Kilinä ei tosiaankaan lähtenyt tavallisista talonpoikaiskulkusista.
Julma tanskalainen vouti Jösse Eerikinpoika Västeråsin linnasta
ilmestyi ratsumiehineen metsänreunaan. Hän ei huolinut ripustaa
kulkusia hevosensa kaulaan tai valjaisiin, vaan oli neulottanut niitä
omiin vaatteisiinsa, sekä hihoihin että olkapäille ja vyöhön. Mutta
nepä olivatkin puhtainta hopeaa. Jösse veti hansikkaat käsistään ja
nosti kapeat, valkoiset kätensä ilmaan, sillä hän oli liian hieno ja
ylhäinen koskemaan paljain hyppysin likaisiin ohjiin. Hän nauroi niin
että koko ruumis hytkyi satulassa.
"Moukat", sanoi hän ja hänen sileiksi ajellut kasvonsa tulivat yhä
punaisemmiksi, "sillä laillako te aiotte maksaa veronne minulle
ja armolliselle herralleni, kuningas Eerikille? Enkö ole käskenyt
teitä suorittamaan kaikkea puhtaassa rahassa, jota voin helpommin
viedä valtakunnasta! Siellä Tanskassa käy nyt kuningas Eerikki
sotaa holsteinilaisia ja hansamiehiä vastaan, eikä hänen suuhunsa
lennä palaakaan teidän huuruisista karhuistanne eikä savustetuista
porsaistanne."
"Kokonaiseen vuoteen en ole nähnyt rahan syrjääkään", vastasi muuan
nuori talonpoika, jonka nimi oli Matti. Mutta ennenkuin hän tapasi
useampia sanoja, vinkui parikymmentä ruoskaa hänen korvissaan.
"Sitten otamme, mitä itse hyväksi näemme", lupailivat sotamiehet ja
alkoivat noutaa hevosia ja jauhosäkkejä taloista. Pari talonpoikaa,
jotka puolustivat oveansa, ripustivat he kodan savuun ja sitoivat
heidän naisväkensä. "Aina ne kai kelpaavat heinäkuorman eteen",
nauroivat sotamiehet.
Matti hypähti ladon seinustalle, missä hänen suksensa olivat, ja
kiiti yli hankien apua hakemaan. Naapuripitäjiin oli pitkä matka,
ja kansa, joka siellä pohjoisen puolessa asui, eleli enimmäkseen
omissa rauhoissaan, vierasten häiritsemättä. Mutta hän tiesi, että
siellä oli lujakouraisia miehiä, jotka vielä pitivät esi-isiensä
yksinkertaisia tapoja kunniassa ja jotka rakastivat vapauttaan.
Pian tapasi hän muitakin pakolaisia, jotka tiesivät kertoa vielä
suuremmista julmuuksista, ja koko talvi neuvoteltiin tuvissa.
Keväämmällä pysähtyi hän eräänä päivänä metsään ja kuunteli.
"Hirrenkaatajatko siellä laulavat?" kysyi hän kovalla äänellä.
"Luulisipa jokaisen hongan saaneen kurkkuvehkeen kaarnansa alle."
Puiden takaa suhahti silloin kaikilta tahoilta köyryselkäisiä
hiihtäjiä, joutset hartioilla ja sauvat käsissä. Mäissä ja ahteissa
kyyristyivät he vieläkin enemmän ja nostivat sauvansa kohoksi. Heti
heidän kadottuaan näkyvistä kiiti ohi uusia selkiä oksien alatse.
Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, jonka parta oli ruosteen
värinen ja silmät iloiset ja ruskeat, seisahtui äkkiä ja osoitti
häntä sauvallaan. "Kuka sinä olet", kysyi hän.
"Kuka olet itse, ukkoseni?" vastasi Matti ja töllötti mieheen suu
auki, sillä hän ei ollut nähnyt mitään maailmasta ja kaikki oli
hänelle uutta ja outoa.
