Stäketin salmeen lipui vähän aikaa edellisen jälkeen komea laiva,
jossa matkusti paljon ruotsalaisia ja ulkomaalaisia herroja.
Arvokkain muukalaisista oli paavillinen anekauppias Arcimboldus.
Hän oli paaville ja Kristian Tyrannille luvannut auttaa Trollea,
mutta ruotsalaisten lahjat ja uskottelut olivat hänet siinä määrin
pehmittäneet, että hän nyt olikin matkalla Arbogaan hyväksymään
eroitetun arkkipiispan tuomiota. Kyyristyneenä tyynyjensä keskeen
istui hän herra Stenin kanssa peräteltassa ja nojasi kyynärpäätänsä
siihen valtavaan arkkuun, joka kätki kootut anerahat.
Hän ei huolinut mennä kannelle, mutta kun hän näki joukon talonpoikia
vielä olevan koossa hävitetyn linnan raunioilla, pisti hän
kyömynenänsä ulos teltan uutimien välistä ja lausui jonkun käskyn.
Vilahdukselta näkyivät hänen kapeat, jauhonvalkoiset kasvonsa ja
hänen musta kiharatukkansa. Lipokielinen, lihava munkki hypähti
silloin laivan partaalle ja heilutti pyhän Pietarin kuvalla ja
avaimilla koristettua ristiä. "Tänne, hyvät talonpojat!" huusi
hän innoissaan. "Nuoret, vanhat, kilistäkääpä kolikoita sielun
pelastukseksi! Pyhimykset ovat totta totisesti tehneet niin paljon
ylimääräisiä hyviä töitä", jatkoi hän kaupastelevalla äänellään,
"että paavilla on varaa antaa muutamille ylämaan talonpojille synnit
anteeksi".
Laivaa vedettiin pitkin rantaa ahtaan salmen läpi, ja talonpojat
kurottautuivat yli reunan ja pudottivat syntirahansa Arcimbolduksen
uhri-arkkuun. Se istui lujasti lukottuna ja kahlehdittuna laivan
kannessa kiinni. Muuan talonpoika osti munkilta pergamentinkin, joka
oli täynnä painettua sanaa. Siitä saattoi ken tahansa lukea, että
paavi vapautti hänet kaikista synneistä ja hairahduksista ja siirsi
hänet samaan viattomuudentilaan, missä hän oli ollut kastepäivänään.
Siihen luuli yksinkertainen talonpoika paavin kykenevän. Hän oli niin
onnellinen kaupastaan, että hän tahtoi kiivetä laivaan suutelemaan
Arcimbolduksen käsiä, mutta salmi ei ollut pitkä, ja laiva souti
järven ulapalle.
Oltiin jo joulukuussa. Sorsat pitivät valtiopäiviä ruskeissa
ruovostoissa ja pohtivat muutto-asiaa. Metsä näytti alastomalta ja
paleltuneelta, sitten kun sen viimeisetkin keltaiset puvunriekaleet
olivat pudonneet maahan, ja jokainen oksa ikäänkuin värisi ja hytisi
kylmissään. Mutta Mälarin lahdet kimaltelivat yhtä kirkkaankauneina
kuin kesäisenä iltana.
Pehmeällä ja mielistelevällä äänellään puheli Arcimboldus Roomasta,
missä suuret taiteilijat Rafael ja Michel-Angelo koristivat oppineen
paavin palatsia, saaden ruhtinaallista kunnioitusta osakseen.
Rakentaminen ja koristaminen koski syvältä aarrekammioon, ja
sentähden oli paavi lähettänyt Arcimbolduksen matkaan. "Kaikkialla
tapaavat valtaherrat pistää osan anerahoja taskuunsa", sanoi
Arcimboldus ja maistoi pari tilkkaa lämmitettyä viiniä pikaristaan,
"mutta te ette ole muiden kaltainen, herra Sten. Te ette pidätä
mitään itsellenne, lisäättepä vielä lahjan omastakin pussistanne.
Riemuitkaa, riemuitkaa! Roomassa kohotamme me nyt Pietarin haudalle
jättiläistemppelin, josta on tuleva koko kristikunnan pääkirkko.
Ja sen katon marmoriruusuke on sanova: minun lehtieni kultaus on
peräisin kaukaisesta, köyhästä Ruotsista."
Herra Sten istui vaiteliaana ja ajatteli kotoisia kylämaalareita,
jotka sivellinkimppu taskussa, hyräillen ja vihellellen, jauhoivat
värejään. Vaikka he saivatkin elää ja kuolla paikatuissa
pukineissaan, tiesi hän siitä huolimatta heidänkin sydämensä osaavan
lämmetä, kun he maalasivat jäykkiä pyhimyksiään ja enkeleitään. Hänen
katseensa kulki yli veden, ja kaukana rannoilla soittivat pienten
pitäjänkirkkojen kellot Ave Mariaan.