Nuori herra Sten paistatteli päivää akkunan loukossa Örebron linnassa
alussa vuotta 1512.
Hän piteli käsiään koholla, jotta aurinko saisi oikein paistaa
niihin. Jouluhämärä oli synkkänä ryöminyt maata myöten pitkine
varjoineen, mutta heti kun uudenvuoden kellot olivat soineet,
kirkastui ilmakin. Nyt kimalteli linnanhauta kuin kesäkuunpäivänä.
"Niin käy aina", sanoi hän. "Tammikuu, sinä olet talven kaunis
kesäkuukausi, vaikka sinun onkin huurretta parrassasi."
Muuan munkki astui yli kynnyksen, kengät lumessa. Kaapu oli kireälle
pingoitettu ja kankeaksi jäätynyt, ja sen alla kilahteli rautapaita.
"Vuosi käy vielä lapsenpaidoissa tammikuussa", sanoi hän ikäänkuin
jatkaakseen herra Stenin ajatuksia. "Se luulee kaiken olevan
leikkiä vain. Mutta sitten tulee helmikuu ensimäisine karvaine
muistomarjoineen ja pistelee kuin naskalilla. Niin on myöskin sinun
laitasi, herra Sten. Yhdeksäntoistavuotias, tuskin sitäkään! Ja jo
linnanpäällikkö ja ritari. Mutta vedäppä rautahansikkaat käsiisi.
Helmikuun sää on tullut."
Herra Sten kalpeni aavistavasti. "Koskeeko se isääni,
valtionhoitajaa?"
Munkki katsahti ympärilleen, ollakseen varma, etteivät muut heitä
kuulleet. "Valtionhoitajamme, herra Svante piti äskettäin kokousta
vuorimiesten kanssa Västeråsissa", kuiskasi hän ja kumartui alas.
"Yrittäessään juuri nousta pöydän äärestä, horjahti hän kumoon,
ja kun me koetimme nostaa häntä seisaalleen, huomasimmekin
hänet hengettömäksi. Asiaa pidetään toistaiseksi salassa. Tässä
ei ole aikaa itkuun, herra. Ajattele, että sinä olet kaikkien
ruotsalaismielisten toivo!"
Herra Sten pyyhkäisi silmiänsä ja nousi istualtaan, ja koko hänen
olennostaan loisti se tyyneys ja viisas toimintatarmo, joka oli
Stureille ominainen. "Kuka olet sinä, ja miksi et seuraa minua,
vaan menet matkaasi?" kysyi hän munkilta, joka poimieli jäänpalasia
harmaasta parrastaan.
"Kukako minä olen? Erakko, joka asun kuusten suojassa ja osaan
vaieta. Siksi minut lähetettiinkin. Tieni kulki juuri tästä ohi. Ei,
ei, minua ei lainkaan haluta seurata sinua, herra. Minä olen itse
ollut nuori ja minä tunnen nuoret. Rummunpäristäjiä, pillipiipareita,
tanssihulluja, ilveilijöitä ja suurien sanojen laskettelijoita,
sellaisia ovat nuoret!"
"Meitä Stureja sinä et kuitenkaan tunne", ajatteli herra Sten
satulaan noustessaan. Lempeästi ja kainouden vavahdus äänessään
kehoitti hän palvelijoitaan, jos maassa sattuisi sota syttymään,
pysymään Ruotsin asialle sydämestään uskollisina, jotteivät he
taistelisi vain rahojen ja koreiden vaatteiden tähden. Eikä talonväen
joukossa ollutkaan yhtään ainoata, joka ei olisi mieluummin tyytynyt
ratsastamaan vaikka tyhjällä säkillä satulan asemasta kuin olisi
tahtonut pettää sellaista isäntää. Mutta aikaa ei ollut menettää, ja
hän valitsi muutamia heistä mukaansa ja kiiruhti matkalle.
Miekaniskutta sai hän vähitellen valtakunnan vahvimmat linnat
haltuunsa, mutta ylimykset olivat kateellisia mahtaville Stureille
ja mielivät valita vanhan, tanskalaisystävällisen Eerikki Trollen
valtionhoitajaksi. Pidettiin sentähden monta, myrskyistä kokousta
ja riideltiin paljon, mutta talonpojat huusivat herra Steniänsä,
ja rauhan säilyttämiseksi hänet vihdoin valittiinkin ja asetettiin
virkaansa.
Ensimäiset vuodet vierivät, ja harvoin oli nyt hänellä tilaisuutta
istua akkunapenkillä päivää paistattamassa.