"Minä olen Engelbrekt Engelbrektinpoika tuolta vuorikulmalta. Tule
pois mukaan, poikaseni, ja älä seiso tässä silmät seljällään! Etkö
tiedä, että taalaalaiset ovat ottaneet minut päällikökseen tehdäkseen
lopun noista voudinheittiöistä?"
Äänessä oli niin vilpitön kaiku ja se kuului niin rehelliseltä ja
varmalta, että Matti tunsi täytyvänsä totella, ja hän hypähtikin heti
suksilleen. Joukon keskellä hurahutteli hän mäkiä alas. Penikulmien
pituiset metsät harvenivat vähitellen, ja talonpojat juoksivat
tuvistaan ja huusivat: "Jumala armahtakoon nyt sitä, jolla on
paha omatunto! Siellähän tulee koko taalaalaissotajoukko!" Sitten
törähyttivät he torviinsa, ja joutsenjänteitä punottiin ja vasamia
vuoltiin.
Kun lumi oli sulanut ja kesä tullut, levisi tulenloimo Taalainjoelle,
joka leveänä ja mustana kiiti riippakoivuisten rantojensa ohi.
Borganäsin voudinlinna paloi. Sieltä painui talonpoikaisjoukko
rohkeasti etelään päin läpi vuoriseudun. Köping ja Västerås
vallattiin. Ujostelemattomana ja neuvokkaana tervehti Engelbrekt
sileään, kellertävänharmaaseen nahkatakkiinsa pukeutuneena
aatelismiehiä, joita nyt myöskin alkoi keräytyä hänen ympärilleen.
Ylämaalaiset ja useista Mälarin seuduista saapuneet miesjoukot
seurasivat häntä Tukholmaa vastaan. Ruotsalaisystävällinen vouti
Hannu Kröpelin pyysi lyhyttä aselepoa, ja Engelbrekt sai tietää
herrojen sillävälin aikovan pitää neuvottelukokouksen Vadstenassa.
Hän ratsasti sinne ja astui odottamatta saliin.
Vihastuneenakin säilytti hän äänessään hyvänsävyisen
vuoristolaiskaiun. "Kyllähän te tiesitte, jalot herrat", alkoi hän
muitta mutkitta, "että Taalainmaasta saadaan meltorautaa. Mutta että
sieltä hädän hetkellä lähtee myös vapauttarakastavia talonpoikia,
siitä pitää teidän nyt pääsemän selville. Pyhän Eerikin aikoina
oli meillä ruotsalaissyntyisiä kuninkaita, jotka eivät rasittaneet
meitä voudeillaan ja laittomilla veroillaan. Ruotsi on keskimäinen
Pohjolan valtakunnista ja niistä suurin, ja sentähden onkin Isä
Jumala aikonut siitä päämaata. Mutta se Eerikki Pommerilainen, jonka
nyt pitäisi hallitseman, ei välitä Ruotsista enempää kuin kurjasta
karjatalosta, missä Hänen Armonsa ei edes suvaitse asua. Siksi
palaakin valtakuntain yhteys poroksi kuin tupa, missä tulisijaa
ei ole asetettu keskelle, katto-aukon kohdalle, vaan ovensuuhun
ristivetoon."
Kun herrat alkoivat mukista vastaan, kahmaisi hän Linköpingin piispaa
kauluksesta ja veti hänet akkunan ääreen. Alhaalla torilla odotti
tuhat taalaalaista elokuun auringon kuumassa paisteessa, haalistuneet
hatut niskassa ja valkeat lammasnahkatakit selkään sidottuina.
"Kuuleppas nyt, piispa!" sanoi Engelbrekt. "Henkeni, rahani ja
kaikki, mitä omistan, olen pannut alttiiksi, vapauttaakseni maan.
Nyt on tullut teidän vuoronne, hyvät herrat. Nyt kirjoitatte te
kaikki heti sellaisen paperin alle, missä te lupaatte luopua kaikesta
uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Eerikkiä kohtaan! Tai muuten vien
minä sinut tuon miesjoukon puhuteltavaksi."
