Linnoitettu talo oli siihen aikaan hyvin tärkeä seikka, ja Engelbrekt
oli tuhannella hopeamarkalla ostanut Örebron linnan saksalaiselta
voudilta. Muurit olivat kolme kyynärää paksuja ja paksumpiakin,
mutta matalakattoisissa huoneissa näytti hyvin kolkolta ja autiolta,
sillä niin levottomina aikoina ei useimmilla ollut varoja ajatella
mukavuuksia. Harvoin saikin Engelbrekt istua kotonaan rauhassa.
Vuonna 1436, huhtikuun 27 päivän iltana laski hän kaksine
soutuveneineen pienen Hjalmarin saaren rantaan, viettääkseen siellä
yönsä. Hän oli matkalla Örebrosta neuvoston kokoukseen Tukholmaan,
ja hänen mukanaan oli vain hänen vaimonsa ja muutamia palvelijoita.
Axevallin piirityksen aikana oli hän sairastunut ja hän oli vieläkin
niin heikko, että hänen täytyi kulkea sauvan varassa.
Peitteet ja nahkaset oli jo levitetty maahan, ja kelpo emäntä nosteli
matka-arkusta ruoka-aineita ja maljoja, joiden suu oli sidottu
umpeen. Matti puhalteli lynkämäisillään tulta parempaan vauhtiin
höyryävän padan alle.
Ilma tuntui vielä kolealta, ja Engelbrekt seisoi lämmittelemässä
käsiään tulen ääressä. Hän sattui kääntämään päätänsä sivulle.
Göksholman tiilinpunaiset tornit pistivät näkyviin puidenlatvojen
yli. Sieltäpäin läheni nopeasti vene läpi kevätusvan, joka omituisin
kiemuroin hiipi pitkin veden pintaa.
"Nyt saatte kaikki nähdä", puhkesi Engelbrekt puhumaan, ja hänen
kasvonsa kirkastuivat ilosta, "että entinen vihamieheni herra Pentti
tulee lyömään minulle ystävän kättä ja kutsumaan minua luokseen.
Mutta sairauteni estää minua kutsua noudattamasta."
"Mikäli näen oikein", jatkoi hän ja kävi muutamia askeleita järveä
kohti, "niin ei kokassa seisokkaan hän itse, vaan hänen poikansa
Maunu. Matti, menehän näyttämään hänelle, mistä paraiten sopii laskea
maihin!"
"Saanko minä rauhaa Ruotsissa!" karjaisi Maunu Pentinpoika
vastaukseksi ja hyppäsi saarelle kirves kädessä. Sairaana ja
väsyneenä kohotti Engelbrekt sauvansa suojakseen ja kysyi: "Etkö
sitten tiedä, että isäsi kävi äskettäin luonani, ja että me olemme
tehneet sovinnon? Hän lupasi minulle turvallisuutta."
Sanaakaan vastaamatta iski Maunu Pentinpoika kirveellään. Isku sattui
käteen ja sauvaan ja leikkasi kolme sormea poikki. Kun Engelbrekt
sitten kääntyi poispäin, löi hän häntä vielä kaksi kertaa, niin että
hän kaatui maahan ja kuoli erään kiven viereen.
Toisetkin miehet hyökkäsivät veneestä maihin ja ampuivat tuota
hengetöntä ruumista nuolillaan. Sitten raahasivat he Engelbrektin
vaimon ja palvelijat mukaansa ja veivät heidät vankeina Göksholmaan.
Kiireesti ratsasti sitten joukko Örebron linnalle, ja yksi
vangituista palvelijoista seurasi sitä. Hänet pakotettiin menemään
portille ja huutamaan, että hän toi muka sanomia Engelbrektiltä ja
että hän halusi päästä sisään. Vouti tunsi kyllä hänen äänensä,
mutta ei antanut pettää itseään, vaan vastasi odottavansa päivän
valkenemista. Maunu Pentinpoika ryösteli sensijaan kaupunkia ja
vetäytyi sitten saaliineen Göksholmaan. Mutta hän ja hänen isänsä
eivät talonpoikia peläten uskaltaneet jäädä sinne, vaan pakenivat
teille tietymättömille, eivätkä milloinkan enää löytäneet lepoa eikä
omantunnon rauhaa.
Kun talonpojat kuulivat näistä tapahtumista, soutivat he saarelle,
missä Engelbrekt vielä virui. Itkien vetivät he nuolet hänen
ruumiistaan ja puhelivat keskenään: "Tähän kattoi hän tyynesti
illallisen vihollisensa maalle. Sellainen oli hän, meidän
Engelbrektimme. Jalommin ei hän olisi voinut kaatua taistelussakaan
lippunsa juurella."
He kuljettivat murehditun päällikkönsä ruumiin ensin Mellösaan ja
sieltä Örebron kirkkoon. Pyhiinvaeltajat asettivat sitten sytytettyjä
kynttilöitä hänen haudalleen ja uskoivat siellä ihmeitä tapahtuvan.
Savu nousi Göksholmasta, minne muut olivat sillävälin menneet vankeja
vapauttamaan. Kaikkialla lähiseuduilla oli rahvas liikkeellä. Ovela
Jösse Eerikinpoika kätkeytyi Vadstenan luostariin, mutta Askan
talonpojat tunkeutuivat sinne ja raahasivat häntä jaloista portaita
alas. Iskujen ja töytäysten sadellessa kyydittivät he sitten miehensä
reessä Motalan torille, ja siellä sai hän taivuttaa kähärätukkaisen
päänsä kirveen alle. Paljoa paremmin ei käynyt Pukenkaan, vaikka hän
oli talonpoikain ystävä, sillä hän joutui Kaarle Nuutinpojan käsiin,
ja hänen kaulansa katkaistiin myöskin. Piikkejä ja rynnäkkökypäreitä
välkkyi kaikilla silloilla ja teillä, ja yli peltojen ja metsäin
kaikui marssivien talonpoikaisjoukkojen laulu, ruotsalaisten
heräämistä julistaen.
Kerran, kun paljon rahvasta oli kokoontunut Engelbrektin haudalle,
näkivät he siellä polvillaan miehen, jonka pitkä tukka osoitti
taalaalaiseksi. Hänen kynttilänsä oli juuri palamaisillaan loppuun,
mutta hän ei tahtonut vieläkään poistua. He tunsivat miehen Matiksi,
ja he alkoivat jälleen hiljaa puhella taisteluistaan.
"Ja mitenkä kävi kuningas Eerikin?" kuiskivat he. "Nyt, kun hänet
on karkoitettu kaikista maistaan, hallitsee hän Gottlannissa
merirosvojen päällikkönä."
Matti nousi seisaalleen, sillä hänen kynttilänsä oli sammunut. "Nyt
on kai aika", sanoi hän ja otti viinensä ja joutsensa, "jokaisen
mennä kotiinsa ainakin muutamiksi vuosiksi".