Kaarle Nuutinpojasta tuli nyt kuningas, ja vihdoin kruunasivat hänet
norjalaisetkin hallitsijakseen Nidarosissa. Oli ollut aika hänen
nuoruudessaan, jolloin hän oli joutsi olalla huolettomana harhaillut
maalaisherttaisen Fågelvikinsä kaislarantoja pitkin. Mutta taistelut
ja huolet uursivat pian niin syviä vakoja hänen kasvoihinsa, että
hänen mainehikas sukunimensä Bonde, Talonpoika, tässä suhteessa
osui kylläkin paikalleen. Kun synkät aavistukset raskauttivat hänen
mieltään, tapasi hänen nuori kuningattarensa Katariina kuiskata
hänelle: "Kiitä, kiitä onneasi! Satoihin vuosiin ei kellään
ruotsalaisella miehellä ole ollut sellaista menestystä kuin sinulla."
Silloin tarttui Kaarle Nuutinpoika hänen käsiinsä, jotka olivat
kuuluisat valkeudestaan, ja painoi ne silmilleen: "Minä toivoisin",
sanoi hän, "olevani sokea. Luulen aivan näkeväni ja kuulevani tuolta
kaukaa maaseutujen linnanpajoista omituista välkyntää ja kalkutusta.
Vanhoja kapinamiekkoja siellä hiotaan. Te kateelliset ruotsalaiset,
ettekö sitten voi koskaan unhoittaa, että minä olin yksi teistä! Omat
sukulaisenikin tahtoisivat minut karkoittaa."
Mutta lopulta sai kuningatar hänet aina iloiseksi viehkeällä
hilpeydellään, ja hän oli hyvin mielistynyt tanssiin. Hovineitsyet
vetivät hänet piiriin ja paukuttivat käsiänsä ja lauloivat. Usein
otti kuningaskin osaa karkeloon. Mutta joskus, kun viulut iloisimmin
vinkuivat, tapahtui, että Katariinakin kävi totiseksi ja vei hänet
mukanaan akkunanloukkoon. "Ennen oli sinulla ystäviä", kuiskasi
hän, "mutta nyt, nyt kun sinun käy hyvin? Älä ärsytä entisiä
pöytätovereitasi niin suurella komeudella ja loistolla!"
Hän pudisti päätään. Ylellisyyttä ja ritariloistoa halusi
Kaarle Nuutinpoika ympärilleen. Viinipikareja, hopea-astioita,
torventoitotuksia ennen hirvenpaistin alkamista, kynttiläseppeleitä
salinkatossa ja jokaisessa seppeleessä kullattu pyhimyksen kuva
-- niinhän oli tapa kuninkaissa. Kaksituhatta hovimiestä piti
ruokittaman hänen keittiöstään, missä härät paistettiin kokonaisina.
Sitä sanoi hän hyväksi linnantavaksi. Vieraita oli niin paljon,
että kun tuli maatamenon aika, täytyi monen vaeltaa kaikki huoneet
löytämättä vapaata penkkiäkään istuakseen. "Juomanlaskijasi on
sinua itseäsi komeampi, Kaarle Nuutinpoika", ilvehti kerran muuan
kateellinen sukulainen. "Totta", vastasi hän, "mutta minun ilonani
on havaita vieraani vielä komeammiksi kuin juomanlaskijani". Hän
jakeli täysin käsin mitä siroimpia lahjoja, turkiksia, hopeaa ja
kallisarvoisia takoteoksia. Hänen aseseppänsä olivat mestareita
alallaan, ja sellaisia joutsipyssyjä kuin siihen aikaan tehtiin
Tukholmassa, sai hakemalla hakea.
Kun kynttilät oli puhallettu sammuksiin, herättivät usein
porttivahdin sairaat, jotka kadun puolelta kerjäsivät vesitilkkaa
Jumalanäidin nimessä. Rutto oli näet jälleen hiipinyt maahan ja
levinnyt Tukholmaankin. Päivän koittaessa olivat kadut usein täynnä
ruumiita.
