Torstai 8 päivä marraskuuta valkeni talvisena ja synkkänä, jo aamulla
aikaisin julistettiin torventoitotuksin, etteivät porvarit saaneet
poistua taloistaan ennen seuraavaa merkinantoa. Myöskin kaupungin
portit pidettiin suljettuina, niin ettei kukaan päässyt ulos, ei
ehdolla eikä millään.
Itkeä vetistellen valvoi Metta-muori akkunassaan Ison Torin varrella,
käsittämättä, mitä oli tapahtunut. Kannu reiniläisine sisältöineen
oli ollut valmiina jo illasta asti, mutta Klavusta ei vain kuulunut.
Vähää ennen puolista kajahti toinen torventoitotus. Keskelle toria
muodostivat sotamiehet avaran piikki-aitauksen keihäistään, ja
vaikeata oli nähdä, mitä siellä oikeastaan tapahtui. Metta-muori
pelkäsi kadottaneensa järkensä. Kahden sotilasrivin välitse
kuljetettiin piispoja ja herroja, jotka hän liiankin hyvin tunsi,
vaikka he kävivätkin kumarassa ja olivat kalpeita. Vain herra Eerikki
Juhonpojan poskilla paloi tavallinen kuuma puna. Muuan asemies
hyppäsi kuiskaamaan jotakin hänelle, ehkäpä armoa tarjoten, sillä
herra Eerikki vastasi lujalla ja selvällä äänellä: "Osaveljeni ovat
kunniallisia herroja, ja minä tahdon Jumalan nimeen kuolla heidän
kanssansa!" Hänen vävynsä Joakim Brahe kulki yhtä pelottomana hänen
jäljissään ja lauloi lohdutusvirttä. Neuvosmiehet Antti Kaarlenpoika
ja Antti Ruth huusivat ruotsalaisille, ettei heidän enää tullut antaa
väärien valojen pettää itseänsä, vaan että heidän oli nyt noustava
kostamaan niin kamalaa väkivaltaa. Mutta sotilaat koettivat aseidensa
kalinalla tukahuttaa heidän äänensä, ja kuolemaantuomittujen kulkue
oli niin pitkä, että viimeiset eivät vielä olleet ehtineet ulos
linnan portista.
Metta-muori tempasi lapsensa akkunalta ja painoi itse kädet
silmilleen, mutta silloin muisti hän rakkaan miehensä. Jälleen alkoi
hänen katseensa etsiä häntä virsiäveisaavain vankien joukosta, jotka
kulkivat kädet ristissä. Hän näki heidän riisuvan rannerenkaansa
ja kultavitjansa ja ojentavan kaulansa miekan katkaistavaksi.
Ensimäinen, joka polvistui kuolemaan, oli Strängnäsin valkohapsinen
piispa Matias. Viides oli herra Eerikki, joka säilytti loppuun asti
masentumattoman Vaasa-rohkeutensa. Kun vihdoin tuli hämärä, alkoi
ankarasti sataa, ja yli kahdeksankymmentä mestattua ruumista virui
silloin torilla.
Metta-muori sytytti pienen vahakynttilän ja valvoi ja rukoili
pyhimyksiä. Seuraavina kahtena vuorokautenakaan ei hän saanut puhua
kenenkään kanssa. Portti täytyi pitää suljettuna, sillä huovijoukkoja
kuljeskeli ryöstämässä, ja mestauksia jatkettiin.
Unohtaen kylmän ja nälän kyhjötti Klavus sill'aikaa piilossaan linnan
ylisillä. Kun hänet vihdoin löydettiin muutamien vanhojen säkkien
alta, oli jo niin kyllästytty murhaamiseen, että hän sai mennä
menojaan. Veristä sadevettä valui Ison Torin kaiteita alas. Ikäänkuin
luulotellakseen itselleen, ettei hän tietänyt mistään, kyseli hän,
olivatko tanskalaiset puhkaisseet sen suuren viinitynnyrin sieltä
kaupungintalon neuvossalin alta. Mutta kansa vastasi, että Ruotsin
jaloin veri siinä nyt virtaili pitkin katuja. Silloin laukesi hänen
suunsa lukko, ja hän kertoi kuulleensa kuninkaan käskeneen viemään
arvokkaimmat vangituista rouvista Köpenhaminan Siniseen torniin.
Hän kolkutti talonsa portille ja huusi nimensä. Metta-muori
juoksi suoraan hänen kaulaansa, mutta vaikka he nyt olivatkin
toistensa luona, ei kumpikaan voinut olla oikein iloinen. Muistot
tuskastuttivat heitä, mitä he sitten yrittivätkin puhua. Klavus ei
jaksanut enää leperrellä pienokaisilleen kuten ennen, ei istua enää
lieden reunalla tyytyväisenä ja onnellisena rakkaasta kodistaan.
Sensijaan pysähtyi hän pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan rautapaitaa
ja vanhanaikuista rynnäkkökypärää, jotka ruostuneina riippuivat
pylväässään ja jotka muinen olivat palvelleet hänen isäänsä. Klavus
oli hyvänsävyinen mies, mutta missä vääryys vallitsi, siinä ei
sopinut rauhan säilyä. Hän tarttui Mettan käsiin ja lupasi lähteä
taisteluun, jos vain ilmestyisi mies, joka kykenisi kokoamaan
ruotsalaiset.
Ulkona torilla tappelivat koirat puoli-alastomista ruumiista. Päät
oli pistetty seipäisiin. Vain piispa Matiakselle osoitettiin se
kunnia, että hänen päänsä pantiin hänen jalkojensa väliin. Maan
parhaan metsän oli siinä kirves kaatanut. Siinä viruivat nyt miehet,
jotka vielä äskettäin olivat hallinneet ja vallinneet, ja joiden
esi-isät olivat taistelleet Kaarle Nuutinpojan ja Maunu Latolukon
ritarien joukossa.
Seuraavana aamuna ladottiin ruumiit ja päät tynnyreihin, joita sitten
pantiin hevoset laahaamaan. Herra Stenin ruumis, samoinkuin hänen
pienen, piirityksen aikana kuolleen poikansa ruumis, kaivettiin
haudoistaan Gråmunkeholmassa ja heitettiin toisten sekaan roviolle
eteläisen nummen korkeimmalla kohdalla. Kerettiläisten ei sopinut
saada kunniallista hautausta, sanoi Trolle. Silloilla ja rannoilla
seisoi kansa katselemassa savupilvien vyöryntää. Virran kalvoon
kuvastuen liekehti pitkälle yöhön Pohjolan suurin kerettiläisrovio,
missä paloivat ikivanhat vihat, mutta myös paljon sellaista, mikä oli
ollut rakasta ja suurta. Mutta sen rovion kukkuloita ja järven selkiä
punaavasta loimosta oli vihdoinkin uusi päivä sarastava.