Muuan suuri laiva oli äskettäin lähtenyt Tukholmasta ja laskenut
ankkurin äärimmäisten luotojen väliin. Oli syysyö, ja myrsky ulvoi
köysistössä. Eerikki Pommerilainen seisoi kannella, silmiin asti
mustaan viittaansa kääriytyneenä.
Miehistö oli maissa ryöstämässä ruokaa. Pimeys oli läpitunkematon.
Ellei muuan palava talo olisi kuvastanut loimoansa pilviselle
taivaalle, ei olisi kuninkaasta näkynyt vilaustakaan. Hänen takanaan
välkähti teräshaarniska.
"Hahahaa!" nauroi hän, kylmästi ja ilkeästi kuin hurja kaappari.
"Kaarle Nuutinpoika, nuori marskini, mitä tulet sinä sanomaan minulle
jäähyväisiksi?"
Haarniska liikahti, ja soinnukas ääni vastasi: "Että ruotsalaisuus
on taasen kerran tullut meille ruotsalaisille rakkaaksi... että minä
itsekin olen taistellut Engelbrektin vieressä... että hän nyt istuu
Örebron linnassa kuin omassa talossaan ikään, ja ettei hän äskettäin
suvainnut saapua Tukholmaan tervehtimään Teidän Korkeuttanne."
"Minulla ei ole enää mitään tekemistä sen vuoristolaismoukan kanssa.
Huomenna purjehdin minä takaisin Tanskaan. Muistakaa minun vanhaa
neuvoani: Älä työnnä jalkojasi pitemmälle kuin nahkaset riittävät!"
"Vielä viimeisen kerran", jatkoi Kaarle Nuutinpoika kiihtyen,
"olemme me luvanneet uskollisuutta ja kuuliaisuutta, jos vain Teidän
Korkeutenne pitää lupauksensa ja valansa, mutta yhtä pyhästi olemme
myöskin luvanneet alkaa uuden kapinan, ellei Teidän Korkeutenne
hyvyys kestä kauvempaa kuin viimeinen kädenpuristus. Tuossa taas
taloja ryöstetään meidän omilla rannoillamme, ja vieraita vouteja
asetetaan jälleen virkoihinsa yhtä laittomasti kuin ennenkin."
Kuninkaan ainoana vastauksena oli hiljaisempi, mutta vielä
halveksivampi naurahdus. Hetkisen mietittyään sanoi hän: "Maailma on
ryöväriluola, missä piispat lukevat rahoja alttarilla ja lainrikkojat
kiistelevät linnoitetuista taloistaan. Saisinpa häpeän hattuuni kuin
narri, jos olisin heitä parempi."
Sitten laskeutui hän portaita alas peräsuojaan, mutta kääntyi
viimeisellä askelmalla. "Jos joskus kyllästyn koko ilveilyyn, saatan
minä välinpitämättömänä heittää kaikki kolme valtakuntaa käsistäni
kuin tyhjät säkit. Toivotan sinulle hyvää talvea, marski! Nyt täytyy
minun mennä toimittamaan iltarukoustani. Sitä en lyö koskaan laimin."
Kaarle Nuutinpoika haparoi laskuköydelle. Hänen reippaasta hypystään
kuului, että hän oli notkea ja voimakas, ja airojen loiske häipyi
pimeyteen.
Pian alkoivat torvet jälleen toitottaa, ja teillä oli aika hälinä
ja melske. Läpi lumipyryn tulivat Engelbrekt ja Kaarle Nuutinpoika
joukkoineen Tukholman edustalle. Portit suljettiin, mutta he
kuulivat, miten ruotsalaiset porvarit ottelivat muurin toisella
puolella tanskalaisten vartiomiesten kanssa. Vihdoin sysättiin
telkeet syrjään, ja vartijat pakenivat linnaan.
Riemuhuutojen kaikuessa kannettiin Ruotsin lippua pitkin katuja,
ja Kaarle Nuutinpoika nousi kaupungintalon parvekkeelle ja puhui
kansalle.