Eräänä yönä kitisivät eteläisen sillan portintelkeet, ja soihtujen
valossa kantoivat munkit kirstua. Rotankesyttäjä istui yhä
uskollisesti komeroonsa kyyristyneenä. Puolinukuksissaan kysäsi hän,
ketä siinä vietiin. Hänelle vastattiin, että siinä vietiin nuorta
kuningatarta. Muuan munkki, joka pysähtyi hetkiseksi karistamaan
hiiltä soihdustaan, lisäsi katkerasti: "Huomenna ei tanssita enää
Kaarle Nuutinpojan ritarisalissa. Miten olikaan hän voitonriemuinen
sinä toukokuun päivänä, jolloin hän ratsasti kaupunkiin kuninkaaksi
tullakseen!"
Kaarle Nuutinpoika ei saanutkaan aikaa surra tyhjässä naissalissa.
Viipymättä lähti hän sotaretkelle tanskalaisia vastaan, jotka olivat
jo tehneet lopun hänen norjalaisesta kuningaskunnastaan.
Mutta hän ei suinkaan mielinyt varustaa mitään pientä nuijajoukkoa,
joka istahtaisi olki-aumojen suojaan kenkiään paikkaamaan. Muuan
talonpoika, joka oli utelias näkemään edes vilauksen kuninkaan
suuresta sotajoukosta, juoksi kapealle metsäpolulle, mistä kaikkien
täytyi kulkea yksitellen ohi. Siellä huomasi hän miehen, joka
leikkeli raamuja puukapuloihin ja heitti ne sitten maahan. "Mitä sinä
teet?" kysyi talonpoika. "Minä veistän raamun joka kymmenenneltä
päältä, joka kulkee ohi, niin että kuningas saa tietää, kuinka monta
miestä hänellä on mukanaan taistelussa." Talonpoika meni kotiinsa,
keitti puuronsa ja teki työtä koko päivän. Hämärän tullen juoksi hän
jälleen polulle, mutta yhä kulki ohitse rynnäkkökypärejä, keihäitä,
joutsia, lippuja ja pyssyvaunuja, joiden kattoon oli maalattu
Ruotsin valtakunnanvaakuna ja kruunu. Nyt oli uusi mies raamuja
leikkelemässä, ja hänen takanaan oli aika röykkiö puukapuloita.
"Milloin sieltä viimeinen joutsiniekka tulee?" kysäisi talonpoika.
"Nuku yösi rauhassa, ukkoseni", vastasi mies, "ja palaa huomenna
päivällä takaisin. Silloin ehkä näet sen viimeisen joutsiniekan.
Mutta minä luulen, että viisikymmentä, kuusikymmentätuhatta päätä on
silloin kulkenut ohi."
Mutta ei Jöns Pentinpoikakaan istunut Stäketin linnassa kaikessa
rauhassa kuorimassa niitä mainioita päärynöitä, joita Vadstenan
nunnat hänelle lähettivät. Paremmat hedelmät kypsyivät hänen
silmiensä edessä. Pyhän Gärtrudin seuratalon kokouksesta asti oli
jokaisella munkilla, joka saapui linnaan tai ratsasti sieltä pois,
kaapunsa alla tiheäänkirjoitettu kirje.
Tornissa oli luostarikopin tapainen kammio, ja siinä yksinkertainen
honkapöytä, muutamia vahakynttilöitä ja musta puuristi seinällä. Jöns
Pentinpoika seisoi pöydän päässä ja piteli kättään kynttilän takana,
jottei nahkapeitteisestä akkuna-aukosta käyvä viima pääsisi sitä
sammuttamaan. "Mistä puhaltaa tuuli tänä iltana?" kysyi hän.