Herrat tottelivat.
Hetkisen perästä heittivät taalaalaiset jälleen joutsen olalleen
ja matkasivat pois päällikköineen. Jälkijoukkona kulkivat
nuolitynnyreitä kantavat hevoset. Sotakuri oli mainio, ja tuskin
kanaakaan otettiin taloista väkivalloin.
He pysähtyivät Ringstadaholman linnoituksen eteen, jota Motalan joki
kiersi kaikilta puolilta.
Muutamat joukosta majoittuivat erääseen tupaan keittämään ruokaa,
ja Matti oli nälkäisimpiä aterialla. Muuan nuori mies haki silloin
näkyviin pitkän rautaputken. Siihen kaatoi hän jotakin outoa ainetta
nelikostaan. Se oli kuin multaa, tai huonoa, harmahtavaa jauhoa.
Sitten tukki hän putken suun lujasti sammalilla ja ojensi koko
laitoksen Matille. "Kylläpä näen sinun urhokkaasti velliä latikoivan,
jahnajaakko", sanoi hän. "Mutta sytytäppäs tämä päretikulla, niin
opit ukkostakin tekemään!"
Matin naama venyi pitkäksi kuin tinalusikkaan kuvastuneena. Hänelle,
metsien asukkaalle, oli kaikki vielä yhtä outoa ja kummallista. Hänen
mielestään oli tarpeetonta ruveta päretikkuja etsimään, vaan pisti
hän talonpoikaisen tyynesti putken lieteen.
Paukaus, jonka vertaista hän ei koskaan ollut kuullut, heitti hiiliä
ja kekäleitä kattoon ja kaikki taalaalaiset seinään. Toinnuttuaan
huomasi hän istuvansa nurkassa, ja koko tuvassa oli tuskin
ainoatakaan ehyttä pataa tai penkkiä.
Engelbrekt riensi huoneeseen. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, kokosi
hän hiukan hyppysiinsä sitä outoa ainetta vahingoittumattomasta
nelikosta ja näytti sitä miehille. "Te Taalain miehet", sanoi hän,
"nyt on ruuti tullut maailmaan. Suruksi vaiko iloksi, sitä ei osaa
kukaan ennustaa."
Ikäänkuin vastaukseksi hänen puheeseensa ilmestyi samassa valoa
linnan muurille. Koko Ringstadaholmassa oli vain yksi mies, jolla oli
kokemusta pamahtavien ampuma-aseiden käytössä, ja häntä kutsutuinkin
siitä syystä pyssymestariksi. Hän tuli nyt sytytin kädessä
laukaisemaan linnan ainoata kanuunaa. Edestä kannatti sitä jykevä
rautahaarukka, ja takaa nojasi se omaan pitkään pyrstöönsä. Se oli
aivan kuin pitkä, avokitainen sisilisko.
Ylhäällä tornissa seisoi saksalainen vouti Styke, kädet tukassa,
ihmeissään odotellen, miten siinä kävisi. Varovasti, poispäin
kääntyneenä lähensi pyssymestari sytytintä. Mutta kanuuna hyppäsi
pyrstölleen, oksensi kuulansa ja tulikielensä kohti pilviä ja suistui
sitten perä edellä alas linnaan. Niin kävi Ringstadaholman ainoan
laukauksen. Silloin innostuivat taalaalaiset. He unhottivat nälkänsä
ja väsymyksensä ja asettivat kuntoon mahtavan kivijoutsen. Siinä
oli kahden pylvään välissä kääntötanko, jonka toisessa päässä oli
painoja ja toisessa härännahkainen pussi. Siihen pussiin latoivat
he kivenjärkäleitä ja linkosivat ne sitten muureja vasten. Muutamat
kivet lensivät aina linnan pihalle asti. Nähdessään säkenien pyrynä
sinkoilevan, innostuivat he yhä enemmän, ja kuolleet hevoset ja
kaikenlaiset jätteet saivat mennä saman tien. "Täältä tulee herkkuja
illalliseksi, Styke!" kiljuivat he.
