Kolme päivää kestivät turnajaiset ja iloiset kemut, ja Tukholman
porvarit lahjoittivat Kristian Tyrannille kullatun juomahaarikan ynnä
kuusikymmentä Unkarin guldenia. Mutta arkkipiispa Trolle, Didrik
Slagheck ja terhakka Odensen piispa Jöns Beldenack neuvottelivat
usein juhlien aikana salavihkaa kuninkaan kanssa. Kolmantena päivänä
kutsuttiin aivan äkki-arvaamatta joukko piispoja, aatelismiehiä,
porvareita ja ylhäisiä rouvia linnaan.
"Klavus, Klavus!" huusi Metta-muori iloa säteillen ja pyöri pitkin
kamaria. "Sellainen kunnia! Tässä on tullut sana, että sinunkin tulee
mennä linnaan. Pue nyt parasta yllesi, jotta et näytä kehnommalta
kuin nuo töykeät juutilaisetkaan."
Ja meni hänen pukunsa totisesti siinä missä toinenkin. Kangas oli
kursittu koholle olkapäistä, ja leveitä rakoja oli siellä täällä,
jotta vaaleampi sisus kuohui näkyviin. Kengät olivat kärjestä leveät
kuin härän turpa, viitta oli sisustettu oravannahalla, ja lakissa oli
turkisreunus. Kookas oli hän jo ennestäänkin, mutta nyt hän näytti
oikealta jättiläiseltä. "Pane nyt solmu sormikkaihisi", neuvoi eukko,
"jotta muistat siihen pitkään, pitkään saliin astuessasi sanoa: Rauha
majaan, Teidän Armonne, niin kyllä siitä sitten hyvä tulee, sillä
olemmehan kaikki kristityltä ihmisiä... Mitenkä se nyt oli?"
Mies pyyhkieli otsaansa. "Rauha rajallesi, nuori Kristian, niin...
Ei, nyt taisi mennä hullusti!" Metta-muori kävi totiseksi, mutta
ylpeilemättä ei hän voinut kokonaan olla, sillä hienoa oli joka
tapauksessa, kun hänen miehellään oli niin paljon vaatetusta selässä.
"Sinustapa nyt oikea puhekumppani isoisille, sinusta jo", torui hän.
"Älä nyt kuitenkaan unohda lakata syömästä, heti kun kuningas on
pyyhkinyt sormensa!"
Mutta silloinpa oli Klavus vähällä sydämystyä. "Vai niin, sepä nyt
kelpaisi", penäsi hän, "jos kuningas näkisi, etten panisi mitään
arvoa hänen kestitykselleen. Älä luulekkaan! Kyllä minä aina ruokaa
röykyttelen, vaikka Hänen Armonsa saisikin odottaa hetkisen, pari."
Klavus mittaili lattiaa pitkin askelin, ja lapset seisoivat piirissä
ja ihailivat häntä. Punaisena kiihtymyksestä suuteli hän niitä
poskille ja silitteli vaimonsa tukkaa. "Pyhimykset olkoot kanssanne,
rakkaat, rakkaat omaiseni", sanoi hän leppyneenä ja kiskoi ja
venytteli sormikkaitaan. "Kyllä minulla nyt on kertomista, kun tulen
takaisin. Luulenpa, eukkoseni, että sinä laitat hiukan reiniläistä
kannun pohjalle iltasoiton aikaan."
Hänen astuessaan kadulle tervehtivät tuttavat häntä syvempään kuin
tavallisesti. Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä ja harppoi eteenpäin
pitkin askelin.
Mutta ilta on aamua viisaampi! Kun Klavus oli päässyt linnan komeaan
saliin, näki hän parhaaksi hiipiä hiljaa toisten selkien suojaan
akkunanloukkoon.
Kuningas astui sisään ja asettui kunniakatoksen alle, ja kun
kaikki olivat koossa, suljettiin ovet. Kuivana ja laihana astui
Trolle valta-istuimen eteen ja pyysi kaikkia niitä tutkittaviksi
ja tuomittaviksi, jotka olivat ottaneet osaa hänen eroittamiseensa
ja hänen linnansa hävitykseen. Tänään oli vihdoinkin hänen
voitonpäivänsä. Häpeä ja tappio poltti vielä hänen korskeata
sisuansa. Kylmän vihan ulkonaisella tyyneydellä luki hän paavin
kirjelmän, joka julisti ruotsalaiset herrat pannaan.
Rouva Kristiina Gyllenstierna vastasi rohkeasti vetoamalla
valtakunnankokouksessa vahvistettuun päätökseen Trollea vastaan.
Silloin riensi piispa Brask repäisemään irti sinettinsä, ja kaikkien
hämmästykseksi avasi hän pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu:
"Tämän teen minä pakosta."
Kiukustuneina puristelivat monet nyrkkejänsä viittojen suojassa,
sillä ilmeistä oli, että ovela piispa tällä tempullaan pääsisi
vapaaksi. Pitkällistä kuulustelua jatkettiin sitten yhtämittaa. Kun
kuningas vihdoin lähti salista, oli jo niin myöhä, että kynttilät
täytyi sytyttää. Klavus ja toiset porvarit uskalsivat tuskin vastata
kysymyksiin muuten kuin epäselvästi mutisten. Mutta hiljaisessa
sydämessään puhui hän sitä suoremmin. "Vanha Klavus", sanoi hän
itsekseen, "etpä sinä koskaan luullut tehneesi kenellekään pahaa.
