin syvällä kunnioituksella, katsoi niihin leimahtavalla

lemmellä, hellän himon koko hehkulla... hän tahtoi suudella noita

silmiä, raueta hillitsemättömään itkuun: osanotosta, säälistä,

rakkaudesta omasta turvattomuudesta...

Mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja kysyi:

-- Onkohan kukaan noista teidän kosijoistanne tullut onnettomaksi

teidän tähtenne? Uskotteko kenenkään heistä teihin syvemmin

kiintyneen?

-- Uskon ja tiedän... vastasi Nirvana. -- Eräs, joka oli minulta

saanut rukkaset, ei koskaan enää tehnyt muille tarjouksia eikä mennyt

naimisiin.

-- Ja teitä ei vähääkään liikuta heidän kohtalonsa? ahdisti Solmu

Sortimo.

-- Liikuttaa kyllä, mutta minun on ollut mahdoton heitä auttaa. Hän,

josta mainitsin, teki tarjouksensa kolme eri kertaa, monen vuoden

kuluessa...

-- Kuka se oli? kysyi Solmu Sortimo.

-- Hän kuoli vuosi sitten, keväällä...

-- Oliko se sama, jonka haudalle te, retkellämme saksalaisten

siirtolaisten luo, veitte ruusuja? Vaistoni sanoo...

-- Sama se oli, -- sanoi Nirvana. -- Hänen elämänsä oli hyvin

onnetonta. Muistan hänet tunteneeni lapsuudessani sekä tavanneeni

joskus myöhemminkin. Hän teki tarjouksensa minulle muiden

välityksellä, itse ei rohjennut, oli kovin kaino mies... Minun kävi

häntä suuresti sääliksi, sillä hän oli hyvin hyvä ja sivistynyt nuori

mies.

-- Saksalainen?

-- Saksalainen hän oli, valmistautui meriupseeriksi ja oli sangen

etevä. Sairastui nuorella iällään ja kuoli.

-- Ja te ette voinut...?

-- Minä en voinut...!

He vaikenivat molemmat ja antoivat katseidensa harhailla

taivaanrannalla, jolta aurinko jo oli kokonaan kadonnut. Helakka

ruskon häivä vain kohtasi silmää. Tummenevassa elokuun illassa

oli jotain niin kovin murheellista ja avutonta. Solmu Sortimo ei

voinut olla ajattelematta sen nuoren miehen hautaa, jolla ei ollut

onnea koskaan saada vastarakkautta ja joka varmaan siitä syystä oli

riutunut ja kesken kuollut.

-- Kuinka elämän kohtalot sentään ovat surullisia ja kuinka meidän

nuortenkin suhteissa paljon on ristiriitaisuuksia, joita ei voi

selvittää! saneli hän.

-- Niin, niin, -- myönsi Nirvana syvään huoahtaen.

Kotvan aikaa kävelivät he toistensa rinnalla vaitiollen.

Solmu Sortimo tunsi Nirvanaa kohtaan tänä iltana voimakasta

myötätuntoisuutta, tahtoi ottaa häntä kädestä, kainalosta... ja tiesi

että toinen siitä suuresti ilostuisi, semminkin koska sanoi olevansa

väsynyt kävelystä. Tuo käsikädessä-kulkeminen kuohui hänessä nyt ihan

himona... mutta hän ei tyydyttänyt sitä himoa, antoi sen vain kalvaa,

sillä hän pelkäsi kuten aina itseänsä. "Mikä naurettava raukka minä

olen!" sanoi hänen omatuntonsa. "Mikä nahjus, joka laiminlyö kaikki

autuaat hetket!" "Sekä itselleni että hänelle voisin luoda iki-ihanan

iltahetken -- enkä kuitenkaan luo." "Jos olisin terveempi... vaan

_hän_ ei sitä ymmärrä..."

Solmu Sortimo muisti yhtäkkiä jotakin, ja nyt se häneltä irtausi tuo

kysymys:

-- Halveksitteko minua luettuanne "Syyn"?

-- En, ystävä hyvä, teitä halveksi, -- virkkoi nainen matalalla

äänellä. -- Mutta sellaisesta asiasta, josta te kirjoititte, en

milloinkaan ennen ole kuullut. Luulen että te olette erehtynyt,

monsieur Karm!

-- Minäkö erehtynyt? huudahti Solmu Sortimo äkillisen epätoivon

valtaamana. -- Minäkö erehtynyt, epäilette te? Jokainen sana siinä

oli totta, surullista, onnetonta totta...

-- Mutta ettekö kuitenkin liioittele? -- Te viskaatte koko nykyisen

sielunelämänne, kaikki sydäntunteenne, kaikki ajatuksenne, kaikki

puheenne, koko käytöksenne yksistään tuon yhden ainoan asian

syyksi... Tuon salaperäisen ominaisuutenne tähden te ette muka voinut

tarjota minulle käsivarttanne silloin kun pyysin!...

-- Ihminen on henkiruumiillinen olento, -- sanoi Solmu Sortimo. --

Mutta te, Nirvana Napoleonovna, ette näy ymmärtäneen selitystäni

vähän-vähääkään. Ette edes pääasiaa. Siin' oli!

Hän vaikeni. Toinenkaan ei mitään sanonut. Miksei hän mitään sanonut?

Oi Jumala! Miksei tuo nainen tahtonutkaan olla vilpitön? Jos ei hän

ymmärtänyt, niin miksei hän kysynyt? Olisihan hän, miehenpuoli,

vastannut --. Oh, kirjeessä hän sen jo oli tehnyt kyllin selvästi.

Eikä Nirvana ollut ymmärtänyt rahtuakaan! Ei rahtuakaan! Nirvana,

joka kaiken muun ymmärsi kirkkaalla järjellään, ei tällaista

ymmärtänyt?... Solmu Sortimoa jo kadutti ja harmitti että oli

uskonut salaisuutensa _hänelle_. Oikeassa oli hän ollut ettei se

kannattanut...

He saapuivat kaupunkiin, erkanivat kumpikin asuntoonsa, mutta

tapasivat vielä pimeässä toisensa kävellen yhdessä ympäri puutarhaa

ja lausuen toinentoiselleen kiitokset kävelyretkestä, jota kumpikin

sanoi pitävänsä "onnistuneena". Ja hyvää-yötä lausuessaan toivottivat

toisilleen pikaista jälleennäkemistä.

Sitten vasta hiipi Solmu Sortimo makuukammioonsa ja oli yksin.

Hän tunsi sydämmensä lainehtivan kukkuroillaan tunteita, hän oli

liikutuksissa, kuumeessa ja rakkauden huumeessa. Nirvana, Nirvana

oli koko hänen mielikuvituksensa valloittanut! Hän aikoi kirjoittaa

jotakin, mutta ei voinut, riisuutui äkkiä ja peittäytyi vuoteeseen.

Käänteli itseään levottomasti vuoteessaan tuontuostakin puoliääneen

huoaten. Kun vihdoin nukahti, niin näki unta jostakin murhasta...

aivan aiheettomasti jostakin murhasta.

Seuraavana aamuna alkoi hän kirjoittaa venäjänkielellä

seuraavanlaista tunteenpurkausta:

'Nirvana!