Engelbrekt astui kiukustuneena heidän luokseen. "Paremmin pitää
teidän oppia sotimaan", torui hän. "No, no, ukkoseni, sinähän olit
nuorena miehenä herrashovissa, sinähän olit aseenkantajana", kuului
vastauksia hänen ympärillään. "Opeta meille se uusi taito, opeta
meitä ampumaan ruudilla!"
Epäilevä hymy hiipi hänen partaansa. Hän käski heitä kuitenkin
valmistamaan suuren kivikanuunan yhteenuutetuista rautakangista,
joiden vahvikkeeksi vielä pantiin rautavanteet. Hirviö kaivettiin
puoliksi maahan ja sidottiin ketjuilla kahteen paaluun. Ruutia oli
vain pari nelikollista, ja olipa siis oltava hyvin tarkkoja sitä
pyssyyn kaadettaessa. Kuulakiviä saattoivat he sitävastoin poimia
virrasta miten paljon tahansa.
"Sinä tiedät kaikki", sanoivat miehet ja tulivat jälleen Engelbrektin
luo. "On alkanut rankasti sataa, ja sytytin ei pala. Mitä meidän nyt
on tekeminen?"
"Minä olen keittänyt tulikiveä", vastasi hän, "joka syttyy
palamaan heti, kun se tulee kosteaksi." Ja hän otti kiven takkinsa
povitaskusta ja piti sitä sateessa, ja se alkoi tosiaankin heti
liekehtiä.
Matti vei tulen kivikanuunaan. Mutta pau! Kanuuna lensi pieniksi
palasiksi, ja multaa ryöppysi miesten suut ja silmät täyteen, ja
linnasta kuului aikamoinen naurunrämäkkä. Taalaalaiset olivat niin
häpeissään, että muuankin heistä alkoi itkeä tillittää.
"Luulenpa, että joutsi ja taalaalaisvasama sittenkin ovat teidän
oikeat taisteluvehkeenne", sanoi Engelbrekt. "Mutta tähän minä
olen laittanut teille puuhaa ja häärinää, jottei linnanväki olisi
huomannut, mitä kirvesmieheni tällä aikaa ovat rakentaneet niemen
toiselle puolen. Tulkaa!"
He seurasivat häntä niemekkeen kainaloon. Siellä ui vedessä valmis
viisikerroksinen puutorni. Äskeisestä kolttosestaan kiukustuneina
ryntäsi taalaalaisia torniin niin paljon kuin vain sopi. Sitten
laskivat he tornin solumaan virran mukana linnaa kohti.
Nopsasti jännittivät he joutsensa jalallaan. Näin pitkältä matkalta
ei vielä kannattanut tähdätä. He ampuivat vinosti ilmaan, ja
nuolisade suhahteli yli vallien. "Hän on aika ovela, tuo meidän
Engelbrektimme, ja nyt me sen linnan valloitamme", huusivat he ja
virittivät laulun:
Herra apumme ja pyhimykset!
Joutsi, käsi meidän varustukset.
Jo alkaa taisto, jo leikki käy.
Nyt, vouti, heti linnas heitä!
Tai muuten uimaan ennättäy
Ja henkes eestä pakoon lähde meitä!
Heti kun Ringstadaholm oli avannut porttinsa, kulki Engelbrekt
eteenpäin linnalta linnalle ja pani voudit viralta. Vihdoin tapasi
hän apulaisensa Eerikki Puken, joka oli pohjoisessa johtanut kapinaa.
Puke kohottautui satulassaan, päivänpolttamana, arvekkaana ja
meluavana, ja heilutti hattuaan. Miekka oli vedetty puoliksi tupesta.
"Veli, tuskin olemme taistelleet kolmeatoista viikkoa", huusi hän,
"ja nyt jo on Ruotsi vapaa!"