"Kaikilta tahoilta, mutta aina Kaarle Nuutinpoikaa vastaan",
vastasi kirjuri ja sinetöi kirjettään. Kun se oli tehty, nousi hän
seisaalleen ja jatkoi hilpeämmin: "Kuninkaan suuri armeija havitteli
tosin urhollisesti Skånea, mutta jo aikoja sitten on se hajaantunut
ja palannut kotiin. Aika on mennyt. Pian puhaltaa Tanskasta käsin
eteläinen, jota meidän pappien on oleva hyvin ihana hengittää. Ei ole
ainuttakaan silmukkaa kapinaliiton pitkässä verkossa, joka ei olisi
vahvasti solmittu. Kunnioitettava isä, nyt on toiminnan aika!"
Jöns Pentinpoika nosti nahkapeitettä ja pisti päänsä ulos. "Minä näen
ratsumiesten odottavan meitä hyvässä järjestyksessä Mälarin jäällä",
sanoi hän. "Tule!"
Ratsastettiin Uppsalaan. Siellä oli tuskin latoakaan, joka ei
näyttänyt varuskammiolta, sillä ylämaalaiset olivat jo saapuneet
aseineen päivineen. Täydessä juhlapuvussaan, pappiensa saattamana,
astui Jöns Pentinpoika tuomiokirkkoon. Pää-alttarin edessä riisui
hän piispanhattunsa ja viittansa ja sinikivisormuksensa ja lupasi
ja vannoi ei ennen kantavansa arvonsa merkkejä, ennenkuin Kaarle
Nuutinpoika oli karkoitettu valta-istuimelta. Sensijaan pukeutui hän
haarniskaan ja kypärään ja sitoi miekan vyölleen. "Ei mikään maailman
komeus ole minusta kyllin kallisarvoista, kun minun on laulaminen
sinun messuasi, Pyhä Neitsyt", sanoi hän, "ja sinua, sinua yksin
tahdon minä palvella. Mutta sinun kirkkosi peruskivet alkavat horjua.
Sittenkun herrat valitsivat vertaisensa kuninkaaksi, ei ole kukaan
enää tahtonut totella. Opeta sinä minua ainakin käskemään!"
Vihaa ja peloittavaa toimintatarmoa hehkuen naulasi hän kirkon oveen
sotahaasteen kuninkaalle. Sitten kulki hän joukkoineen Västeråsiin ja
sieltä yli jään Strängnäsin seutuihin.
Aikaisin eräänä aamuna muutamia päiviä edellisen jälkeen heräsivät
kerjäläiset Tukholman eteläisellä sillalla ontuvan hevosen astuntaan.
Tappelu oli suoritettu. Haavoitettuna ja verisenä ratsasti Kaarle
Nuutinpoika pörrökarvaisella talonpoikaishevosella yhden ainoan
asemiehen saattamana. Tämä tapahtui helmikuussa, ja rotankesyttäjä
heitti hänelle lammasnahkansa, sillä hän näki hänen värisevän
vilusta. "Sinä nauroit minun kulunutta lammasnahkaani, kun me tässä
viimeksi juttelimme", sanoi hän. "Nyt saat olla iloinen, että se on
vielä minulla. Mutta muistakin antaa se minulle takaisin, kun et sitä
enää tarvitse!"
Kaarle Nuutinpoika kääri nahan asemiehen ympärille, jonka poskipäät
ja korvat olivat paleltuneet melkein valkoisiksi. Sitten ratsasti
hän linnaan. Seuraavana päivänä tapasi hän porvarit seuratalossa ja
sai heidät kaunopuheliaisuudellaan lupaamaan kuuliaisuutta. Nummet
poltettiin hänen käskystään, jotteivät kapinalliset voisi leiriytyä
niille.
Eräänä iltana sidotti hän sitten kolmen vahvan miehen silmät, niin
etteivät he nähneet, mihin hän heitä vei. Mentiin erääseen holviin
linnan alle. Kukin sai selkäänsä raskaan säkin. He kuulivat säkistä
kilinää ja kalinaa, kun he ahtaissa käytävissä törmäsivät seinään.