Viimeinen ajatukseni illalla ennenkuin nukahdin, olitte

Te, ensimmäinen, kun aamulla kavahdin, olitte Te. Teidän

avomieliset kertomuksenne elämästänne, vaikka lyhyet, tekivät

minuun vaikutelman syvän, syvän ja kummallisen: ikäänkuin

olisin Teitä säälinyt, ikäänkuin surrut Teidän epätavallista

kohtaloanne, Teidän päätöstänne elämänne velvollisuuksista. Siinä

kohtalossanne oli jotakin hyvin jaloa, hyvin kunnioitettavaa,

mutta surullista. Tämä siinä oli surullista: koko teidän

olemuksenne -- Teidän sielunne, Teidän ruumiinne on ristiriidassa

Teidän jalon päätöksenne suhteen, Teidän pyhän velvollisuutenne

suhteen. Tätä minä mietiskelin sekä illalla että herättyäni, ja

minulla ovat sellaiset tuskat siitä että luulottelen sairastavani

pelkästä rakkaudesta, mitä kummallisimmasta rakkaudesta! ja

tuntuu kuin kuolisin, jos en... oi ettekö sitä ymmärrä!... Minä

elän nyt sellaisia sieluntiloja, jolloin rakastettuni kanssa

voisin heittäytyä huimaavilta vuorilta kuilujen syvyyksiin

tuntematta kuolemanpelkoa... hourivassa lemmessäni! Sellainen

sieluntila oli minulla tuonoin, ja Te, Te olitte se, jonka kanssa

voimakas mielikuvitus leikkien lenteli...

Se sieluntila lie nyt hiukan laimennut arkisen päivän noustessa,

totutun valon viiltäessä yli tämän jokapäiväisen mailman, mutta

sisällinen ääni yhä soittaa sielussani: Nirvana, Nirvana,

kuningattareni, miksemme mekin voisi -- Miksemme mekin voisi --?'

* * * * *

Solmu Sortimon lemmentunteet, jotka näihin asti olivat lirisseet

pieninä puroina sillointällöin peittyen synkän metsän hämärään tai

salaa luikerrellen tiheiden pensasten alitse, olivat nyt paisuneet

joeksi, jossa on sekä koskia että putouksia, sekä kylmänsyviä

suvantoja, joissa virran juoksua tuskin huomaa, että pyörteitä, jotka

ouruavat pohjamudasta saakka, taikka pitkiä kostekohtia, joissa vesi

pyörtää takaisin pinnallaan vaahdon kuolaa ja kimmeltäviä kuplia

kuljetellen. Se oli kaikissa tapauksissa kymi, joka vaelsi vissiä

päämäärää kohden, elämän merkillistä, suurta, käsittämätöntä merta

kohden.

* * * * *

"Oi mikä ikävä, oi mikä kipu lausua nuo säädylliset jäähyväiset ja

yksin palata yömajaansa! Tahtoisi toki kääntyä takaisin, tahtoisi

toki saavuttaa hänet vielä kerran, tarttua häntä armahinta kädestä,

kietoa käsivartensa lujasti hänen uumilleen ja kuiskaten sopottaa

hänen korvaansa, mikä lohdutus hän miespololle on tai olla voisi!

Mutta tuo julma portti on jo lupsahtanut kiinni, nuot tuhmat seinät,

nuo tunnottomat ikkunat eivät aukene -- häntä, armahinta ei enää

kohdata sovi..."

* * * * *

"Kuinka kummallista se sentään on, miten paljon vaatteus naisella

vaikuttaa! Jos hän tänään olisi ollut toisessa pukimessa, niin en

tällä hetkellä hänestä niin tuntea voisi kuin nyt tunnen! Mutta

miksi minä, mielipuoli, en taaskaan totellut kultaista sydäntäni,

joka käski minun painamaan pääni hänen pyhiä rintakumpujaan vastaan?

Minä olisin siinä maannut kuin lapsi, piilossa pahalta mailmalta ja

synniltä!..."

* * * * *

"Minä unta näin että Sinä, minun Nirvanani, olit nunna ja minä,

ikuinen rakkauden narri, kuljeskelin ympäri luostarin muureja Sinua

kohdatakseni. Ja ikäänkuin Sinäkin tuntenut olisit että minä Sinua

kohdata halajan. Aivan oli pimeä, kun Sinä vihdoin näyttäydyit

hunnussasi ja me puhelimme kuiskaamalla. Mutta Sinä pusersit itkua...

Miksi oi kuningattareni suruharsoinen, sinä itkua pusersit? Miksi?"

* * * * *

"Luulen lempiväni, uskon rakastavani -- mistä tämä usva ympärilläni?

Missä ja milloin löytänen sen pyhän, joka hautaan asti säilyy?

Milloin tuntenen täydellisesti itseni?"

* * * * *

Mitä Sinulle olen tehnyt, oi Nirvana, että näin minulle haastelet?

Peiliä vasten asetan Sinun salaperäisen kirjelippusi ja luen siitä

seuraavat sanat: "Te saatatte minut levottomaksi, tästälähtien ei

minulla ole oleva hetkeäkään rauhaa! Olen haudannut onneni!"... Oi

Jumala, minäkö taas syypää olen? Sekö onnen haudata voi etten Sinulle

käsivarttani ojentanut, minä kelvoton ritari, kun tuonne näkötorniin

eilen kiipesimme? Syy syntiini oli tälläkertaa se että Sinä,

rakkahin, satuit olemaan puettuna siihen harmajaan mantteliin, jota

en mitenkään sietää voi. Anna anteeksi kallis, olen liian heikko,

enkä ole hovissa kasvatettu. Älä unhoita, millainen epänormaali

olento minä olen!

* * * * *

Sinä et ole vielä koskaan selvästi sanonut, missä määrin Sinä minua

rakastat? Kuinka voin minä siis sen tietää, oi Nirvana?

* * * * *

Sinä kävit minun kammiossani, ah Nirvana, ja olet pyhittänyt minun

nuorenmiehen-huoneeni! Sinä katselit kaikki minun kuvani ja kyselit,

keitä ne olivat. Mutta en Sinulle näyttänyt sitä kuvaa, joka

sydämmessäni piilee. Sinä ihmeellinen, olet käynnilläsi tuulahuttanut

minun matalan majani korkealakiseksi temppeliksi!

* * * * *

Ah, unta, unta olen taas Sinusta nähnyt, rakkahin, sellaista unta

että Sinä olit minun isänmaassani. Me olimme seisovinamme Imatran

rannalla ja hopeaiset aallot loiskivat hurjanhilpeästi allamme ja

linnut lauloivat ja oli kevät kirkas ja me olimme kahden. Silloin

näin minä sinut, oi Nirvana, kuni väkevässä virrassa kylpijän,

sellaisena kuin Jumala sinut oli luonut! Minä näin Sinut ja vapisin!

Sinä olit puhdas ja pyhä ja valkoinen kuin joutsen ja Sinun rintasi

kummut olivat suloisemmat nähdä kuin taivaallinen autuus, ja

pelastuksen uho niistä huokui... Oi Nirvana, Sinä olit unessakin

puhdas, mutta minä, minä en sitä untani kestänyt, vaan heräsin

huikaisevaan huumeeseen ja luulin hulluksi tulevani... sillä minä en

ole koskaan -- kuuletko: en koskaan -- Pyhä, pyhä on minulle naisen

lempi ja naisen ruumis minulle pyhä, pyhä on minulle se suudelma,

jonka Jumala on ihmiselle opettanut, vaan jota minä, kokematon, en

tunne.

