Kun Trolle oli vihdoin lopullisesti pantu viralta, matkusti
Arcimboldus maasta. Mutta Kristian Tyranni, jonka mielestä
anekauppias oli asettunut ruotsalaisiin nähden liian ystävälliselle
jalalle, ryösti häneltä täysinäiset rahakirstut. Ruotsalaisia
ane-uhreja ei siis sulatettukaan kultakoristeiksi tai hurskaasti
kumajaviksi kelloiksi ikuiseen Roomaan, vaan hankittiin niillä
tanskalaisille luotipyssyjä, ruutia ja joutsia. Eikä isoja aikoja
viipynytkään, ennenkuin paukkina alkoi Borgholman ja Kalmarin
edustalla. Skotlantilaisten, ranskalaisten, holsteinilaisten ja
mecklenburgilaisten palkkasoturien saattamana kulki Tanskan lippu
läpi Smålannin metsien Länsigötanmaata kohti.
Herra Sten järjesti talonpoikansa Åsunden-järven jäälle. Sivuille
hakattiin avantoja ja selän suojaksi rakennettiin rannalle
puista ja havuista valtava rytövarustus. Talonpojat puhaltelivat
hyppysiinsä ja takoivat jalkojaan jäähän, pysyäkseen lämpiminä ja
tappelu-innoissaan heiluttelivat he piikikkäitä, nuijiin ketjuin
kiinnitettyjä rautakuuliaan. Toiselle rannalle rakensivat viholliset
ampumavarustuksen vaunuistaan ja seisoivat siellä hajasäärin
joutsipyssyjään jännittämässä.
Herra Sten ratsasti pelottomana väkensä etunenässä. Hänen valkea
hevosensa näkyi kauvaksi, ja muuan karkuri ilmaisi sen ratsastajan
vihollisille. Ensimäinen kuula kimmahti jäästä ja lävisti sekä
hevosen että nuoren valtionhoitajan säären. Muuan tanskalainen pappi
hyppäsi silloin ampumavarustukselle risti kädessä ja huusi: "Tiedä,
että kirkkojen oviin naulataan jo pannajulistusta niitä Ruotsin
herroja vastaan, jotka hävittivät arkkipiispan linnan. Nyt olemme
tulleet tänne rankaisemaan kerettiläisiä Rooman isän nimessä!"
"Taisteluun oikean asiamme puolesta!" vastasivat talonpojat, ja
ruudinsavu peitti hetkiseksi kahakan kuin usva. Mutta heidän
johtajansa virui verissään jäällä, ja heidät lyötiin kerta kerralta
takaisin. Töin ja tuskin ehtivät he kantaa hänet rekeen ja hajaantua
sitten hurjassa paossa metsiin ja jäätyneille soille.
Tivedenin toisella puolen Ramundebodassa pysähtyi reki viimeisten
Antonius-erakkojen luostarin edustalle. Se oli pieni, sammaltunut
talo, joka melkein peittyi kuusten suojaan. Puut pistivät
oksansa läpi rikkinäisen katon ja suhisivat ja kohisivat tyhjien
akkuna-aukkojen edessä. Vaarallisessa Ramundebodassa ei kukaan
uskaltanut kulkea ilman sotahaarniskaa, ja munkilla, joka ilmestyi
talosta, oli rautapaita kaapunsa alla.
"Minä tunnen sinut Örebron murheenpäivältä, sillä sinähän toit
sanoman isäni kuolemasta", tervehti herra Sten raukealla äänellä.
"Sinä et lainkaan luottanut nuoriin, etkä sinä tahtonut seurata
minua."
"Nuori herra Sten, sinä olet vähitellen saattanut minut toisiin
ajatuksiin", vastasi munkki ja istuutui hänen viereensä rekeen,
kainalossaan pieni lipas, josta levisi väkevä ryydinhaju. "Me erakot
tunnemme taidon rukoillen keittää lääkkeitä yrteistä. Nyt seuraan
minä sinua ja tappelen kuolemaa vastaan sinun hengestäsi, aivan kuin
pieni aseenkantaja taistelee herransa puolesta kahakassa."
Reki kiiti edelleen nopeata vauhtia. Tuskistaan huolimatta ei
herra Sten hetkeksikään unhoittanut velvollisuuksiaan. Minne
hän pysähtyikin, kaikkialla jakeli hän käskyjä valtakunnan
puolustamiseksi, vaikka ratsaslähettejä alituisesti saapui yhä
synkemmin uutisin. Strängnäsissä neuvotteli hän kauvan kanslerinsa,
rauhaarakastavan piispa Matiaksen kanssa, mutta munkki, joka
uutterasti lääkitsi ja hoiti haavaa, huomasi sen alkavan vihoitella.