Uppsalassa levisi eräänä päivänä suurten markkinoiden aikaan
huhu, että valtionhoitaja lähestyi maantietä pitkin. Ostajat
vetäisivät rahamassiensa suut umpeen, kamasaksat kasasivat kojunsa,
ja viinituvat tyhjenivät yhtä nopeasti kuin tuomiokirkon edusta
täyttyi. "Hän ajattelee rahvaan parasta eikä salli voutiensa
harjoittaa väkivaltaa", sanoivat talonpojat. "Ja miten vilpittömänä
ja yksinkertaisena hän istuukaan tuossa hevosellaan ruskeassa
samettipuvussaan!" huudahtelivat eukot. "Ja kukaan ei voine kieltää,
ettei hänellä olisi ollut oikeutta panna hiukan kärpännahkaa
hihojensa suihin."
Herra Sten astui sakaristoon. Hänen poskensa olivat pyöreät, hänen
päänsä pieni ja hänen vaalea tukkansa pystyyn kammattu, mutta hänen
kädenlyöntinsä oli suorasukainen ja ystävällinen.
Toimihaluisia ja itsepäisiä olivat korkealla sijaitsevan akkunan
valaisemaan sakaristoon kokoontuneet miehet. Oppineena ja iskuun
valmiina seisoi pöydän yhdellä sivulla tohtori Hemming Gad, joka
vanhan herra Stenin aikoina oli ollut lähettiläänä Roomassa ja
ottanut osaa paavi Borgian hurjiin kemuihin. Hän nojasi leukaansa
käteensä, siristeli eloisia silmiään ja hänellä näytti olevan omat
ajatuksensa maailmasta. Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella
hymyili viekas Brask, josta muutamia vuosia aikaisemmin oli tullut
Linköpingin piispa. Ja kauvimpana perällä mahtaili arkkipiispa Kustaa
Trolle, hoikka ja pitkä mies, kuivat, laihat piirteet, ja katse aina
puoliksi maahan luotuna. Neuvosherrat ja tuomioherrat täyttivät
huoneen, ja heidän takanaan kimalteli avatussa seinäkaapissa
kultamaljoja, helmiä ja sinikiviä, todistaen kirkon ikivanhaa
komeutta ja loistoa.
Herra Sten meni suoraan Trollen luo ja ojensi hänelle kätensä.
"Tanskalaistaipuisat herrat olisivat mieluummin ottaneet teidän
isänne valtionhoitajaksi kuin minut", kuuluivat hänen sanansa. "Mutta
unohtakaamme vanhat vihat, ja muistakaa te, että minä tein parhaani
hankkiakseni teille arkkipiispan sauvan!"
"Meidän sukumme ovat aina vihanneet toisiaan", vastasi Trolle
jäätävän halveksuvasti ja kääntyi poispäin. "Tyrkyttäkää suosiota
tavottelevaa kättänne talonpojille! Meidän Trollein iho on valkeata
ja arkaa, ja se ei pidä niin sydämellisistä kädenpuristuksista.
Ratsastakaa Tukholmaanne takaisin, minä ratsastan Stäketiin. Sitten
käyköön huonosti tai hyvin."
Vaikka ovi oli suljettu, kuului sanasota kuitenkin kirkkoon. Teinit
tunsivat sekä Sturen selvän, tyynen äänen että Trollen pitkäveteisen,
melkein kuiskaavan puheen. Arkkipiispalla oli tapansa kuiskata niin,
että jokainen sana helposti kaikui kautta tuomiokirkon.
Auringon laskiessa oli herra Sten jo matkalla Tukholmaan.
Markkinaväki napisi ääneen, eikä tinatuoppi tahtonut oikein kulkea
tavallista vauhtiaan parrasta partaan.
Seuraavana syksynä laski joukko veneitä Stäketin lahtiin, ja herra
Stenin väki alkoi piirittää arkkipiispan linnaa. "Täällä se peikko
pesässään venyy", huusi Trolle akkunasta, jäykästi hymyillen.
"Luuletteko te talonpojat voivanne ampua Stäketin muurit rikki
puunuolillanne?" Sitten istuutui hän tyynesti pöytään kultakankaisen
kunniakatoksen alle. Valtakunnan arvokkaimpain sukujen pojat
palvelivat häntä, oppiakseen hovitapoja, ja alhaalla linnan pihalla
kesyttelivät asemiehet hänen jahtihaukkojaan tai harjoittivat aseiden
käyttöä.
Varastot olivat runsaat, ja pitkinä talvi-iltoina luki linnan
kappalainen ääneen, ja pystyvalkeat rätisivät iloisesti takoissa.