* * * * *

Näin kirjoittaa Nirvana, minun kuningattareni: "Miksi Sinä, Solmu

Sortimo, olet niin kummallinen? Kun minä Sinun kanssasi kävelen,

niin Sinä olet minulle kylmä ja epäkohtelias ja usein minä palaan

retkiltämme pettyneenä ja haavoitettuna, enkä voi muistaa yhtään

sanaa, mikä minua hyväileisi. Ja silloin ei minulla ole muuta

neuvoa kuin turvautua Sinun kirjeisiisi, Sinun kultaisiin sanoihisi

paperilla ja niistä ammentaa lohdutusta! Kaksi kesäistä päivää minä

Sinun kanssasi onnellinen olin ja tunsin että Sinä kuuluit yksinomaa

minulle, ja minä olin ylen onnellinen koko olemuksessani että Sinä

olit niin hyvä ja suloinen! Mutta sitten Sinä muutuit käytöksessäsi

ja minä tulin onnettomaksi ja aloin ajatella kaikkea uudestaan. Sinä

Solmu Sortimo, haluat omistaa elävän patsaan, joka Sinua tottelee ja

joskus Sinulle antaa hyvän neuvon ja murheen hetkenä Sinua auttaa,

mutta oman sydämen halajoimisesta -- ei hiiskaustakaan! Ja vielä Sinä

Solmu Sortimo viskaat minulle lapsellisenyksinkertaisen kysymyksen:

missä määrin minä Sinua muka rakastan? Niin tiedä siis että kaikki

nyt on epätoivoa ja että minä en Sinua ollenkaan ymmärrä!"

* * * * *

"Ja näin vastaa hän, jalon Nirvanan huono ritari: Olen syvästi

syyllinen edessäsi, armas! Minä unhoitan usein että olen naisen

seurassa, kun olen Sinun seurassasi. Minä vihaan kohteliaisuutta

siksi että se minusta näyttää tappavan todellisen ihmisen ja nostavan

kunniaan apinan. Mutta en minä vihaa helliä sanoja, vaikka ne minussa

niin lujasti istuvat. Tuhansittain lempeitä lausumia on leikkinyt

huulillani, mutta raaka ujous on ne alati vanginnut ja vain paperin

päällä olen kehdannut itseni paljastaa. Miksi minä tällainen olen:

likeltä paha, mutta kaukaa hyvä -- likeltä katkera, kaukaa suloinen,

sitä on minun turha selittää? Tuhansista vaikuttimista se riippuu.

Voisi ehkä olla päinvastoinkin... Mutta sano minulle, Nirvana, olitko

sinä kokonaan onnellinen noina kahtenakaan päivänä, joista puhut?

Etkö sinä kaivannut mitään enempää, mitään lämpöisempää, mitään

autuaallisempaa, mitään tyydyttävämpää? Etkö sinä Nirvana olekkaan

koskaan haaveillut jumalien kultaista juomamaljaa ja nektaria, josta

runoilijat laulavat! Sano: etkö?..."

* * * * *

"Lemmi mua, oi lemmi mua!

Sua vailla mailm' on armoton,

Sua vailla päivyt valoton,

Sua vailla sielu sortuvi

Ja sydän kuoloon murtuvi,

Sun kanssas sydän autuas --

Lemmi siis, ah lemmi mua!"

Sellaisena sinua lemmin, Nirvana, jollaisena istut kotonasi

vaaleansinisessä kesäpuvussasi -- jossa Sinut ensi kerran näin,

silloin kun lemmenkipinä sielussani virisi -- sellaisena Sinua

lemmin, kun Sinä istut työhösi kiintyneenä, uhkeasta ulkomuodostasi

itse vähintäkään tietämättä. Taikka sellaisena Sinua lemmin,

kun istut siinä tummassa puvussasi, joka ei Sinun jumalaisen

kaunista vartaloasi salaa... sellaisena Sinua rakastan, kun istut

vapaana ja miettiväisenä ja kirkasotsaisena ja tervejärkisenä ja

lempeästi katselet ympärillesi ja olet kaikkien ystävä ja kaikkien

yläpuolella...

* * * * *

"En minä Sinua nuhtele, Nirvana, että Sinä paljon vähemmin kuin minä

olet avannut sydäntäsi ja purkanut tunteidesi kerää, en minä Sinua

siitä nuhtele. Sillä Sinä olet puheissasi ollut minua kohtaan paljon

hellempi kuin minä Sinua, Sinä olet aina ollut hyvä sanoissasi,

joita et paperille kirjoita. Sinä olet likeltä armas, mutta kaukaa

arvostelevainen -- emmekö me kaksi siis yhteen sovi -- emmekö?"

* * * * *

"Älä kysy minun ensi lempeäni, sillä se on aikoja sitten sammunut ja

Sinä olet korkeampi muita ja Sinun läheisyydessäsi himmenevät kaikki

entiset liekit kuni pienet kynttilät sähkön valossa. Sinä Nirvana

olet kuni palava pilvenpatsas minun matkatemppelini, minun pyhän

tabernaakkelini yläpuolella -- yöllä kun lakeus huokaa ja huuhkajat

huutelevat korvessa. Itse Jumala on Sinut minun johdattajakseni

asettanut..."

* * * * *

"Minä olen ajatuksissani mennyt naimisiin Sinun kanssasi ja me olemme

matkustaneet pois, jonnekkin uuteen isänmaahan, joka on meille

molemmille uusi, ja me olemme alkaneet elää yhdessä ja tulleet

onnellisiksi..."

9.

Syyskuu jo alkoi, oli kylmä kuutamoilta. Nirvana ja Solmu Sortimo

olivat kävelyllä. Nirvanaa vilusti. Mutta hän ei voinut kävellä niin

nopeasti kuin toinen tahtoi. Solmu Sortimo kosketti Nirvanan kättä,

jonka tämä ojensi tunnusteltavaksi. Käsi oli jääkylmä...

Käsi oli jääkylmä!

Hänen vartalonsakin näytti nyt niin kankealta, mustaan syysnuttuun

puettuna. "Voi!" ajatteli Solmu Sortimo: "mitä olen tehnyt? --

uskotellut häntä että niin pyhästi, niin syvästi häntä rakastan ja

tällaisia hetkiä? Tällaisia hetkiä! Kylmä käsi, väsyvä käynti -- voi

minua! voi häntä: hän on elänyt nuoruutensa kukoistuksen ohi, hän on

minulle liian vanha? En voikkaan häntä rakastaa..."

-- Meillä on ollut paljon yhteisiä haaveita, -- sanoi Nirvana hiljaa,

heidän keskustellessaan jostakin.

Solmu Sortimo ei sillä hetkellä tuntenut ystäväänsä kohtaan

myötätunnetta ja jäi vaiti. Vihdoin kysyi hän melkeinpä ivallisella

äänellä:

-- Millaisia sitten?...

Nirvana ei mitään vastannut, ei selittänyt sen enempää eikä

toinenkaan kysymystään uudistanut.

Kuutamoyö oli niin kylmä, niin kylmä... Ja Solmu Sortimon sydämmessä

asui myös pirullinen kylmyys. Hän tunsi tällä silmänräpäyksellä

Nirvanaa kohtaan ikäänkuin sääliä, mutta rakkaus oli poissa. Hän

rakasti enemmän itseänsä, kelvoton, tunsi sen itsekkin ja kysyi

kauhistuneena mielessänsä: "näinkö on elämä onnetonta?"

Tällaisia kylmiä, mustia, liikkumattomia suvannoita oli Solmu

Sortimon rakkauden joessa.

Sitten virta jo taas liikahti, uoma tuntui.

-- Lapsuudessani minä usein näin unta että voin lentää, -- sanoo

Nirvana jonakin toisena iltana. -- Hiljaa, hiljaa kohosin ylös

ilmoihin ja läksin liitelemään vapaasti avaruudessa. Ja sieluni oli

täynnä ihanaa, valoisaa tunnetta.