Ryhti oli rikkaan ja ylpeän ylimyksen. Varustus paistoi kuin hopea.
Hän oli suuri kaunopuhuja, ja mitä raikuvampana suosion ukkonen vieri
yli torin, sitä punaisemmiksi syttyivät kahdenkymmenenkahdeksan
vuotiaan miehen posket. Kunnia, kunnia, siinä johtotähti, joka
kirkkaana paistoi hänen sielussansa. Hän olisi mielellään antanut
nuoruutensa saadakseen olla pyhän Eerikin ruumiina Uppsalan arkussa.
Kun hän oli häikäissyt ja voittanut kaupungin ruotsalaiset porvarit
sanoillaan, pääsi sotilas hänessä jälleen valtaan, ja hän käski
miehensä rakentamaan etuvarustuksen kirkon ja virran väliin. Sinne
asettui hän ritareineen ja ohjasi luotipyssyt linnaa kohti. Kirkon
toisella puolella ja itäisellä kummulla seisoivat porvarit ja Puke
joukkoineen. Puken riekaleisessa takissa oli tuskin ainuttakaan
ehyttä kohtaa, ja miekka lensi joka hetki ilmaan. Mutta katse
tähtäili valppaasti ja epäluuloisesti kunnianhimoista ritariparvea.
"Te haluatte ruotsalaissyntyistä kuningasta, herrat", huusi hän
yrmeästi ja uhkaavasti ja veti ärsyttävästi hatun yhä syvemmälle
silmilleen. "Mutta sitähän haluaa rahvaskin. Nostakaa ensimäinen
vastaantuleva talonpoika Moran kivelle ja huutakaa hänet kuninkaaksi!"
Porvarit olivat kuhnustelevaa ja uupuvaa väkeä, ja maavallien
luominen kävi heiltä jotakuinkin huonosti. He istuivat mieluummin
kotona ja laskivat riimusauvasta päiviä eteenpäin aina siihen
merkkiin asti, joka esitti kynttilänjalkaa. Se oli Kynttilänpäivän
eli suuren kynttiläjuhlan merkki. Sinä päivänä heittivät he lapionsa
menemään ja pukeutuivat paraimpiinsa. Sitten hakivat he kauneimmat
ja pisimmät vahakynttilät, mitä heidän vaimonsa suinkin olivat
osanneet valaa, ja kantoivat ne kirkkoon. Ne kynttilät piti sitten
vuoden kuluessa sytytettämän äskensyntyneen lapsen kehdon ja kuolleen
kirstun ympärille, ja pappi pirskoitti niitä vihkivedellä. Sitten
kiersivät he palavat kynttilät kädessä hautuumaan. Myöskin kaikissa
taloissa paloi niin monta kynttilää kuin suinkin oli sytytettävissä,
ja koko Tukholma hehkui valomerenä. Mutta tätä ennen oli paastottu,
ja ruokien painosta notkuvain pöytäin ääressä kierteli juomasarkka
ahkerasti.
Silloin kajahti sotahuuto. Tanskalaiset syöksyivät ulos linnasta
ja ryntäsivät taloihin. Keihäät ja lyhyet miekat iskivät yhteen
porttikäytävissä ja portaissa, ja leimuavia tulipalloja lenteli
linnan valleilta katoille. Lihamyymälät kirkon alapuolella syttyivät
palamaan, ja tuuli painui yli kaupungin. Tällaista kynttiläjuhlaa
ei oltu vielä koskaan vietetty, ja milloin tahansa saattoi Tukholma
joutua liekkien uhriksi.
Aivan odottamatta kääntyi tuuli. Kun tanskalaisetkin olivat
vetäytyneet takaisin, menivät ruotsalaiset kirkkoon kiittämään
Jumalanäitiä pelastuksestaan. Mutta sieltä palatessaan puhelivat
he keskenään: "Missä on Engelbrekt? Hän on jälleen maaseudulla
taalaalaisineen uusia vouteja karkottamassa. Me tarvitsemme häntä ja
meidän täytyy valita valtionhoitaja."