Trolle istui tuijottamassa tuleen, ohuet, pitkät sormet ojennettuina
tuolin kaidepuuta pitkin. "Monta pientä liekkiä tanssii halkojen
yllä", sanoi hän, "ja monta pientä kruunua Ruotsin kansan yllä, mutta
mikään niistä ei ole kyllin loistava nielemään toisia ja muodostamaan
yhtä ainoata suurta loimoa. Minä tarvitsen hyvän tanskalaisen miekan
katkaistakseni viisikymmentä tai kahdeksankymmentä kaulaa, jotta
täkäläiset herrat jälleen oppisivat puhuttelemaan arkkipiispaansa
polviltaan."
Vasta kun kesä taas saapui maille ja vesille, alkoi linnanvouti
salavihkaa lukea viimeisiä savustettuja ja suolattuja lampaita
varastohuoneissa. Eräänä iltana oltiin juuri kattamassa pöytää, ja
herra arkkipiispa suvaitsi pukea ylleen juhlavaatteet. Kamaripoika
toi juoksujalkaa hänen helmikoristeisia tohveleitaan. Ovipoika suori
hänen silkkikäsineidensä helttuja. Salissa virittelivät soittoniekat
kojeitaan ja lirittelivät ja vinguttelivat, ja esileikkaaja kumarteli
jo ovelta alkaen kunnianarvoisan isän tuolille, joka vielä oli tyhjä.
Aivan odottamatta kuuluivat silloin Trollen lyhyet, nopeat
askeleet portailta. Hän kulki yhtä hiljaa kuin hän puhui, mutta
juuri sentähden tunsivat kaikki heti, ken tulija oli. Leikkaaja
peljästyi niin tavattomasti, että vyörähti kumoon ja virui siinä
oikosenaan permannolla paksuna möhkäleenä. Hän olikin oikea
suurmies palvelijaksi, ja hänen vyössään riippui hopeakovasin ja
leikkuuveitsi. Lakki, jonka partaita koristi sulkakruunu, vieri
puoliväliin salia. Mutta Trolle ei välittänyt leikkaajasta eikä hänen
sulkalakistaan, vaan riensi tornin varuskammioon. Sieltä oli näkö-ala
avarin.
Varuskammiota valaisi heikko, punertava hohde. Mustien haarniskain,
säärisuojusten ja rautahattujen heijastukset välkkyivät kuin
tulikielet himmeiden, puhdistamattomien sarvilyhtyjen valossa.
"Tukholman edustalla palaa", sanoi varusmestari vierittäessään
nuolitynnyriä ovelle. Trolle hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja
vastasi: "Tiedätkö mitä, vanha palvelija! Sieltä tulee Sören Norby
tanskalaisineen meitä vapauttamaan. Nyt ne hävittävät ja polttavat."
"Älkäämme iloitko liian aikaisin", vastusti varusmestari ja
pyörähytti tynnyrin ulos kapeasta ovi-aukosta. "Täällä seisoo kolme
tuntematonta miestä töllöttelemässä portailla. Heillä on varmaankin
jotain sydämellään." Vieraat astuivat silloin ylemmäksi, osoittivat
verisiä vaatteitaan ja sanoivat Trollelle: "Kunnianarvoisin herra
isä, tanskalaiset ovat joutuneet tappiolle, ja me olemme vangittuja
tanskalaisia. Herra Sten on lähettänyt meidät tänne näyttämään, mitä
hänen vihollisillaan on odotettavissa."
Heidän sanansa kuuluivat linnan pihalle, ja miehistö alkoi nurista.
"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Trolle akkunasta puoliksi siunaavalla,
puoliksi käskevällä kädenliikkeellä, vaikka hänen kasvonsa olivatkin
tuhkanharmaat. "Minä soudan tästä Tukholmaan ja vastaan itse
asioistani herroille. Miten he tuominnevatkin, myöhemmin saavat he
kyllä kokea, etten minä sentähden vielä haudassani makaa."
Ylpeämpänä ja kylmempänä kuin konsanaan ennen astui hän Tukholman
valtakunnankokouksen eteen. "Sinä olet miehentappaja, sillä sinä olet
aiheuttanut monen kuoleman vain saadaksesi hallita", huusivat herrat.
"Vaikka meidät sitten kirkonkiroukseen julistettaisikin, revitään
sinun linnasi ja sinä menetät arkkipiispansauvasi, sillä Ruotsin
vapauttamiseksi uskallamme henkemme ja veremme."