Solmu Sortimo ei vastaa äreästi. Hän vastaa:

-- Lapsuudessani minäkin uneksin osaavani lentää. Monen vuoden

kuluessa uudistui sielussani sama uni: kuinka ilman siipiä, yksinomaa

tahdon ja uskon ihmevoimalla kohosin ilmoihin ja siellä liitelin. Ja

suloinen tunne täytti minunkin rintani. Usein minä valveillanikin,

kun ei ketään ollut näkemässä, koettelin, enkö todellisuudessakin

noin voisi lentää. Minä asetuin keskelle pihaa, loin silmäni

kiinteästi päin taivasta ja pinnistin tahtoani ja uskoin seuraavalla

silmänräpäyksellä kohoavani ylös maasta... Tietenkään se ei

onnistunut ja ainoa tulos oli että tavallisesti suistuin kuperkeikkaa

pihamaalle. Joskus kiipesin halkovajan katolle ja heittäysin käsiäni

huitoen ilmaan. Sillä tavoin pääsinkin kappaleen matkaa, varsinkin

jos sattui olemaan kova tuuli, mutta maahan moksahtaminen ei tuntunut

hauskalta.

Nirvana nauraa. Mieliala on herttainen ja tyyni.

Kolmannella kertaa on keskustelu tällainen:

-- Sanokaa minulle neiti von Eidmann, ylpeilettekö te

aatelisnimellänne?

Nirvana vastaa:

-- En ole koskaan sillä ylpeillyt. Olen aina etsinyt _ihmistä_. Jos

köyhä talonpoika on osoittanut ystävyyttään ja tarjonnut auttavan,

joskohta likaisen kätensä, en ole sitä halveksinut. Sydämmen

aateliudelle olen aina tottunut arvon antamaan. Mikäli ihminen on

sivistynyt, sikäli on hän ylhäinen ja jalo.

-- Suloista kuulla tätä teidän suustanne! huudahtaa suomalainen

ylioppilas. -- Te kelpaisitte vaikka romaanin aiheeksi...

-- Se kunnia on minulle jo tapahtunut, -- ilmaisee Nirvana

naurahtaen. -- Kreivi Sonnenschein on minusta kirjoittanut.

-- Mitä hän on kirjoittanut?

-- Sitä en tiedä, sillä niin vähän utelias olen ollut, etten ole

hankkinut koko tekelettä.

-- Miltä ajalta se on? kysyy Solmu Sortimo uteliaana.

-- Kenties 7 vuotta takaisinpäin, minä en tuntenut kreivi

Sonnenscheiniä; hän oli kuullut minusta muilta.

-- Mitä hän oli kuullut?

-- Hyviä asioita vain. Kerran kun puistossa kävelin, tunsin että joku

minua tutki istuen penkillä ja kirjoitellen. Kreivi Sonnenscheiuilla

oli näet tapana aina kirjoitella tässä puistossa.

-- Semmoistako se vain olikin! sanoo Solmu Sortimo. -- Mikä on kirjan

nimi?

-- En ole nähnyt enkä muista, olen vain muilta kuullut, -- vastaa

toinen välinpitämättömästi.

"Millainenhan hän mahtoi olla silloin" ajattelee Solmu Sortimo:

"Nirvana kukkaisiällään?"

* * * * *

Näiden kahden ihmisen lemmen virrassa uiskenteli runsaasti papereita.

Kevättulva kuljettaa aina mukanaan paljon kaikenlaista liikatavaraa.

Solmu Sortimo se noita papereita tuohon virtaan viskeli tuntien

jonkunlaista nautintoa nähdessään, kuinka virta niitä vei -- vei,

aina lopuksi huutaen ystävää toiselta rannalta niitä kiinni ottamaan.

Nirvana ongiskeli kirjeet tarkoin lemmen vedestä ja tutki tyystin

niiden singahtelevan sisällön, mikäli sanoista veden jäljiltä selvän

sai. Ja sitten tietenkin täytyi hänenkin kirjoittaa ja heittää lippu

toisensa perään lemmen virtaan, josta Solmu Sortimo ne toisinaan

vyötäryksiään myöten kaahlaamalla sai taiteensa pelastetuksi.

Alinomaista touhua ja juoksua ja pulikoimista lemmen virran vaiheilla

se oli! Kuinka monta kaihonkääröä tai lemmenlippua salaiset pyörteet

ja häränsilmät nielivät tai virran väylä ahmasi, ilman että kumpikaan

rakastavaisista niitä kiinni sai, sitä ei koskaan liene laskettu

muualla kuin Rakkauden Jumalan kansliassa.

Seuratkaamme hiukan tätä Nirvanan ja Solmu Sortimon lippuleikkiä

kevättulvan aikana.

Kas, tuossa uiskentelee taas sininen lippu virran pinnalla, ja Solmu

Sortimo huutaa toiselta rannalta:

-- Nirvana -- hoi! Ne kolme lippua, jotka äsken käsistäsi pääsivät,

eivät olleetkaan kovin tärkeitä, mutta kas tämä on tärkeä, hyvin

tärkeä. Pyydystä se kaikinmokomin kiinni!

Nirvana pyydystämään. Hän hypähtää rantakivelle niin että pitkä

palmikko leiskahtaa, ja kurottaa valkoisen kätensä, mutta sininen

lippu liukuu ohitse ja hän on luiskahtamaisillaan sekaan. Vihdoin

saa hän sen kiinni viheriäisestä niemekkeestä, mutta kastelemalla

jalkansa ja hameensa liepeet.

Kun Solmu Sortimo toiselta rannalta näkee että Nirvana pitelee

kädessään sinistä lippua, niin hän kainostuen juoksee pensaikkoon,

aivankuin jänis piilottaen päänsä. Nirvana lukee:

"Armas Nirvana, sano minulle rehellisesti, onko Sinulla joskus minun

seurassani ollut sellaisia hetkiä, jolloin olisit sallinut minun

itseäsi suudella ja silmänräpäyksen ajan tuntea onnea, unhoittaen

ympärillä-olevan ja kaiken surullisen tässä murheen laaksossa? Sano:

Onko ollut?"

Nirvana hehkuu kuin tulessa ja silmänsä loistavat: "Mikä viaton

lapsi hän on, kun tuollaista kyseleekin!" ajattelee hän. Ja tempaa

povestaan tulipunaisen lipun ja kirjoittaa siihen nopeasti jotakin,

valkoista koivun runkoa vasten. Ja viskaa lipun voimakkaasti virtaan

ja huutaa samalla:

-- Au! au! monsieur! ottakaa kiinni!

Solmu Sortimo syöksyy esiin piilostaan ja tavottelee tulipunaista

lippua, joka juhlallisesti liukuu melkein keskellä jokea. Hän juoksee

pitkin rantaa, katkaisee tavattomalla voimalla nuoren solakan koivun

ja haroo liukuvaa lippua. Ei sittenkään ulotu! -- Rakas Nirvana!

huutaa hän silloin: -- Juokse hiukan syrjään, minun täytyy riisua

liiat vaatteet...

Niin onkii hän lipun, tulipunaisen lipun, ja läähättäen ja ihanasti

väristen kevätvirran kylvystä lukee paperista kaksi sanaa:

"On ollut!"

Kaksi lyhyttä sanaa vain, mutta ne merkitsevät paljon -- oi! ne

merkitsevät melkein kaikkea tärkeintä...

Nirvana tulee esiin koivikon takaa ja ystävykset katsovat toisiaan

silmästä silmään. Mutta joki on heidän välillään -- ja tulva yhä

paisuu. Lemmen valtava, pyhä ja peloittava kymi on heidän välillään!

Ja taas lennähtää lippu virtaan ja se on tälläkertaa tulenkeltainen

lippu. Nirvana lukee kummalliset sanat:

"Onko Sinulla, rakkakin, milloinkaan polttavia himoja, onko Sinulla

milloinkaan taisteluita himojen kanssa?"