Päinvastoin soit sinä kaikille hyvää, myöskin ruotsalaisille, vaikka
sinun suonissasi virtasikin muutamia pisaroita ulkomaalaista verta
Senkö tähden sinua nyt rangaistaan? Kuningas Kristian, sinä opetat
meille erään seikan. Kun vääryys pääsee valtaan, saavat oikeuden
puoltajat kokea kovia päiviä."
Hän tunsi vahvojen kourien tarttuvan käsivarsiinsa ja työntävän
hänet tungokseen. Sören Norby ja muut tanskalaiset, joista
äskeisissä kruunajaisissa oli tehty ritareita, olivat hyökänneet
saliin joukkoineen ja alkaneet kuljettaa syytettyjä ulos miekkojen
ja soihtujen välissä. Hämmentyneinä ja tahdottomina astuivat
vangit kapeita portaita torniin. Siellä raahattiin heidät holviin.
Murhamiehet ja varkaat, jotka aikojen kuluessa olivat viruneet siellä
kahleissaan, olivat hakanneet kömpelöitä piirrelmiä ja merkkejä
muurisaveen. Samaan seinään nojasi nyt totinen Ekan Cecilia-rouva,
Kustaa Vaasan äiti sekä miehiä ja naisia Lejonhuvud-, Kurck-, Baner-,
Gyllenstierna-, Brahe- sekä muista kuuluisista ylimyssuvuista.
Muutamat pitivät uhmaillen rohkeutta yllä, ja herra Eerikki
Juhonpoika, Kustaa Vaasan isä, teki vartijoille monta kujetta ja
syötti heille monta purevaa Vaasa-kompaa.
Kohta ei sinne enää sopinut useampia, vaan toisiakin holveja ja
saleja täytyi muuttaa vankiloiksi. Piispat ja muut hengenmiehet
suljettiin erääseen ahtaaseen huoneeseen, ja he saivat loikoa
lattialla, miten paraiten taisivat.
Suurinta vaivaa oli sotamiehillä Klavuksesta, jonka kuohahteleva
kiukku näytti tehneen vieläkin leveämmäksi. Mahdotonta oli saada
hänen jättiläisruumistaan mahtumaan tornin ovesta. Miten he häntä
tuuppivatkin ja työnsivätkin, ei heissä ollut miestä saamaan häntä
sisään. He jättivät hänet silloin hetkiseksi syrjään. Varovasti
vetäytyi hän yhä taaksepäin. Vähitellen käänsivät huomion kokonaan
hänestä ne kalpeat kasvot, jotka kulkivat ohi, eikä soihtujenkaan
valo enään ulottunut häneen. Miten hän siinä sitten haparoi ja
tunnusteli, yht'äkkiä löysi hän rappeutuneet portaat, joista hän ei
tiennyt, minne ne veivät. Vaikka tiilikivet loksuivat, kiipesi hän
ylöspäin askel askeleelta.
Päästyään portaiden päähän, ymmärsi hän olevansa linnan ylisillä.
Rikkinäisestä päätyluukusta kimaltelivat tähdet, ja pajan pihalta
kuului ääni, joka johti hänen mieleensä lämpöiset kesä-yöt
ja sirkkojen sirinän ruohossa. Mutta tuo hiova ääni tulikin
punapukuisesta pyöveliparvesta, joka tuohuksen valossa teroitti
teloitusmiekkojaan.
Hänen jalkojensa alla narahti, ja hän pysähtyi pimeään. Harvojen
lattiapalkkien välitse näki hän huoneeseen, missä kuningas istui
pöydän ääressä. Huhuna kulki, että hänen syntyessään olisi hänen
kätensä ollut lujasti nyrkissä ja täynnä verta. Nytkin lepäsi se
nyrkki pöytäliinalla, mutta kuningas puhui kauppasopimuksista ja
viisaista tulevaisuudensuunnitelmista ja höysti tuon tuostakin
sanojaan sukkelalla pilalla. Sitten muuttui hänen ilmeensä
miettiväksi ja synkäksi. Ikäänkuin torkuksissaan painoi hän partansa
syvälle mustan viitan kätköön ja mumisi jotain kruunajaisvalastaan.
Didrik Slagheck kumartui hänen ylitsensä notkeana ja ovelana,
kyynärpäät kyljissä ja kädet auki. "Vasta kun Teidän Armonne tekee
lopun ruotsalaisista ylimyksistä ja heidän kinasteluistaan, tulee
rauha tähän maahan", väitti hän kepeästi ja pehmeästi. "Omasta
puolestaan on Teidän Armonne jalomielisesti voinut luvata heille
anteeksiantoa, mutta ei koskaan paavin eikä kirkon puolesta."
"He ovat kerettiläisiä, ja kerettiläisinä pitää heidät tuomittaman",
lisäsi siihen Trolle, joka juuri tuli ovesta. Kuningasta
suostuttaakseen lankesi hän kolme kertaa polvilleen.
Hänen takanaan odottivat hänen asemiehensä. Kauhun jähmetyttämänä
tuijotti Klavus piilopaikastaan Trollen vaakunakilpeä, joka
kultalangoin ja hehkuvin värein oli neulottu heidän vaatteisiinsa.
Kilvessä näkyi peikko, jonka katkaistusta kaulasta veri suihkusi.