Eräässä päätytalossa Tukholman Ison Torin varrella asui Klavus
Boye-niminen porvari. Hän oli niin kookas ja leveä, että hänen
vaatteisiinsa meni neljä kertaa enemmän kangasta kuin muiden
ihmisten. Se kävi kalliiksi, mutta hänen vaimonsa oli onneksi taas
erinomaisen pieni ja hintelä. Lapset tulivat äitiinsä ja olivat myös
pieniä. He olivat kuin kaksi riviä omenaposkisia nukkeja, kun he
istuivat siinä hänen polvillaan aamupuolella 4 päivää marraskuuta
vuonna 1520 jälkeen Kristuksen syntymän.
Yli kaiken muun maailmassa rakasti Klavus lapsiansa ja vaimoansa
Mettaa. Tuo pieni hopeahapsinen eukko oli aina säteilevän iloinen,
mutta tänään ei hänen tyytyväisyydellään ollut rajoja. Hän siroitteli
tuoreita katajanhavuja auringonläikkiin lattialle ja ajatteli
ajattelemistaan, että kaupungin portit vihdoinkin oli avattu pitkän
piirityksen jälkeen. Hemming Gad ja Strängnäsin piispa Matias
olivat kertoneet niin paljon hyvää ja kaunista Kristian Tyrannista,
esim. miten anteliaasti hän jakeli suolaa ja silliä talonpojille,
että tukholmalaiset olivat lopulta ruvenneet hieromaan sovintoa.
Rouva Kristiina Gyllenstiernan oli silloin pakko jättää kaupunki
parittajille lukuisia kauniita vakuutteluja ja lupauksia vastaan, ja
juuri nyt vihki Trolle Kristiania kuninkaaksi Isossa Kirkossa.
"Minun puolestani saavat mahtavat riidellä ja torua parhaansa
mukaan", sanoi Klavus, "mutta emmekö sentään mene tuonne kansan
keskeen kirkon edustalle sitä komeutta katselemaan. Meidän ei
tarvitse peljätä mitään, pikku Mettaseni, sillä minä en ole koskaan
sekaantunut herrojen kiistelyihin." Ja hän otti neljä pientä
nukkelastansa mukaansa ja istutti kaksi nuorinta olkapäilleen. Toiset
saivat pidellä viitanliepeestä. Hänen edellään sipsutteli Metta-eukko
hiljaa laverrellen ja äidillisen ylpeänä.
Tie linnasta kirkkoon oli katettu punaisella kankaalla. Avonaisesta
telttakäytävästä olivat viimeisetkin kruunajaisvieraat jo kulkeneet,
ja kelpo Klavuksemme tunkeutui kirkon ovelle. Kristian Tyrannin syvä
ääni kuului rappusille asti. Kolme sormea pyhänjäännösarkulla vannoi
hän hallitsevansa valtakuntaa maassa syntynein miehin ja pitävänsä
kunniassa Ruotsin lait ja oikeudet. Sitten antoi Trolle hänelle
rippileivän. Mutta tanskalaiset herrat kantoivat hänelle kruunun,
valtikan, omenan ja miekan. Kun hänet oli kruunattu, istuutui hän
tuolille ja jakoi ritarilyöntejä, mutta vain tanskalaisille miehille.
"Ruotsi on miekalla voitettu", huusi airut, "ja sentähden ei kukaan
ruotsalainen voi tulla osalliseksi ritarikunniasta." Tämän jälkeen
nousi kuningas seisomaan ja nojasi kyynärpäätänsä pääalttariin.
Hänen lankonsa keisari Kaarle Viidennen lähettiläs astui silloin
esiin ja sitoi hänen kaulaansa nauhan, josta riippui säteiden
ympäröimä kultainen oinaantalja. Kultaisen tähdistön merkki oli uusi
osoitus Kristianin mahtavuudesta, sillä sen kautta oli hänet otettu
burgundilaiseen ruhtinasliittoon.
Vavistuksen tunne valtasi kaikki sillä hetkellä, sillä he luulivat
melkein näkevänsä tuon peljätyn keisarin, kun hän kalpeana ja
pontevaleukaisena kulki kantotuolissaan siellä etäisillä vuoriteillä.
Hänen valtansa ulottui niin avaralle, ettei aurinko koskaan laskenut
hänen maissaan, sillä kun se vaipui mereen läntisillä rannoilla,
paloi jo aamurusko idän rajoilla.
Ylpeänä moisen suojelijan suosiosta viittasi Kristian Tyranni
silkkihansikkaallaan ovella seisoville porvareille. Alhaison seurassa
hän tavallisesti parhaiten viihtyi. Leveä hymy punaisenruskeassa
parrassa istahti hän mielellään heidän yksinkertaisen ateriansa
ääreen ja maisteli heidän oluttansa. Mutta tänään ympäröivät häntä
ylimykset, ja siksipä ehkä saivatkin hänen silmänsä nyt niin kovan
ilmeen. Ja kukapa tiesi, eikö hän nytkin, keskellä ylhäisten
kunnianosoituksia, muistellut Dyvekeänsä, pikku kyyhkyläistänsä,
jonka äiti oli ollut vain halpa ravintolanpitäjätär? Niin, sitä
tyttöä oli hän rakastanut, sen tiesi kansa.
Kerran Bergenissä, Norjassa, oli hän tavannut sen tytön tansseissa,
ja sitten oli tyttö seurannut häntä Tanskan pääkaupunkiin, ja hänen
tähtensä oli kuningas unohtanut kuningattarensa. Mutta nyt oli se
tyttö kuollut, ja sen tytön kuolemasta asti oli kaikki hyvä hänen
sydämessään paleltunut ja kuihtunut. Nyt piti hänelle seuraa vanha
Sigbrit, tytön äiti, joka kuiski hänen korvaansa muutamain Tanskan
mahtavimpain toimittaneen Dyvekelle myrkkyä. Sigbritillä oli myöskin
sukulainen, jonka nimi oli Didrik Slagheck ja joka aikaisemmin
oli ollut parturina, ja tämä mies liehui alituisesti kuninkaan
läheisyydessä ja houkutteli häntä ilkeillä neuvoillaan kostoon ja
julmiin rangaistuksiin. Sen seikan tunsivat herrat paremmin kuin
kansa.
Ajatteliko kuningas tänään tosiaankin Dyveke-raukkaansa, vai
miettikö hän jo, kuinka paljon arvoa hänen oli paneminen Ruotsin
kerettiläisille annettuihin lupauksiin? Seisoessaan siinä alttarin
kulmassa kääntyi hän tuon tuostakin sivuilleen. Laskiko hän jo
mielessään, kuinka monta noista päistä tuossa ympärillä viruisi
pian ruumiista eroitettuina torilla? Vai taisteliko hän viimeisen
taistelunsa nuoruutensa parempia aikomuksia vastaan?
Laulu hymisi, ja kun hän astui ovelle, tervehti hän yhtä lempeästi
alhaisempaa kansaa kuin ennenkin.
Koko ajan oli syysaurinko paistanut pyhän Yrjänän kuvapatsaaseen
ja hehkuttanut miekkaa, jolla pyhimys uhkasi lohikäärmettä. Eikö
milloinkaan enää nousisi jostain syrjäisestä sopukasta miestä,
joka kykenisi tarttumaan kostonkalpaan ja uudelleen kokoamaan
talonpoikaisjoukot voittoon ja vapautustyöhön?