Nainen miettii hetkisen -- ja sanoo: "En ymmärrä häntä oikein". Mutta

sitten viskaa hän valkoisen lipun virtaan, josta Solmu Sortimo sen

onkii ja lukee vastauksen:

"Minun haaveeni ovat aina puhtaat ja ylevät ja ihanat"...

Ja niin lennähtää lippu lipun perästä lemmen väkevään virtaan, joka

milloin antaa, milloin nielee kuljetettavansa. Kaikki mitä auringon

ja maan välillä väikkyy inhimillistä haavetta, kaikki niissä lipuissa

pohditaan ja tulisessa kiireessä tunnustellaan.

Tuossa lennähtää jo yhdestoista lippu Solmu Sortimon kädestä:

"Luuletko että meistä voisi tulla onnellinen aviopari? Vaan jos

onnettomuus koituisi, kummankohan puolelta se alkaisi? Tai mikä

erityisesti voisi olla siihen syynä?"

Jalo Nirvana vastaa:

"Minun puoleltani ei koskaan voisi tapahtua ensimmäistä askelta

onnettomuuteen. Minä voisin olla ystävä ja sisar -- sanalla sanoen:

rakentaisin maallisen paradiisin, mutta jumalavarjelkoon, jos

toinen minut pettäisi! Silloin ei armahdusta olisi enkä hetkeäkään

viipyisi saman katon alla... Mutta -- myös anteeksiantaa minä voin ja

rukoilemaan kykenen hänen onnensa puolesta, joka minut onnettomaksi

olisi tehnyt..."

Taas lentää lippu, kolmastoista lippu, niitä tulee kuin kimalaisia

keosta.

"Oi Nirvana, Nirvana! Kun kohtalo kohta meidät eroittaa emmekä enää

voi toisiamme kohdata -- kuinka Sinä sitten minua muistelet? Sinä

saat uusia tuttavuuksia ja jonkun ajan kuluttua ainoastaan sattuma

muistoani koskettaa. Sinä silloin muistat että oli täällä kerran

muukalainen, eriskummallinen nuorukainen, josta Sinä ajattelit

parempaa kuin mielestäsi ansaitsikaan. Viiden vuoden mentyä Sinä ehkä

kokonaan unhoitat sisällisen tuttavuutesi hänen kanssaan? Kymmenen

vuoden kuluttua on hän Sinun sielustasi jäljettömiin haihtunut,

henkisesti ja ruumiillisesti kuollut. Niinkö kurja on sallima?

Niinkö?"

Mutta Nirvana vastaa, näin hän vastaa ja lohduttaa:

"Minun ajatukseni ovat aina Sinun kanssasi! Sinä olet ollut minulle

ainokainen ystävä, jota minä ymmärrän (vaikka et sellainen, jollaista

haaveilin), Sinä yksin olet katsahtanut minun sisälliseen mailmaani!

Jos uusia tuttavia tulee, niin tokko minä heidän kasvojaankaan

erotan? Luulen että tästä lähtien minulle alkaa hirveä elämänjakso

sen valoisan hetkisarjan jälkeen, mikä minullakin ollut on.

Tosiaankin olen näihinasti tuntenut maan jalkaini alla, josta kiitän

Sinua, suuresti kiitän Sinua näistä valoisista hetkistä, näistä

onnellisista päivistä! Mutta pitemmälle en ajatella uskalla..."

Tämän jälkeen lensi Solmu Sortimon kädestä Lemmenvirran ylitse vielä

yksi tulipunainen lippu, sisällöltään niin raikas ja avaratunteinen,

niin puhdas ja jumalkipinäinen, niin lämmin ja paljon lupaava että

taivas ja maa sen vastaanottajalta unhottui ja hetken hurmauksissa

hän, Nirvana, -- joka ei koskaan ennen ollut antanut lentävän

sekunnin itseänsä lumota -- kirjoittamatta edes vastausta, huudahti

vastakkaiselta rannalta nämät huomattavat sanat:

"Eläköön rakkaus! Eläköön se ikuinen pyhä ilmiö, joka ei tunne

eroitusta ei kielten, ei kansallisuuksien, ei uskontojen eikä tapojen

välillä! Niin, kallis Solmu Sortimo, kuinka minä haluaisinkaan

heittäytyä Sinun syleilyysi näiden viimeisten riviesi jälkeen, joista

huokuu todellinen lempi. Oi miksi et siis olekkin tässä vierelläni,

oma armas, kallis kultani?... Enempää en puhua voi, sillä sydämmeni

on niin täynnä riemua ja työ minut kutsuu jo pois kohtauksesta.

Sinun, Sinun, Sinun minä olen! Sinun Nirvanasi."

Mutta valtava kevätvirta oli yhä heidän välillään, tuo ihmeellinen

joki, jota sanotaan Lemmenjoeksi ja Rakkauden kymiksi, vaan joka on

niin peloittavan mahtava, niin jumalaisen väkevä, että aniharvat sen

ihailijoista siitä ylitse uskaltatavat. Sillä henkensä kaupalla siitä

Ihminen ylitse uipi, mutta roistot ja ryövärit sen poikki venheellä

keveästi soutavat, mikä näyttää olevan vastoin Lemmenjumalien tahtoa.

10.

Aleksanteri Nevskin päivän iltana, jolloin pikkukaupungin

koko rykmentti oli humalassa ja kaupungin naiset ikivanhojen

säädyllisyyssääntöjen mukaan, puettuina hienoimpiin hetaleihinsa,

kilvan riensivät herrojen upseerien toimeenpanemiin tanssiaisiin,

nähtiin kaikkien kummastukseksi neiti Nirvana von Eidmannin ylpeänä

ja ryhdikkäänä suomalaisen ystävänsä seurassa rientävän poispäin

siitä paikasta, mihin koko kaupungin kerma ja sokuri täksi illaksi

oli koottu.

-- Mihin nuo purjehtivat? kysyivät ihmiset.

-- He halveksivat meitä, -- tiesivät toiset.

-- Kuka on tuo kavaljeeri? utelivat muutamat.

-- Virolainen koulupoika, -- vastasivat toiset.

-- Onko neiti Nirvana tullut aivan hulluksi?

-- Hän on aina ollut vähän hullu!

-- Tuommoiseen kuihkaleeseenko hän nyt vihdoin on rakastunut?

-- Kesäkauden se sen kanssa on remunnut!

-- Ovatkohan salakihloissa?

-- Kunpa ei olisi pahempaa!

-- Mutta entä on se joku rikas?

-- Köyhä kuin kirkon rotta!

-- Mutta hävytöntä se sentään on että tuntematon nulkki on lyönyt

laudalta koko kaupungin virkamiehistön.

-- Ja koko rykmentin!

-- Pulska kenraalin tytär? Mikä mainio maatushka siitä meille olisi

tullut. Porvarisrodun jalostaja...

-- Sanokaas muuta! Ja luutnantin rouva?

-- On hänellä toki ollut pohatoita tehtailijoitakin tarjona!

-- Ja rikkaita ruhtinaita...

-- Eikä ole kelvannut?

-- Ei ole kelvannut!

-- Mihinkä ne nyt katosivat?

-- Rakkauden kaivoon!...

Näin puhelivat ihmiset.

Jo helähtivät torvet vienoihin valssin säveleihin ja lattiat

alkoivat sihistä, palkit kumista, kannukset helistä, silkkiset

hameet suloisesti hulmuta ja väkevä hajuvesien leyhkä tuulahteli

hivelevästi ovissa tungeksivain sieraimiin. Välähteli lamppujen

loisteessa kirkkaita nappeja, kultalankaisia paraati-epoletteja,

välähteli kiiltonahkaisia upseerisaappaita, välähteli sapeleitakin

ja rintaristejä. Vilahteli valkoisia avokauloja ja täyteläisiä

kalvosimia, kultaisia ja luisia rannerenkaita ja tulipunaisten

alushameiden liepeitä... Ja kuului kuiskauksia "kuinka erinomaista!

kuinka hauskaa! ihan paratiisi maan päällä!"