Asemies ohjaili heitä, ja edellä kulki kuningas rasvatuikku kädessä.
Hän kuljetti heitä pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita ei kenenkään
ihmisen jalka ollut astunut vuosikausiin, ja availi ovia, joista
ei kukaan muu kuin hän tiennyt mitään. Usein täytyi hänen pysähtyä
pitkiksi ajoiksi koettelemaan erilaisia avaimiansa ruostuneihin
lukkoihin.
Vihdoin tulivat he pitkään maanalaiseen käytävään. Kumea jyrinä
tärisytti maata, ja miehet kävivät levottomiksi. Kuningas tyynnytti
heitä selittämällä, että ylhäällä kadulla heidän päänsä päällä
varmaankin kulkivat vaunut. Heidän kuljettuaan vielä pari askelta,
kopahutti hän viisi lyhyttä iskua eräälle ovelle. "Kuka koputtaa?"
kysyi ääni oven takaa. "Odotettu", vastasi kuningas. Silloin avattiin
ovi, vaikkakin vaivaloisesti, sillä se oli kauvan ollut suljettuna.
Tuntemattomat kädet ottivat säkit vastaan, ja asemies vei kantajat
takaisin linnaan. Itse meni kuningas sisään ovesta.
Mustapukuiset munkit ympäröivät hänet soihduin ja laskivat säkit
varovasti muurattuun, kaivontapaiseen syvennykseen. Hän oli
mustain veljesten luostarissa, ja sinne jätti hän nyt säkkeihin
ladotut kalleutensa talletettaviksi. Kun koko aarre oli laskettu
syvennykseen, nostivat munkit kiven aukkoon ja peittivät sen tarkoin
sotketulla mullalla, niin että kenenkään syrjäisen oli mahdotonta
sitä löytää. Ennen päivän koittoa souti hän sitten laivalle, joka
kiidätti hänet ulapalle.
Hänen tytärtensäkin täytyi vähän aikaa jälkeenpäin keskellä
myrskyistä talvea astua pieneen purteen ja paeta. "Minne matka?"
huusi muuan laivuri, joka purjehti heidän ohitsensa merellä. He
olivat jo silloin lähellä Saksan rantaa. Kalpean paleltuneina ja
itkettyneinä istuivat he kannella ja vastasivat vaikeroiden: "Me
etsimme isäämme. Jos sinä tietäisit, keitä me olemme, itkisit sinäkin
meidän kanssamme. Ruotsissa sanotaan nyt häntä maanpetturiksi."
Kevät ja kesä tuli sitten monta kertaa, ja eteläisen sillan ilvehtijä
piipitteli uutterasti kesyille rotilleen. Joka päivä kulki siitä ohi
loppumaton jono ratsastavia porvareja, eukot edessään satulassa,
isännättömiä koiria, vihanneskoreja kantavia hevosia, sotamiehiä,
munkkeja ja puolialastomia lapsia. Joskus sai hän leivänpalan tai
ystävällisen sanan.
Ihmisillä oli silloin paljon puhuttavaa. Hän näki tanskalaisten
vihdoinkin saapuvan laivastoineen ja kaikkialta etsivän Kaarle
Nuutinpojan kätkettyä aarretta. He hakkasivat aukkoja linnanmuurin
epäilyttäviin kohtiin. Torniin tehtiin telineitä. Suuri pallo, joka
kimalteli ylimpänä huipussa, otettiin alas ja särjettiin, nähdäkseen,
olivatko rahat mahdollisesti siellä. Muuan tietäjä-akka kuljeskeli
myöskin etsimässä aarretta taikavavan avulla, mutta ei häntäkään
paremmin onnestanut. Sensijaan toitottivat airueet eräänä päivänä
torviinsa ja kuuluttivat, että Kaarle Nuutinpoika oli palannut.