Yksitellen astuivat he sitten painamaan sinettiänsä sen kirjallisen
päätöksen alle, joka määräsi Trollen eroitettavaksi virastaan, mutta
ovela piispa Brask kumartui syvemmälle pergamenttia tarkastamaan kuin
muut. Huomaamatta kätki hän vahan alle pienen paperilapun, jolle oli
kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."
Kokoontuneen rahvaan kirousten saattamana souti Trolle sitten
takaisin Stäketiin.
Nyt ei sadellut enää puunuolia yli muurien, vaan kivenjärkäleitä
ja rautakuulia. Muuan vesiportti oli jätetty raolleen, ja heti kun
yö oli pimennyt, alkoivat hyökkääjät ryömiä portista sisään. He
saapuivat kapeaan käytävään ja ryntäsivät innoissaan eteenpäin. "Nyt
me valloitamme peikon pesän!" lupailivat he. Mutta käytävä johti
itseensä kehämuuriin ja kulki aina vain ympäri ja ympäri, kunnes se
lopulta tuli ahtaaksi kuin satunnainen halkeama. Silloin ymmärsivät
sisimmäiset, että heidät oli johdettu ansaan. Kauhistuneina pyrkivät
he kääntymään takaisin, mutta perässätulijat tunkivat yhä eteenpäin,
vaaraa aavistamatta. Kun koko käytävä oli täynnä, kuului ruostuneen
raudan ratinaa, ja paksu rauta-ovi valahti katosta ja sulki käytävän.
Siinä seisoivat nyt sotamiehet pilkkopimeässä, pääsemättä eteen tai
taakse, kamalan, peloittavan linnan nieleminä. Heidän hätähuutonsa
tunkeutui vain heikon tuulentohinan lailla läpi seinien, ja Trolle
katsahti akkunastaan kehämuuria ja puhkesi puhumaan: "Vanha
vyökäärmeeni, nyt olet syönyt kyllältäsi useiksi päiviksi."
Nälkä ja jano vaivasi sulkeisiin joutuneita, ja pian eivät he enää
tienneet, oliko yö vai päivä, ja he valmistautuivat kuolemaan.
Silloin huusi sisimmäisin, että hän oli jo kauvan kuullut veden
lotinaa seinän toiselta puolen, mutta että hän oli jo repinyt
kätensä niin verille yrittäessään irroittaa kiviä, ettei hän enää
kyennyt mihinkään. Lähin mies ryömi silloin hänen jalkojensa
välitse jatkamaan työtä niin kauvan kun hän jaksoi. Sitten teki
seuraava samoin ja sitten taas seuraava, kunnes se, joka alussa oli
seisonut sisimmäisenä, nyt oli ulommaisin. Aukko oli silloin niin
suuri, että ihminen saattoi ryömiä sen läpi, mutta sen edessä oli
syvä kaivo. Aikaisin seuraavana aamuna laskeutui suuri sanko vettä
ottamaan, ja yksi sotamiehistä hypähti silloin sankoon. "Kelapa
käy kovin raskaasti tänään", murisi vanha vartija, joka seisoi
ylhäällä vääntämässä. "Jos henkesi on kallis, ukko, niin vaikene",
kuiskasi sotamies ja kohousi vettä valuen sangosta. Vartija, joka
vihasi isäntäänsä, auttoi silloin sotamiestä kelaamaan toisetkin
ylös, ja päivä tuskin sarasti. Kun kaikki olivat koossa, vetivät he
miekkansa. He kiiruhtivat torniportille, ja Trollen omat palvelijat,
jotka olivat kokoontuneet hänen makuukammioonsa, pakottivat hänet
antautumaan. Kun häntä vietiin leiriin, tahtoi kansa lyödä hänet
hengiltä, mutta herra Sten, joka myöskin oli siellä, suojeli häntä
jalomielisesti ja lähetti hänet Västeråsin luostariin.
Sillävälin nostettiin linnanportit saranoiltaan, ja talonpojat
laahailivat multaisia puukenkiään tammilattioilla. Muurisavi
pölisi heidän rautakankiensa tiestä. Olipa hauskaa työtä sen pesän
särkeminen, mistä rauhattomuus ja turma niin pitkät ajat olivat
lentäneet yli maan kuin mustat korpit. Tiilien välistä löysivät
he pieniä pyhimyslippaita, joita he suutelivat ja jotka he sitten
kätkivät vaatteidensa alle. Pian oli koko linna hävitetty maan
tasalle, ja siinä, missä se oli seisonut, kuivailivat myöhemmin
rauhalliset kalastajat verkkojansa ja laahasivat köysiänsä,
kiskoessaan veneitään läpi peilityvenen salmen.