Mutta kaukana tästä humusta vaelsi kaksi ihmistä, kaksi lempeä

janoavaa ihmistä, jotka yhtenä hetkenä luulivat olevansa onnelliset,

toisena hetkenä taas neuvottomina katselivat onnensa jumalatarta

silmiin. Eivätkä kumpikaan tietäneet, mistä ihmisonni riippui.

Eivätkä kumpikaan olleet kypsyneet siihen, johon elämän tuomari heitä

vaati.

He luulivat olevansa yläpuolella tuota turhamaista joukkoa, joka

hilpeänä kerääntyi tanssimaan puolihumalaisten upseerien kanssa,

mutta rientäkäämme tutkimaan, millä korkeilla asioilla he itseänsä

tänä syyskuun iltana huvittelivat. Korkeita asioita tosin lienee

ollut, mutta korkeuksista he yhtäkkiä suistuivat mailman mataluuksiin

ja tapahtui se seuraavalla tavalla.

Heidän oli sanominen hyvästit toisilleen. Herra Karmilla sattui

olemaan käsissään hansikkaat, joita hienouksia hän tavallisesti

ei käyttänyt, ja joku tuntematon voima pani hänet nyt tarjoamaan

hansikkapäällistä kättä ystävälleen hyvästiksi. Nirvana von Eidmann

ei sitä huolinut, vaan tehden hylkäävän liikkeen nykäsi jyrkästi

takaisin jo ojennetun kätensä, jossa myös oli hansikas. Herra Karm

katsahti ystäväänsä suoraan silmiin, jotka kirkkaan-ylpeinä kiilsivät

tähtien valossa, ja sanaa sanomatta tarjosi toistamiseen hansikoidun

kätensä, sillä hän ei tahtonut olla "etiketin orja", kuten hän

itseksensä ajatteli. Nirvana yhä kieltäytyi jyrkästi. Silloin lausui

Solmu Sortimo:

-- Mademoiselle von Eidmann, miksi se halveksitte minussa sitä, mitä

ette itsessänne halveksi? Miksi naiselle päinvastoin muka luetaan

säädyllisyydeksi, kun hän hansikas-kädessä miestä kättelee?

-- Naiselle on kerrassaan säädytöntä ottaa vastaan hansikoitua

kättä miehenpuolelta, -- vastasi Nirvana loukkaantuneesti. -- Minä

olen sivistynyt nainen, enkä suostu raakoihin tapoihin! lisäsi hän

suuttuneena.

-- Vanha laulu! väitti Solmu Sortimo. -- Jos suoraan menemme tämän

pikkuasian ytimeen, niin täytyy teidän tunnustaa että sydämmenne ei

vähintäkään loukkaudu siitä että puristatte hansikoitua kättä. Eikös

niin? Ainoastaan sentähden että muut ja muoti teille tämän ovat

opettaneet, te tällä hetkellä kieltäydytte kättelemästä minua! Toisin

sanoen: ainoastaan sentähden että olette elänyt ikäänkuin apinain

parissa, tämä nyt teistä näyttää säädyttömältä!

Ja herra Karm polkasi vihastuneena jalkaansa kaikkea mailman

muotihulluutta muistaessa.

Mutta "apina" sanan kuultuaan hänen Nirvanansa nähtävästi yhä enemmän

loukkaantui, niin että vetäytyi portin sisäpuolelle. Solmu Sortimo

oli kuitenkin jo ehtinyt nykäistä ohuen hansikkaan onnettomasta

kädestään ja tarjosi sitä nyt paljaaltaan ystävälleen. Mutta Nirvana

ei enää huolinut, vaan sanoi että kynnyksen ylitse kätteleminen oli

kaikissa tapauksissa mahdotonta. Silloin Solmu Sortimo syöksähti

portista sisään ja tarjosi taas kättään. Toinen yhä empi, mutta

suostui vihdoin...

-- Elkäämme toki riitautuko turhista, -- sanoi Solmu Sortimo. Ja

lyhyesti lisäsi: -- Hyvää yötä!

Portti lupsahti kiinni.

Mutta kamariinsa tultuaan tunsi Solmu Sortimo selvästi että

hänen ystäväänsä tämä vähäpätöinen sattuma taas oli vaikuttanut

kovin koettelevasti ja tunsipa myös aavistuksen että moisista

pikku-asioista vähitellen saattoi latoutua kylmä vuori, joka uhkasi

auttamattomasti heidät toinen-toisestaan eroittaa. Pikku-asiat ne

usein määräävät suunnan poluillemme elämän erämaan läpi!

"Mikseivät ihmiset mitään uskalla?" kysyi hän itseensä kaivautuen.

"Minua huvittaa joskus uskaltaa, uskaltaa omaa itseäni varten! Vain

koetellakseni, vain kehittääkseni itseäni..."

Yövuoteellaan viruen kynttilän ääressä sattuivat hänen silmänsä

venäläisen laulukirjan erääseen runoon, jonka tunnelmaan hän tänä

iltana luuli voivansa yhtyä:

"On sama mullen: kärsinkö vai nautin,

Ma kärsimyksiin totuinhan jo ammoin,

Oon valmis itkuhun ja nauruun,

Siis sama mullen, aivan sama mullen!

On sama mullen: ystävyys tai viha,

Ma kylän juoruihinkin totuin ammoin,

He haukkukoot ja hymyin hammastelkoot,

On sama mullen, mullen ihka sama!

On sama mullen! Sydämmeni lääke:

Tuo lempi -- unhoon sai jo ammoin,

Mua rakasteta ei -- ei tarvitsekkaan --

On sama mullen kaikki, aivan sama!

Yks kaikki tuo! Ei hirvitä mua hauta!

Ma kuolemaa jo ajattelin ammoin,

Ei elo armaas oo, ei myöskään karmas --

Tuo kaikki kerrassaan on sama mullen!"

-- Sanokaa minulle, millaisessa mielentilassa te eilisiltana panitte

maata? kysyi Solmu Sortimo seuraavana kauniina päivänä kun he olivat

ulkona kedolla kävelemässä.

-- Minä ajattelin teidän tuhmaa itsepäisyyttänne siinä

hansikas-asiassa, -- vastasi Nirvana hetken mietittyään.

-- Ajattelitteko siis että olin tuhma?

-- En, vaan että eilisiltainen käytöksenne oli tuhma.

Se oli suoraa puhetta.

He rupesivat keskustelemaan niinsanotusta etiketistä ja sen

vaatimuksista. Ja kävi selville ettei Nirvana von Eidmann suinkaan

ollut mikään sovinnaisuuksien orja muihin verraten; pikemmin

päinvastoin: kuinka paljon olikaan hän aina antanut anteeksi ja

kuinka paljon laiminlyönyt käytössääntöjen vaatimuksia -- senhän

kaikki tiesivät ja siitä syystä pitivät häntä naurettavana ja

hymyilivät halveksien, varsinkin takaapäin. Mutta hän ei sentään

suvainnut että laiminlyönti säädyllisyyttä vastaan menisi niin

pitkälle että häntä jokainen sivistynyt ihminen saisi osotella

sormellaan kadulla kulkiessa.

-- Miksi te, monsieur Karm, tahdotte aina käydä sotaa yleistä tapaa

vastaan, miksi tahdotte alinomaa rakentaa sulkuja hyvien tapojen

virralle?! saneli hän lempeänvakavasti.