Engelbrekt tulikin jonkun ajan kuluttua, mutta jurompana kuin
tavallisesti. Hän tunsi itsensä vieraaksi pitkien talorivien
ja ylhäisten kauppiasten keskellä, jotka nauroivat hänen
vuoristolaismurrettaan. Hän meni mustien veljesten luostariin, minne
määrätyt valitsijamiehet ja useat muut olivat jo kokoontuneet. Ulkona
piteli Matti hänen hevostaan.
Puke kävi häntä vastaan, tuimasti elehtien, ja painoi hänen kätensä
sydämelleen. "Huomaatko", sanoi hän, "miten herrat kumartuvat
toistensa puoleen ja kuiskailevat! Pelkäänpä, että se koskee sinua."
Engelbrekt vastasi: "Missä kansasta kuiskaillaan pahaa, siinä on
ainakin yksi seikka varma... että se, joka kuiskaa, itse ei kuulu
parhaimpiin ihmisiin."
Hän katsahti ympäri salia. Ylimykset, jotka pelkäsivät talonpoikien
kasvavan heitä pitemmiksi, tervehtivät häntä epäluuloisesti. Salissa
oli kylmä, ja monet olivat sentähden nostaneet kauluksensa pystyyn,
niin että heitä oli vaikea tuntea. "Keitä ovat nuo miehet tuolla
nurkassa?" kysyi hän. "Ne näyttävät niin nyrpeiltä."
Puke vastasi hiljaa: "Ne ovat sinun kadehtijoitasi, omia naapureitasi
Närken seuduilta. Göksholman Pentti Steninpoikaa ja hänen poikaansa
Maunuahan sinä rankaisit heidän ryöväyksistään. Ole varuillasi,
jalomielinen ystäväni! Engelbrektin ympärillä on aina paljon
sellaisia nyrpeänaamoja."
Nyt oli äänestys tapahtunut, ja muuan ritari pyysi valoa. "Kaksi
on äänestänyt Pukea", julisti hän, "kolme Engelbrektiä, ja" --
tässä pysähtyi hän hetkiseksi ja kumartui tarkemmin katsomaan --
"viisikolmatta Kaarle Nuutinpoikaa, jalosukuista marskiamme. Hänet on
valittu valtionhoitajaksi."
Puke loikkasi lattialle, kiihkeänä, hillittömänä. Takki roikkui
napittomana, ja jalkineet olivat savessa. "Voi teitä, kiittämättömät
ruotsalaiset, jotka aina hierotte kauppaa, ettekä koskaan tee mitään
kokonaista!" huusi hän jyrisevin äänin. "Tässä seisoo nyt Engelbrekt,
teidän taitava johtajanne, maan vapauttaja. Ja mitenkä te palkitsette
häntä! Älkää unohtako, että hän on totuttanut talonpojat pitämään
valtakunnankokouksia, ja että rahvaan sotajoukko on yhä aseissa!"
Hän sieppasi miekkansa ja ryntäsi ulos ikäänkuin heti alottaakseen
taistelun uudelleen.
Herrat veti miettiväisiksi, ja he antoivat Engelbrektin edelleen
olla yhden sotajoukonosaston päällikkönä. Poistuessaan pysähtyi
hän Kaarle Nuutinpojan eteen. Hänen täytyi nousta varpaisilleen
ylettyäkseen käsillään hänen olkapäihinsä, ja hän katsoi häntä
silmiin murheellisesti, mutta rehellisesti ja lempeästi. "Nuori
taistelutoveri ja ritari", sanoi hän, "nyt saat sinä surut. Ehkäpä
sinun tukkaasi niiden takia ilmestyy monikin harmaa kihara, ennenkuin
makaat haudassasi."
Sen sanottuaan lähti hän luostarista, ja hetkisen kuluttua kuului
eteläiseltä sillalta poistuvain talonpoikain säkkipillien piipatus.