Tukholman eteläisellä sillalla oli kova tungos. Ruotsalaiset,
samoinkuin tanskalaisetkin olivat valinneet Kristoffer Baijerilaisen
kuninkaaksi enonsa, eroitetun Eerikki Pommerilaisen jälkeen, ja nyt
kulki hän komeasti kaupunkiin.
Hän oli pieni, punapukuinen ja paksu mies, ja hänellä oli niin pitkät
kärkikengät, ettei kansa käsittänyt, kuinka hän saattoi kävellä
niillä nenälleen kaatumatta. Viitta ulottui vain puolilanteeseen,
ja sakarahuippuinen hattu näytti aivan kumoonkäännetyltä padalta.
Päästäkseen hyviin väleihin ruotsalaisten kanssa pisti hän nyt
iloisesti ja ystävällisesti kätensä Kaarle Nuutinpojan kainaloon.
Mutta oli vaarallista kulkea niin komean miehen rinnalla. Heti alkoi
kansa huutaa: "Mitä me teemme tuolla saksalaiskääpiöllä, kun meillä
on Kaarle Nuutinpoika?"
Muuan vanha markkina-ilveilijä istui kyyrysissään porttitornin
nurkkauksessa ja puhalteli pilliään parille kesytetylle rotalle.
Hänen jalkansa olivat rammat, ja suojakseen oli hän pingoittanut
kuluneen lammasnahan. Läpi rumpujen pärinän ja torvien toitotuksen
kuului koko ajan hänen pienen pillinsä kimakka piipitys. Ohikulkijat
löivät häntä olalle ja kyselivät, mistä johtui, ettei hän niin
suurena päivänä ollut uteliaampi, vaan sormieli siinä kaikessa
rauhassa puuputkeansa. "Tulee kai päivä, joka on vielä suurempi",
vastasi hän ja nosti rotat polvelleen. "Kaarle Nuutinpojan kypärässä
välkkyvä päivänpaiste ennustaa kuninkaankruunua."
Se ennustus kuului pian muidenkin huulilta. Tuli katovuosi ja kalliit
ajat, ja Kristoffer sai kantaa nimeä "pettukuningas". Kun kansa
nurkui eroitetun Eerikin ryöväyksiä, vastasi hän aivan rauhallisesti,
että tokihan hänen enonsakin tarvitsi jotain hengenpitimikseen
sellaisella kurjalla luodolla kuin Gottlanti oli. Vihdoin sairastui
Kristoffer ja kuoli, ja silloin riensi Kaarle Nuutinpoika Tukholmaan,
mukanaan kahdeksansataa ritaria ja asemiestä, kaikki puettuina
hopeanhohtaviin rautapaitoihin.
Oli säteilevä toukokuunpäivä, ja Kristuksen ruumiin veljeskunta
vietti parhaillaan kevätjuhlaansa. Neuvosmiehet ja leipurit, papit
ja kylvettäjät, sepät ja sotilaat kulkivat vierekkäin pitkässä
saattueessa pitkin katuja. Kaikki olivat seppelin koristettuja
ja kaikki kantoivat kukkakimppuja käsissään. He huudahtelivat
ilosta ja liehuttelivat kukkavihkojaan, sillä jo kaukaa tunsivat
he ruotsalaismielisen päällikkönsä, kun hän siinä hypitteli
valkeata hevostaan eteläisellä sillalla. Mutta aamu-auringon paiste
länsipilveen tietää sadetta. Lännessä näytti synkältä, ja yhä
taajemmin pilvettyvältä taivaalta alkoi pian väkevä kevätsade vuotaa.
Veljeskunnan veljet ja sisaret kiirehtivät käyntiänsä, mutta heidän
riemuhuutonsa raikui yhä voimakkaampana, sillä kauvan oli vallinnut
ankara kuivuus. Nyt osoitti sade, että Kaarle Nuutinpojan matkassa
kulki onni.
Tuon tuostakin pysähytti hän hevosensa puhutellakseen vanhoja
tuttuja. Kun hän huomasi rotankesyttäjän, muisti hän hänen kimakan
pillinsä. "Seuraa minua nyt, ilvehtijä", huusi hän ystävällisesti
ja voitonriemuisesti, "niin hankin minä sinulle kohta paremman
katon pääsi päälle kuin tuo lammasnahka, jonka olet pingoittanut
suojaksesi. Villaahan on siinä enää tuskin lainkaan jäljellä."
"Jalo ruotsalainen herra", vastasi rotankesyttäjä pilli kainalossa.
"Itsehän parhaiten tiennet, että rotille täytyy soitella, jos
mieli niitä kesyttää. Soittele sinä omalla tahollasi, kyllä
minä piipittelen omallani. Kerran tarvinnet ehkä paremmin minun
lammasnahkaani kuin minä sitä kattoa, jota sinä nyt minulle tarjoat."