-- Niin, minua se huvittaa, -- väitteli yhä toinen; -- minua

viehättää olla poikkeuksena lammaslaumasta ja minun mieltäni

kiinnittää -- niinkuin mitäkin Dostojevskin sankaria -- uskaltaminen

rikkoa yleistavan lakeja ja moraalisäännöksiä.

-- Mitä te sillä luulette voittavanne?

-- Elkää sanoko! -- sisälliselle minälleni on se kenties lopulliseksi

voitoksi, vaikka siitä sodasta onkin itselleni paljon mieliharmia ja

mielenkarvautta, samoin kuin niille, joita loukkaan...

Iltahämärissä kun Solmu Sortimo tuli naapuritaloon, ei Nirvana ensin

ollut kotona. Sanottiin menneen puutarhaan kävelemään. Se olikin

hyvin viisaasti keksitty tekosyy hänen omaisilleen: puutarhassa näet

istui Nirvana Napoleonovna pöydän ääressä ja kirjoitteli vastauksia

ystävänsä "kysymyksiin"; -- sisällä olisi se ollut mahdotonta.

Vihdoin tuli hän sisään. Ja illanvietto alkoi. Heidän sieluissaan

vallitsi taas täysi sovinto ja Solmu Sortimo tunsi jälleen

lempensä tulen Nirvanan ääressä voimakkaasti palavan. Ja he

vaihtoivat taas salaisesti keskenään uusia kysymyksiä ja uusia

vastauksia kirjoitellen niitä pienenpienille lipuille, vieläpä

konvehtipapereille. Monsieur Karm sai siinä nyt vihdoinkin tietää

jalon ystävänsä iänkin, jota tämä ei koskaan sitä ennen ollut

varmasti hänelle sanonut ja jota hän itse nimitti "akan iäksi".

Myöhään illalla menivät he taas kävelemään. Syvässä, varjoisassa

alleassa rapisteli joku olento puiden lomitse ja istuutui korkealla

siintävälle sähkölangalle. Se oli iso yöpöllö, joka kirkkaassa

kuutamossa suurin silmin pysähtyi hetkeksi katselemaan kävelijöitä

ja jatkoi sitten matkaansa oudosti suhisten ja sähisten puistikossa.

Nirvana oli säikähtänyt tätä luonnollista ilmiötä niin että

vaistomaisesti tapaili toverinsa käsivartta.

-- Elkää peljätkö, -- sanoi kavaljeeri rauhallisesti.

-- Minua niin peloittaa... se iskee vielä meihin!... sanoi Nirvana.

-- Ei iske... onhan minulla sauva...

Solmu Sortimo ei voinut olla huomaamatta että Nirvanan ääni oli

omituisen väräjävä.

He menivät edelleen.

-- On kumma että tekin osaatte pelätä, -- alkoi kavaljeeri. -- Kun

teidät päivällä näkee, luulisi ettette ensinkään kuulu siihen lajiin

naisia, jotka heikkohermoisina kaikkea säikkyvät ja jotka pitävät sen

naista kaunistavanakin että erityisissä tilaisuuksissa hermojansa

näytetään.

-- Niin... hymähti Nirvana lempeästi, ivaa huomaamatta. -- Minullakin

kuitenkin on sellaisia hetkiä, jolloin tunnen olevani hyvin, hyvin

arka ja pelkääväni kuin pieni lapsi.

-- Pelkään minäkin, kun olen yksin ja sattuu olemaan hyvin

pimeä ja paha omatunto, -- sanoi kavaljeeri. -- Silloin pelkään

aidanseipäitäkin. Ja paha omatunto on minulla melkein aina... lisäsi

hän puolittain leikillä.

-- Tehän kuljette kuin salamurhaaja? sanoi Nirvana.

-- Niin juuri. Mutta niinkuin sellainen salamurhaaja, joka on

tappanut ainoastaan itsensä.

-- Voi elkää puhuko niin synkästi! rukoili toinen, mutta Solmu

Sortimo ei malttanut olla vielä lisäämättä:

-- Itseni olen minä salaisesti surmannut ja surmaan joka-päivä ja

siksi onkin minulla aina omantunnon tuskat.

Nirvana ei mitään vastannut, huoahti vain ja hyvää-yötä lausuessa

äänensä lempeästi värisi... Ja koko seuraavaksi illaksi tuli hän

Solmu Sortimon huoneeseen -- tosin sisar Tatjanakin näön vuoksi oli

mukana -- ja alkoi pallistaa ystävänsä silkkisiä nenäliinoja, joita

tämä stipendirahoillaan oli ostanut viedäkseen ne tuliaisiksi "siihen

maahan, jossa ei silkkimato kudo".

Ja sellainen tunnelma että Solmu Sortimon pian oli palaaminen

takaisin isänmaahansa, leijaili jo syksyntyvässä ilmassa, ja kaikki

asiat häämöttivät näille kahdelle lempiväiselle jo sen tunnelman

valossa.

-- Monsieur Karm?...

-- Mitä, Nirvana --?

-- Ettekö tahdo olla niin hyvä ja soittaa huiluanne?

-- Mitä minä nyt soittaisin?

-- Soittakaa sitä suomalaista kansanlauluanne, jossa puhuttiin erosta

ja jonka olette minulle venäjäntänyt, -- pyysi Nirvana lempeästi. --

Ja laulakaa se sitten myös -- te niin harvoin laulatte, vaikka Jumala

on teille antanut miellyttävän äänen...

Solmu Sortimo otti huilunsa, istuutui hämärimpään soppeen, heitti

toisen jalkansa yli polven ja alkoi värssy värssyltä soittaa sekä

vuoroin hyräillä:

Ah voi kuinka kauheasti suru vaivaa mieltäni,

Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani.

Sinun luontosi lempeä on sydämmeni sitonut,

Sinun kaunis katsantosi kokonaan mun vanginnut.

Nimesi ma kirjoittelen hopeahan, kultahan,

Kuvasi ma kätkielen sydämmeni pohjahan.

Taivaan Herra meidät vielä kerran yhteen saattavi

-- -- -- -- -- -- --

Loppua ei hän saanut rinnastaan, sillä yksinkertaiset kansanlaulun

sanat, joita hän ei ollut laulanut sitten kuin jolloinkin Suomessa,

värähdyttivät häntä nyt sydämmeen saakka ja loitsivat hänen eteensä

kaikki ne surunkauniit kuvat, jotka sielussansa voi nähdä ja tuta

ainoastaan se, joka lapsuudesta saakka on rakastanut vanhoja

suomalaisia lauluja.

-- Ääneni on sorruksissa, syytti hän.

Nirvana ei muuta sanonut kuin "kiitos", mutta hänen syvälle

käsityönsä ylitse painunut päänsä antoi aavistaa että hänenkin

korkeassa povessaan värähteli jotakin, jota hänen valonhohtavat

silmänsä tahtoivat salata...

11.

Mutta Lemmenjoen kohisevissa koskissa on kiljuvia kiviä ja

parkuvia paasia, ja ikivanhat tarinat tietävät kertoa piruista,

jotka yön pimeydessä noilla paasilla hornan lauluja laulavat ja

pahanpäiväisesti peloittavat illan hempeitä haltijattaria. Ja silloin

tuo pahojen henkien kuoro salaperäisesti sointuu yhteen noiden hyvien

hengettärien iltasoitteloiden kanssa. Jota kaikkea sekamelskaa

syrjäinen rantojen taivaltaja neuvotoinna kuuntelee tietämättä mikä

totta on ja mikä valhetta.

Parhaimmin tekee, ken korvansa sen kosken yökohinalta sulkee...

