Kristian Tyranni kulki sitten eteläänpäin kotimaatansa kohti, ja
minne hän pysähtyikin, kaikkialle pystytettiin hirsipuita ja teilejä
ja pyöriä. Ijäkäs tohtori Hemming Gad oli Suomessa saanut hiljattain
päättää päivänsä mestauspaikalla. Jönköpingissä tapettiin herra
Lindorm Ribbing, ja heti sen jälkeen tuotiin hänen pienet poikansakin
surmattaviksi.
Ensiksi lyötiin pää poikki vanhemmalta pojalta, ja silloin alkoi
nuorempi, jolla oli ikää vain kuusi vuotta, itkeä. "Rakas mies",
pyyteli hän pyöveliä, "älä tahraa minun paitaani vereen, taikka
saan äidiltä vitsaa!" Liikutettuna heitti pyöveli miekan käsistään
ja vannoi, että ennen saavat tahrata hänen paitansa vereen. Mutta
kuningas, joka katseli toimitusta, lähetti huovinsa katkaisemaan
kaulan sekä lapselta että pyöveliltä.
Luostarien asukkaat olivat ylipäänsä tyytyväisiä kerettiläisten
rankaisemiseen, ja Vadstenan nunnat tervehtivät kuningasta hurskain
lauluin. Mutta Nydalan munkkien kanssa ei hän tullutkaan yhtä hyvin
toimeen, vaan sekä päämunkki että useimmat veljet heitettiin järveen,
ja missä ikänä ylimysten kartanoissa oli ruotsalaismielisiä miehiä ja
naisia, siellä vallitsi lamauttava murhe.
Kirkoissa luettiin rahvaalle vanhaa kieltoa kantamasta aseita --
niitä aseita, joihin niin usein oli tartuttu hädän hetkellä. Mutta
talonpojat murisivat, että kyllä sitä rautaa ja miekkoja löytyy,
niin kauvan kun heillä oli jalat vainota vihollista ja kädet kostaa
sille kaikki kärsimykset. Palaen halua palvella maatansa oli Kustaa
Vaasa paennut Tanskan vankeudesta ja harhaili nyt pitkin Ruotsin
maaseutuja. Hän kehoitti rahvasta kokoontumaan ja seuraamaan
häntä, mutta hänen kuulijansa katselivat häneen epäluuloisesti ja
usein ampuivat he hänen jälkeensä nuoliaan. Valepuvussa kävi hän
läheisimpiä omaisiaan puhuttelemassa, mutta kun he kuulivat hänen
miettivän kapinaa, pelästyivät he kovasti.
Eräänä aamuna hänen ollessaan metsästämässä Rävsnäsissä, joka oli
yksi hänen perintötilojaan, tapasi hän sattumalta erään vanhan
palvelijansa. Itku kurkussa kertoi tämä Tukholman verilöylystä.
Silloin vannoi raivostunut aatelismies uskaltavansa henkensä
heimolaistensa kostamiseksi ja kansansa vapauttamiseksi. Yhden
ainoan palvelijan seuraamana lähti hän ratsastamaan, mukanaan joukko
kaikessa kiireessä koottuja kalleuksia. Mutta palvelija karkasi
pian ja yksinään jatkoi hän sitten kulkuansa eksyttäviä polkuja
pitkin niitä metsiä kohti, missä Engelbrektin taalaalaiset vielä
istuivat entiseen tapaansa takkavalkeidensa ääressä ja vuoleskelivat
leveäpäisiä nuoliaan.
Jouluhämärä levisi yli Tukholman, ja toivottomina näkivät porvarit
synkän vuoden lähenevän loppuansa. Uudenvuoden yönä oli paljon
kynttilöitä sytytetty Ison Kirkon monille erilaisille alttareille,
eikä vähiten pyhän Yrjänän. Kirkon ovet olivat auki, ja rukoilevia
oli polvillaan kynnykseltä aina pääkuoriin asti.
Silloin avautui pieni sivu-ovi hautuumaalle, ja siitä astui joukko
pappeja, vahakynttilät käsissä. Välissään kantoivat he avonaista
arkkua, ja siinä lepäsi kulunut, madonsyömä pyhimyksenkuva, joka
oli puettu atlasmekkoon ja kääritty liinoihin kuin vainaja ikään.
Tapana oli nimittäin, kun joku vanhoista pyhimyksenkuvista alkoi
arveluttavasta lahota ja se oli vaihdettava uuteen, haudata tuo
toimensa täyttänyt kuva vihittyyn maahan.
Muuan katselijoista astui kiivaasti pari askelta eteenpäin. Hän oli
nuori sepänpoika Örebrosta, ja hänen nimensä oli Olavi Petri. Hän oli
ollut piispa Matiaksen kanslerina. Wittenbergissä oli hän saavuttanut
maisterinarvonsa Martti Lutherin johdolla, joka juuri edellisenä
kesänä oli julistettu pannaan.
"Puolitoista vuosituhatta on kulunut Kristuksen syntymästä", mumisi
hän, "ja vielä palvelette te puukuvia, aivan kuin vanhat pakanalliset
uhrimiehet Uppsalan kummuilla. Minä olen lukenut raamattua, ja minä
tunnen uuden, puhtaamman opin."
Muutamat aikoivat saattaa hänet vaikenemaan, mutta Klavus, joka
seisoi veräjän pielessä, työnsi heidät takaisin. "Puhu sinä vain
suusi puhtaaksi, mestari Olavi!" sanoi hän, ja hänen poskensa
liekehtivät.
Olavi Petri katsahti häneen, mutta vaikeni, sillä hän tiesi, ettei
aika vielä ollut tullut. Samassa jymähti ensimäinen kellonläppäys
tornista, ja hitaasti seurasivat sitä muut.
"Uusi vuosi", sanoi hän, ja kaikki ristivät kätensä suurten
aavistusten valtaamina. "Vuosi tuhatviisisataakaksikymmentäyksi! Mitä
tuoneekaan se vuosi mukanaan meille ruotsalaisille?"
* * * * *
Me olemme nyt nähneet, mitenkä tuhomyrskyjenkin keskeltä kaikki
vähitellen kasvoi ja valkeni siinä maassa, missä pakanalliset
uhritulet muinoin paloivat metsien pimennoissa. Monia julmia
taisteluita on meidän ollut pakko tarkastella, ja usein olemme
joutuneet aikoihin, joista on olemassa vain hyvin vähän varmoja
tietoja. Monet pitkien talvipuhteiden ja yksinäisten polkujen taijat
ja monet vanhat uskot olemme yhdistäneet luomaan edes jonkinlaista
kuvaa silloisesta ajatustavasta. Ja kuinkapa emme rakastaisikaan
ihmisiä silloin, kun heidän elämänsä on päättynyt, ja kun me kaukaa
tarujen maailmasta kuulemme voitonhumun heidän linnoistaan ja
kellojen kuminan heidän paariensa äärestä!
Siellä seisoo nyt talvisessa lumessa odottava mestari Olavi, ja
minä luulen, että me hiivimme hänen luokseen ja huudamme läpi
uudenvuodenyön raikuvin äänin: "Kustaa Vaasa, etkö jo pian tule
taalaalaisinesi!"