Kun Jöns Pentinpoika sai tietää tämän, hypähti hän penkiltään,
vaikka hänen ovensa sillä kertaa olikin raudasta ja suljettu monin
telkein. Myöskin hän oli rohkeilla, uhmailevilla puheillaan joutunut
tanskalaisten vihoihin ja viety vankina maasta. Mutta vankilan
pimeydestäkin hehkui hänen sielunsa kulkemaan kulovalkeana yli
tapausten, ja polvillaan rukoiltuaan Tanskan kuningasta sai hän luvan
matkustaa kotiinsa jatkaakseen vehkeilyjään.
Uusia kapinallisia joukkoja kokoontui pian Tukholman ympärille, ja
Kaarle Nuutinpoika riensi väkineen taisteluun jäälle Gråmunkeholman
yläpuolelle, mutta hänen rivinsä alkoivat väistyä nuolisadetta.
Kuiskeista ja katseista huomasi hän olevansa kavallettu, ja muutamia
läänityksiä vastaan täytyi hänen juhlallisesti luopua kruunustaan.
"Minä halusin aina olla ritarillinen ja lempeä kadehtijoitani
kohtaan", sanoi hän eräänä iltana asemiehelleen. "Siksi ovat minut
nyt pettäneet nekin, jotka olivat olevinaan ystäviäni." Meluavia
ääniä kuului alhaalta kaupungista, ja asemies virkkoi nopeasti:
"Olisi ollut parempi, jos sinä olisit antanut meidän asemiesten
sulkea portit ja tehdä pikaisen lopun niistä ylhäisistä herroista."
Kuningas veti raskaasti henkeä ja vastasi: "Linnan vankilahuoneet
ovat olleet tyhjinä minun aikanani, enkä minä halua nähdä avainta
siinä lukossa. Viisainta on, että sinä annat minulle vaatteesi,
jottei minua tunneta, ja jotten minä itse lopulta joudu päättämään
päiviäni tornin holvissa."
Asemies antoi silloin hänelle vaatteensa ja tehdäkseen hänet vieläkin
tuntemattomammaksi, kääri hän rotankesyttäjän nahkarääsyn hänen
ympärilleen. Hän oli käyttänyt sitä peitteenään, ja siksi oli se
vielä hänen vuoteensa oljilla.
Myrskyssä ja pimeässä harhaili Kaarle Nuutinpoika pitkin katuja. Hän
töytäsi kyynärpäänsä palotynnyreihin talojen edustalla, ja uneliaasti
huutelivat hänelle yövahdit, jotka likaisenpunaisissa kaavuissaan
raihnaisesti laahustivat lyhtyineen ohi. Ehdittyään Eteläportin
ulkopuolelle, missä hänen ei enää tarvinnut pelätä kaupunkilaisia,
ravisti hän rotankesyttäjää olkapäästä. "Tästä saat nahkasi takaisin,
vaikka sinun täytyikin sitä kauvan odottaa", sanoi hän. "Toivoisin
sydämestäni, että sitä seuraisi pari kolikkoa, mutta tänään olen minä
niin köyhä, etten edes jaksanut maksaa erästä vanhaa viidenkymmenen
markan velkaa. Ja nyt minä laulan sinulle laulun, jonka sepitin tänne
tullessani." Hän rummutti sormellaan sillankaiteeseen ja hyräili
hiljaa:
Herrana kun olin Fågelvikin armaan,
Ma olin rikas, mahtava ja ylväs;
Mutt' Ruotsin minusta kun tuli pylväs,
Köyhä, onneton ja kurja olin varmaan.
Nämä sanat huulillaan kulki hän rannalle päin ja astui vuorenjuurella
odottelevaan laivaan. Harmaiden munkkien luostarissa Turussa vietti
hän sitten aikojansa köyhänä ja raskaiden ajatusten painamana.