Talvisumut vyöryivät yli aution Voionmaan, ja aallot huuhtoivat
rantojen hiekkaa ja mädäntyneitä merileviä. Muutamia teräväsärmäisiä
ruohoja värisi siellä täällä kalkkipaasien välissä, mutta niin
pitkältä kuin silmä kantoi, ei kasvanut ainoatakaan puuta eikä
pensasta.
Erään kiviristin vieressä seisoi yksinäinen pakolainen kirjettä
lukemassa. "Kolme on aina tapausta sadussa, ja kummallisempaa
satua kuin Kaarle Nuutinpojan et ole usein linnankappalaisen
kuullut kertovan iltaseurassa. Siksipä onkin Kaarle Nuutinpojasta
nyt tullut kuningas kolmannen kerran. Hänen uudella ystävällään
ja valtionhoitajalla Sten Sturella on vielä lujemmat kourat kuin
sinulla, Jöns Pentinpoika, sentähden, että hän samalla on sekä
viisas että hyväsydäminen mies. Sinä et saanutkaan tyydyttää vihaasi
kukistettuja vihollisiasi kohtaan, sillä sydämesi pahat henget
ottivat sinut valtoihinsa, ja niiden takia olet sinä menettänyt sekä
omaisuutesi että piispansauvasi. Niin käy kostonhimoisten."
Jöns Pentinpoika rutisti kirjeen kasaan ja veti suunsa hymyyn, vaikka
se hymy ei ollut juuri sellainen kuin hän itse luuli. Hänen pukunsa
oli kehno ja kulunut, ja hän kääri viitan lujasti käsivarsiinsa,
jottei tuuli tempaisi sitä mukaansa. Tuntikausin seisoi hän siinä
rannalla, saadakseen otella edes tuulta ja raju-ilmaa vastaan, kun
hän ei enään ollut kylliksi väkevä taistelemaan ihmisten kanssa.
Kuolemansairaana, mutta yhä vielä vihanajatuksia hautoen tuijotti hän
länteen Ruotsia kohti, missä iltarusko nyt hehkui pyhimyskirkkoihin
ja luostareihin. "Se aurinko, jota minä tahdoin palvella, alkaa
laskea", mumisi hän ja nojasi ohimoansa kiviristiin.
Lumimyrsky ulvoi. Mantereella, missä taalaalaiset, gästrikeläiset ja
upplantilaiset olivat äskettäin otelleet keskenään milloin minkin
päällikön johtamina, tyyntyi elämä vähitellen, ja naiset sirottelivat
katajanhavuja lattialle pääsiäiseksi. Tukholmassa varustautuivat
porvarit viettämään hiljaista viikkoa, ja alttareille levitettiin
musta vaate.
Kaarle Nuutinpoika astui silloin eräänä aamuna Sten Sturen kanssa
eteläiselle sillalle. Hän oli murtunut mies, ja rotankesyttäjän,
joka itse oli jo melkein sokea, oli vaikeata tuntea häntä. Kun
kuningas oli tullut tarpeeksi lähelle, sanoi ilveilijä: "Nyt saanen
minä pian seurata sinua, kuningas, kuten lupasit minulle ensi kertaa
tavatessamme, vaikka sinun päällesi pannaankin kivipaasi, ja minä
saan peitokseni vain pari lapiollista hiekkaa."
Kaarle Nuutinpoika pysyi ensin pitkät ajat äänetönnä, mutta
paluumatkalla linnaan virkkoi hän: "Tulkoon sinusta viisas
valtionhoitaja, herra Sten! Minä tiedän olleeni helposti väsähtävä
mies, kun oli kysymyksessä voiton säilyttäminen, mutta heti kunnian
viittoessa olin minä kuin yhdeksäntoistavuotias aseenkantaja."
Hänen käyntinsä oli vaivaloista, ja hänen täytyi usein pysähtyä.
"Totta, totta on, että meillä kaikilla on puutteemme", vastasi herra
Sten häntä tukiessaan, "mutta minä arvelen, että sinä olit oikea
ruotsalainen ritarikuningas."
Ja niinpä saikin Kaarle Nuutinpoika hautansa suuren ritarikuninkaan
Maunu Latolukon viereen harmaiden munkkien kirkon alttarin eteen.