"Vielä kerran yritän minä masentaa Trollen vihollisia", ajatteli
kuningas Kristian, joka hallitsi tanskalaisten maata. Hän oli sen
ruhtinaan pojanpoika, joka niin urhoollisesti taisteli Brunke
vuorella. Hänen laillaan tahtoi uusi kuningaskin valloittaa Ruotsin,
ja ajan oloon sai hän nimekseen Tyranni. Hän varusti suuren
laivaston, ja Brännkyrkan lähellä Tukholman edustalla syntyi tappelu.
Ruotsin päälippua kantoi nuori Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli
reipas ja myrskyävä kuin pohjatuuli ja hän houkutteli nyreimmänkin
ylämaalaisen laulamaan keskellä taistelun melskettä. Ruotsalaiset
alkoivat kuitenkin väistyä ankaraa hyökkäystä ja olivat vähällä
joutua tappiolle, mutta hän pudisti tasaleikkoisen, keltaisen
tukkansa otsaltaan ja ryntäsi eteenpäin lippu tanassa kuin laivan
keulapuskuri. Silloin tartuttiin miekkaan ja kirveeseen ja hyljättiin
hakapyssyt. Lippu liehui, ja joukko ympäröi hänet ja seurasi häntä
voittoisasti pitkin metsänreunaa, missä lopulta kuusitoistasataa
talonpoikaa virui verissään.
Seuraavina päivinä vallitsi voitonriemu Tukholmassa, vaikka Kristian
Tyrannilla oli vielä linnoitettu leiri eteläisellä nummella. Nuori
Kustaa Vaasa, joka oli vahvasti janoissaan, sai tyhjentää kannunsa
herra Stenin omassa pöydässä. Hän oli saanut rakkoja käsiinsä
lipputangosta ja naarmuja otsaansa, mutta niistä hän oli hyvin ylpeä.
Siellä eivät vallinneet mitkään ulkomaalaiset hovitavat, vaan kaikki
kävi aivan koruttomasti, ja soturit nauroivat sydämensä pohjasta
tohtori Hemming Gadin teräville sukkeluuksille.
"Minä havaitsen sinun, Gad, täällä kompia hiovan", sanoi eräänä
iltana herra Sten ystävällisesti. "Minuako sinä nyt aiot pistää?"
Kuusikymmenvuotias vanhus, paavi Borgian entinen kamariherra,
naurahti hiukan, ja hänen valkokiharainen päänsä tutisi. "Herra
Sten, sinä et ole uskonut minulle kunniatoimia, kuten isäsi ennen.
Hänen päivinään olin minä tanskalaisten pahin vihollinen, mutta sinä
olet antanut minulle hyvää aikaa ajatella asioita. Minä olen siis
vähitellen oppinut, että kaikki nyt kerran on, niinkuin on. Siksipä
ei minua kummastuta sekään, mitä sinulle nyt kerron. Olen kuullut
Kuningas Kristianin aikovan kutsua sinua laivoilleen, saadakseen
suudella sinua poskille ja puhella veljellisestä rauhasta. Hän on,
kuten huomaat, sangen hyväntahtoinen mies, tuo kuningas Kristian."
Rouva Kristina Gyllenstierna, valtionhoitajan muhkea emäntä,
joka juuri kaatoi juotavaa herralleen ja isännälleen, laski
kannun kumahtaen pöytään. "Siinä on petosta pelissä", puhkesi hän
puhumaan, ja neuvosherrat vakuuttivat samaa. Mutta tohtori jatkoi:
"Tarvittaessa ratsastanee Kristian itse Österhaningen kirkolle
sinua tapaamaan, jos sinä lähetät minut ja viisi muuta hänelle
panttivangeiksi."
Herra Sten katsahti ankarammin emäntäänsä kuin hänen tapansa oli
ja vastasi: "On halpamaista epäillä vihollista petoksesta, jota
meidän itsemme olisi mahdotonta tehdä. Jos täällä on miehiä,
jotka uskaltavat seurata tohtori Hemmingiä, niin osoittakoot sen
kohottamalla pikarinsa!" Useat kohottivat pikarinsa, mutta innokkain
oli uljas aseenkantaja Kustaa Vaasa.
Eräänä syyskuun aamuna, jolloin puiden lehvät loistivat monivärisinä,
soutivat siis hän ja viisi muuta ylimystä Itämerelle. Heidän
taaksensa jäi muurien ympäröimä Tukholma saarelleen, ja tornien
välitse kimalteli Mälarin etäinen pinta. Äkkiä pyrähti petollisesti
heitä kohti soutulaiva, tanskalaisia täynnä. Nämä hyppäsivät
veneeseen, kävivät käsiksi ruotsalaisiin ja veivät heidät vangittuina
mukanaan lähtövalmiiseen laivastoon.
Kuninkaan laiva ui keskimäisenä leijuvin lipuin, ja sen kannelta
paistoivat punakankaiset teltat, joita kannattivat ihmisen näköisiksi
maalatut puukuvat. Muutamat niistä esittivät jättiläisiä, toiset
vedenneitoja.
Aseenkantaja, joka oli yhtä kärkäs vihaan kuin ennen iloiluun, vannoi
Vaasa-kilpensä kautta aina muistavansa tällaisen kurjan kavaluuden,
mutta maailmaakokenut tohtori Hemming rauhoitti häntä, taputti häntä
olalle ja käski häntä oppimaan, että kaikki nyt kerran oli niin kuin
oli. Sitten taivutti tohtori polvea kuninkaanlaivan kohdalla ja
kumarteli ja sipoi tuhtoja hatullaan.
Kaksi päivää istui herra Sten Österhaningen papin takkavalkean
ääressä odottamassa kuningas Kristiania saapuvaksi, mutta turhaan.
Hänen ratsastaessaan takaisin alkoi laivasto nostaa ankkurejaan,
purjehtiakseen Tanskaan venheineen. Mutta talonpojat ympäröivät
herra Stenin, puristelivat hänen käsiään ja huusivat: "Moisen
petoksen jälkeen ei kukaan ruotsalainen enää käy tapaamaan kuningas
Kristiania, heittämättä jousta selkäänsä. Nyt tahdomme me elää ja
kuolla isiemme maan ja rakastetun valtionhoitajamme puolesta!"