"Yksi päivä vielä, ja minä olen Tukholmassa", kuiskasi herra Sten,
kun hänet aamulla jälleen nostettiin rekeen. Ajaja läimähytteli
ohjaksenperiä hevosta haastaakseen, ja havuviitat osoittivat
tietä yli lumisen Björkfjärdenin. Kalastaja kyhjötti avantonsa
ääressä, halonhakkaaja asteli kirveineen rantaa pitkin, eikä
kukaan aavistanut, mitä tapahtui sillä hetkellä jäätä kiitävässä
reessä. Mutta munkki, joka oli polvillaan oljilla haavoittuneen
valtionhoitajan edessä, käsi hänen rintaansa tunnustelemassa,
havaitsi hänen sydämensä vähitellen herkeävän lyömästä.
Oli jo iltamyöhä, kun Tukholman portit aukenivat ja kun reki rasahti
linnan pihalle. "Ketä sairasta ukkoa sinä reessäsi kuljettelet,
munkki, ja mitä sinä häntä tänne tuot?" kyselivät vartijat paikalle
kiiruhtaessaan.
"Neuvottelussa oli hän kyllä viisas ja taitava kuin vanhus", vastasi
munkki hämmästyneille sotilaille ja kävi herra Steniin syliksi,
nostaakseen hänet olkivuoteeltaan. "Tässä pitelen nyt parasta
ruotsalaista. Ymmärrättekö nyt, ken hän on? Auttakaa minua kantamaan
häntä hänen leskensä huoneisiini Pitäkää portit visusti suljettuina,
ja antakaa rouva Kristiinan itkeä surunsa tänä yönä! Sitten nähdään,
mitä hän on oppinut Stureilta!"
Seuratalot olivat koko illan täynnä porvareja, jotka kyselivät
toisiltaan: "Kenessä on nyt miestä käymään ohjaksiin? Herra Stenin
poika on vasta kuusivuotias lapsi." Seuraavana aamuna alkoivat he
kuitenkin pukeutua rautapaitoihinsa, sillä rouva Kristiina seisoi jo
porttitornin juurella kivikanuunoiden ääressä. Vaikka hänen silmänsä
punoittivatkin valvotun yön jälkeen, oli hänellä sentään rohkaiseva
sana sanottavana jokaiselle. Suorana ja solakkana kulki hän pitkin
kaupungin muuria. Hän puhutteli kirvesmiehiä, ja paljain jaloin ja
notkeasti hyppäsivät he alas ja särkivät sillat, niin ettei kukaan
enää voinut päästä kaupunkiin. Taistelukuntoisia laivoja lähetettiin
saarien salmiin, ja hän hankki sekä kivi-, rauta- että lyijykuulia.
Eräänä päivänä sanoi hän: "Kalmaria puolustaa nyt leskirouva Anna
Eerikintytär. Kun urhokkaimmat miehet kaatuvat, on heidän leskiensä
jatkaminen taistelua. Mutta mitä näenkään tuolla nummella? Eikö se
ole keihäsmetsä?" Linnanvouti selitti: "Trolle on pannut jälleen
päähänsä piispanhiipan ja koonnut sotajoukon, ja nuo ovat varmaankin
hänen lähettiläitään, jotka tulevat sovintoa hieromaan. Mitä
vastaamme heille?" "Mene alas", sanoi rouva Kristiina, "ja vastaa
heille hakapyssyin ja kanuunoin, siksi kunnes he menevät saman tien
kuin tulivatkin!"
Kun maaseutulaiset kuulivat hänen jäntevyydestään ja muistivat,
että hän oli Sten Sturen leski, lensivät nuijat ja kirveet tupien
nurkkatelineiltä. Sillävälin kun valtionhoitajan ruumista kannettiin
Gråmunkeholmaan ja kellot kumisivat hänen sielunsa autuudeksi,
hiottiin jälleen vanhoja talonpoikaisaseita, joiden terä jo niin
monta kertaa oli loville lohennut. Vieläkään väsymättä keskustelivat
miehet vapaudestaan, joka usein näytti olevan niin lähellä, mutta
joka alituisesti häipyi käsistä.
Kevät läheni ja jäät lähtivät. Kristian Tyranni purjehti virtaa ylös
sulkemaan Tukholmaa meren puolelta, ja kumpaisellakin nummella seisoi
piirittävä sotajoukko.