Nauraen saattoivat ritarit Kaarle Nuutinpojan hänen kaupunkitaloonsa.
Ja hän soitteli sitten tosiaankin "rotille", vaikka tavalla, joka
hänen tarkoituksiinsa paraiten soveltui. Loistavan vieraanvaraisesti
kestitsi hän joka päivä pöydässään kaikkia, jotka vain halusivat
kunnioittaa häntä käynnillään. Nuoret ja vanhat keskustelivat siellä
tuttavallisesti maan kohtaloista, ja ulkona valui kevätsade loiskuen
katolle. Virkistyneiltä niityiltä levisi tuoksu aina kaupungin
sisä-osiin asti.
Vihdoin löi hetki, jolloin ylimysten oli kokoonnuttava neuvotteluun
pyhän Gärtrudin seurataloon. Seuraavana päivänä piti kuninkaanvaalin
tapahtuman. He olivat niin pitkät ajat tottuneet ulkomaalaiseen,
että alussa tuntui heidän kurkussaan hiukan kuivalta ja kireältä,
kun heidän oli lausuttava sana, joka antoi kruunun ruotsalaiselle
miehelle. Varovammat panivat huolestuneina sormet leuvalleen, mutta
sittenkin täytyi heidän tunnustaa, että sopivin ja arvokkain oli
Kaarle Nuutinpoika. Mutta yksi oli, joka puri huulensa tiukasti
kiinni. Se oli Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, arkkipiispa.
Hän kulki muutamia askeleita lattialla samettiviitassaan, joka oli
kärpännahalla sisustettu. Hopeavyö näytti olevan katkeamaisillaan,
niin kiivaasti painalsi hän sormensa sen alle. Kasvot olivat
karkeatekoiset ja hiukan punottavat, ikäänkuin alituisen vihastuksen
hehkuttamat. Mutta ruskeat silmät -- jotka olivat väliin kirkkaat,
väliin levottomat ja julmat -- liekehtivät vallanhimon tulta.
"Jos joku teidän vertaisistanne tulee herraksenne", kysyi hän
ivallisesti, "kenellä teistä on halua totella häntä? Ennen meillä oli
saksalaisia kuninkaita, jotka asuivat Tanskassa, ja siellä olivat he
vähiten meidän, herrojen, tiellä. Vouteineen pitivät he talonpoikia
kurissa. Puristakaa tuo roskakansa rautapihteihin, joka tuolla
ulkona kiljuu Kaarle Nuutinpoikaansa, älkääkä noudattako moista
vaapsahaisenpörinää!"
Mutta yhä äänekkäämmin huudettiin Kaarle Nuutinpoikaa, sekä kadulla
että itse kokoushuoneessa.
Kaikkein vähimmin saattoi arkkipiispa unohtaa sitä seikkaa, että oli
aikomus työntää hänen omat sukulaisensa vallasta. Vihan vimmoissa
astui hän asemiestensä luo ovelle. Nämä polvistuivat ja ojensivat
hänelle huonommat kengät ja mustan viitan sateensuojaksi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli hän jo hypähtänyt satulaan ja karahuttanut
matkaansa kolmenkymmenen hovimiehen saattamana.
Jöns Pentinpoika ratsasti mieluummin koko yön sateessa kuin jätti
mitään tärkeätä toimittamatta seuraavaan päivään. Vasta Stäketin
arkkipiispanlinnan pihalla heitti hän ohjakset käsistään. Lamput
loistivat punatimanttien lailla kappelissa, ja alttari oli yltä
päältä koristettu kullin ja hopein. Hänen kirkkonsa olivat tavattoman
komeita, ja hän viihtyi hyvin laulun huminassa ja suitsutuspilvien
tuoksussa, mutta hän ei silti unohtanut varuskammiotansa. Onneton
se, joka uskalsi uhmata häntä! Kostotuumat ja vihan-ajatukset
täyttivät hänen sielunsa kamalalla lumollaan ja tekivät hänestä
hellittämättömän, leppymättömän sotijan, jonka askeleissa kaikui
alituinen aseidenkalske. Lepoa ja epäröimistä halveksi hän syvästi.
Porttikäytävässä hän käännähti ympäri ja pui nyrkkiä sille taholle,
minne tiesi Tukholman jääneen metsäisten kukkuloiden taa. Oli
harmahtava kesä-yö. Sateen usva peitti seudun, niin että sitä
saattoi luulla meren ulapaksi, missä ei maata lainkaan näkynyt, ja
Mälarin tummanvihreässä vedessä tanssivat pisarat ja renkaat. "Hyvät
herrat, valitkaa te vain toisianne kuninkaiksi", mumisi hän. "Täällä
hallitsen minä, ja Jöns Pentinpoika ei koskaan unohda kokemaansa
vääryyttä."