Oli kulunut vain muutamia päiviä edellisestä, kun Nirvana von

Eidmann eräänä hämäränä syyskuun päivänä sai kaupungin postissa

seuraavanlaisen kirjeen:

Syyskuun 19 yöllä...

Tunnen että Sinua jo kyllästyttää alinomaisten "selitysten"

saaminen minulta. Sentähden koetankin nyt kirjoittaa niin

lyhyesti kuin voin. Mikä minua oikeastaan vaivaa, sen Jumala ja

Perkele tietköön? Eilen paratiisi ja autuus, tänään saatanallinen

ikävä ja punainen helvetti! Eilen olisin ollut valmis kanssasi

ikuisen liiton solmiamaan, tänään ainoastaan kuolemaan yhdessä

pois tästä kirotusta mailmasta...

"Ma Teitä lemmin, vaikka raivoon!" Tietysti rakastan Sinua

silloinkin kun soimaan ja silloinkin kun Sinulle kaikenmoisia

raakuuksia latelen, jumaliste, rakastan. Usko jos tahdot!

Minä vain pyydän ilmoittaa että tulen hulluksi näistä meidän

suhteistamme enkä voi kestää, vaan tapan itseni, ammun itseni,

hirtän itseni vielä tänä yönä ennenkuin kukko kolmasti laulaa...

Et sinä minua sääli! Myöhäistä onkin sääliä, myöhäistä olla

hempeä ja lempeä, myöhäistä, sanon minä... Jää hyvästi -- aamulla

minua siis ei enää ole, Sinut yllättää huhu että Sinun tuttavasi,

tuo suomalainen koira, on hirttänyt itsensä, ovat löytäneet hänet

hengettömänä huoneestaan... Hymyile kylmästi, kun tämän kuulet ja

lausu muidenkin kuullen, lausu näin: "niin, ei ole vähintäkään

kumma... hän oli sellainen... sellainen juuri... en minäkään

hänestä pitänyt!" Lausu niin ja riemuitse! Ja minä, ollen silloin

jo helvetissä, kuulen Sinun ihanan tuomiosi ja remahdan nauruun

pirujen kanssa ja aloitan villin tanssihypyn... à la bacchanale!

On sama mullen, kärsinkö vai nautin, mua rakasteta ei -- ei

tarvitsekkaan! Piru minut vieköön lempineni, hän paistakoon

minut palavassa tervassa! Minkätähden pöllö rakastuinkin Sinuun,

sekarotuiseen venakkoon, ja nyt saan kärsiä joka-päivä ja

yö? Sinä, Sinä et minua kuitenkaan _niin_ rakasta kuin minun

jumalattomat himoni vaatisivat, Sinä olet tässä suhteessa kova ja

kylmä kuin syvän kaivon kivi!...

Et rakasta, vakuutan Sinulle, Sinä vain kadut sitä että antausit

kanssani tuttavuuteen ja sentähden että minun _täytyy Sinun

luotasi pois matkustaa_. Ah! Mitä tiedän minä tehdä, mitä Sinä

minulta halajat, Sinä olet vaiti kuin marmoripatsas, et hiisku

salaisimpia mielitekojasi -- et Jumalallesikaan!

Kuule! Eilen olin hengessä ja avioliitossa Sinun kanssasi, Sinä

olit niin armas, niin suvensuloinen, oi Jumala, kuinka olit,

miksi Sinä olitkin niin suloinen etten edes uskaltanut Sinuun

oikein katsoakkaan, sydän niin paloi ja kaikki tunteet ja

intohimot hehkuivat. Sairasko? Haa!

Mistä nyt ikävä, mistä tämä harmaja harmi ja helvetillinen ikävä?

Mistä??

Jos edes yhden kerran olisin Sinua suudellut, kun oli kesä ja

hymyilevä luonto ja linnut vapautta lauloivat ja Sinä häälyit

niin suloisena ja tilaisuuksia oli! -- _tämä_ jo lohduttaisi

minua: _minä_ tietäisin mitä on lemmensuudelma, jota kaiken

nuoruuteni ajan olen janonnut, mutta sitä ei ole, ei ole,

kuuletko -- ja nyt on jo myöhäistä... Et Sinä itse tätä enää

sallisikkaan enkä minä puolestani koskaan rohkene, sillä minä

odotan että Sinä itse...?

Niin! miksi Sinä, kuningatar, et ole suudellut minua, jos Sinä

kerran olet rakastanut minua ja tuntenut että minä, nuorukainen,

kokonaan olen Sinulle kuulunut? Tottakai Sinulla on oikeus?

Jokaisella naisella on oikeus osoittaa tunteitaan ja siltä

puolelta alettuna onkin se paljon parempi -- ainakin mitä minuun

koskee, joka alati salaan, mitä sisällinen ääni käskee.

Niin! Miksi Sinä sitä et ole tehnyt, jos todella...? Olisimme

edes silmänräpäyksen onnelliset olleet -- minä, minä erittäinkin!

Ah! Minunhan täytyy tänä yönä itseni tappaa. Siispä hyvästi,

älä muistele vihalla. Jumala Sinulle suokoon kaikkea hyvää.

Juon myrkkyä! Juon myrkyssä maljasi: terveydeksesi, Sinä uneni,

unelmani vieraalla maalla!

Kaikki myöhäistä...

* * * * *

Syyskuun 20...

Anteeksi neitiseni että vielä olen elävien kirjoissa! En

jumaliste kuolla voinut, sillä kun yöllä näin istuin ja

kirjoittelin alusvaatteisillani, niin tuli vilu, yksinkertaisesti

vilu, ja minä olin myös hyvin uninen -- ja kukapa, kukapa olisi

huolinut itseään surmata sen hurmaavan ruusupeitteen alla, jonka

Sinä itse olit neulonut -- kuinka suloista siihen kietoutua...

Mitäs Sinä oikeastaan minusta nyt ajattelet, oi Nirvana?

Kirjoittaa osaan minä kuin järkivaivainen. Eikö totta? Kuule:

tänä aamuna heräsin kolkkoon veisuun -- ne veivät siellä hautaan

jotakin kuollutta. Niin, hautaan, hautaan minunkin mennä pitäisi.

Ikävä näin on elää, sillä täytyisi tapahtua liian suuri muutos

minun elämässäni, jos niin että elää ansaitseisi... Sinä sen

tiedät, neuvo minua! Älä hylkää minua, sääli! Kipeä olen, kaikki

johtuu kai tästä, kaikki oikkuni ja outo käytökseni.

Ja jos ei jotakin kirousta olemassa olisi, olisin ehkä sellainen

kuin Sinä olit sulhostasi haaveillut ja voisin Sinua rakastaa

joka-ikinen hetki. Enkelini, älä minua halveksi, Sinä, Sinä

ainoastaan voisit elämän minulle antaa, jos tahtoisit, voisit,

jos rohkeampi olisit etkä kääntäisi huomiota pahoihin tuuliin.

Miksi Sinä, Nirvana, viime lauvantaina olit niin suloinen,

hyvä jumala sentään? Heti kun sinut silloin näin, tahdoin

heittäytyä suinpäin Sinua syleilemään, tahdoin, mutta hillitsin.

Jumalani, jospa "Sinä aina olisit sellainen kuin silloin. Elämä

olisi silloin silkkiä. Vakuutan Sinulle että Sinulla on yksi

onnettomuus: ei mikään hattu eikä mikään päällystakki Sinua pue,

nyt olen siihen huomioon tullut. Toistan vieläkin: suokoon Jumala

Sinun aina olla sellainen kuin olit viime lauvantaina ja -- minä

rakastan Sinua aina hulluuteen asti. Minä eriskummallinen olento,

rakastan Sinua, kuuletko ja uskotko: ra-kas-tan!"