Tukholma oli yhä saksalaisten hallussa. Suippojen hattujensa takia
sanottiin heitä hattuveljiksi. He olivat niin vihattuja, etteivät
he hetkeksikään uskaltaneet luopua aseistaan eikä rautapaidoistaan.
Minne Tolv Ula menikin, kaikkialla surisivat saksalaiset sanat hänen
korviinsa, joko hän sitten kerjäili kenkäparia tai etsi yösijaa.
Hänen vuodekumppaninsa majatalossa hankki hänelle sellaista työtä,
että hänen piti korjaaman kaupungintalon kellarin viiniastiain
aluspuita. Ylhäällä neuvottelusalissa vallitsi hirveä elämä,
sillä hattuveljet olivat lyöneet ruotsalaisen pormestarin verille
ja heittäneet hänet linnan torniin. Tolv Ula ei huolinut mennä
yöksi kotiin, vaan paneutui pitkäkseen viiniastian viereen, mutta
vaikka hänellä olisi ollut kukko käsivarrellaan kiekumassa, ei
hän olisi siitä saanut parempaa herättäjää. Sillä juuri kun päivä
alkoi sarastaa, kuului ääniä ja narisevia askeleita ylhäältä
neuvottelusalista. Hän pisti päänsä luukusta ja kysyi eräältä
ohikulkevalta vanhukselta, mitä oli tekeillä. Ukko vastasi, että
muutamat hattuveljet olivat käskeneet hänen herättämään ruotsalaiset
neuvosherrat ja kutsumaan heitä tärkeään kokoukseen. Mutta tuskin
olivat ruotsalaiset herrat ehtineet sinne, ennenkuin pitkä rivi
saksalaisia jalkasotilaita marssi linnasta, ja aseet kädessä ryntäsi
tusina saksalaisia porvareita pyhän Gertrudin seuratalosta. Tämän
talon vanhoille perustuksille on rakennettu nykyinen saksalainen
kirkko, ja siellä olivat he olleet piilossa edellisestä illasta
lähtien.
"Te kavaltajat", huusivat he ruotsalaisille neuvosherroille,
"mielellänne jättäisitte te kaupungin sille tanskalaiselle
karjapiialle", ja silloin kävivät sotamiehet ruotsalaisia vyöhön ja
laahasivat heidät nostosillan yli linnaan.
Tolv Ula jatkoi kaikessa hiljaisuudessa työtään, mutta seuraavana
päivänä poltettiin kolme ruotsalaista roviolla. Silloin meni hän
suutuksissaan majataloonsa. Yöllä istui hän akkunan ääressä, sillä
oli vielä hyvin valoisa, vaikka oltiinkin jo heinäkuussa. Nyt oli
Kristuksen ruumiinjuhlan aatto, ja silloin piti ammattikuntien
lippuja kannettaman pitkin lehväkoristeisia katuja, ja hän kursi
parasta kättä itselleen sinistä mekkoa, vetääkseen sen ryysyjensä
päälle ja saadakseen sitten ottaa osaa kulkueeseen ja kantaa
vahakynttilöitä. Kauhukseen näki hän silloin vangittuja neuvosherroja
vietävän alas joelle päin. Hän laski niitä kuuteenkymmeneen.
He olivat kaikki lujasti sidottuja. Useimpain vaatteet olivat
riekaleina, ja heidän ruumiissaan näkyi pitkiä, verisiä uurteita
niiden puusahojen jäljiltä, joilla heitä oli kidutettu, koska heitä
muka epäiltiin kavalluksesta kuningas Albrektia kohtaan. Korkealla
äänellä vakuuttivat he vieläkin viattomuuttaan ja huusivat kaikille,
jotka vain tahtoivat kuulla, että muuan hattuveli oli äskettäin
luvannut linnanpäällikölle puolet heidän omaisuudestaan, jos hän
vain antaisi heti polttaa heidät. Mutta pian tyrkättiin heidät
veneisiin ja soudettiin Blasieholmaan, jota silloin sanottiin
Käpplingeholmaksi. Siellä suljettiin heidät vanhaan vajaan, joka
pistettiin tuleen, ja liekkien loimo sekaantui auringon ensi
säteisiin.
Tolv Ula heitti sinisen mekon luotaan ja astui ulos. Päivän
koittaessa alkoi ukkonen jyristä, ja pian huuhteli ankara sade
kaupunkia. "Ketä tässä nyt on toteltava, että tekisi oikein", mutisi
hän ja kulki alas satamaan päin, "hattuveljiä vaiko tanskalaisia?
En ole milloinkaan purjeita pidellyt, enkä voi siis ruveta
laivamieheksi, ja rahaa minulla ei ole äyriäkään. Mutta kunhan vain
pääsen tästä onnettomasta maasta, saa minun sitten käydä miten
hyvänsä." Samassa nousi aurinko, ja hän piti sitä merkkinä, että
hänen nyt tuli paeta. Satamasilloilla oli liikettä ja elämää. Karja
ammui, ja pieniä, oudonnäköisiä Voionmaan hevosia tuotiin paraillaan
maihin. Turskaa ja lohta pinottiin läjiin, veneisiin lastattiin
nahkoja ja hunajaa ja jahtihaukkoja häkeissään. Mutta kellot alkoivat
soida, kynttilöitä ja lippuja ilmestyi kaduille, ja merimiehet
juoksivat ylös kaupunkiin sitä iloa ihmettelemään. Silloin käytti
hän tilaisuutta hyväkseen, hiipi erääseen matkavalmiiseen laivaan,
missä näki tavattoman suuren, tyhjän suolatynnyrin. Siihen tynnyriin
kätkeytyi hän.
Hetkisen perästä tuli laivuri miehineen takaisin ja kysyi heiltä,
oliko heidän mielestään tuuli suotuisa. He nostelivat käsiään ja
vastasivat myöntävästi, ja vasta silloin oli hänellä oikeus lähteä
matkaan. Satamatelje avattiin, ankkurikivet nostettiin, ja purjeet
pullistuivat. Mutta toista oli nyt meriväki ja toista olivat laivat
kuin viikinkien aikaan. Köydet ja touvit olivat Turusta ja masto
Kolmårdenista, mutta kaikki oli lahoa ja vanhaa, ja laiva näytti
suurelta, kömpelöltä puukengältä, vaikka sen perää koristivat pienet
tornit ja kokonainen pikku linnoitus. Kullatut tuuliviirit osoittivat
pohjoista, ja laiva laski läpi saariston niin että vaahto keulassa
pärskyi. Valtava vartiotuli loimusi äärimmäisellä luodolla, ja nyt
alkoi Itämeren ulappa, missä ei maata näkynyt. Pyhimyksen kuva
keulassa ojensi ristiään yli loputtomaan aaltojen.
Ruokatavaroita nimitettiin siihen aikaan elatusaineiksi. Niitä
saksalaisia merirosvoja ja seikkailijoita, jotka meritse pitivät
huolta Tukholman ruokatarpeista, sanominkin sentähden elatusveljiksi,
vitaliebröder. Sellaiselle laivalle oli Tolv Ulakin joutunut, ja
sen olivat varustaneet Albrektin saksalaiset sukulaiset ryöstämään
ja polttamaan Ruotsin rantoja. Sen ymmärsi Tolv Ula kohta heidän
haastelustaan.
Laivaväki ei paljon huolinut purjeista, vaan istui tulen ympärillä
kuumentamassa rautapiikkiä, jolla sopi lävistää reikiä köysipyöriin.
Laivuri itse kulki kantta pitkin ja poikin ja kerskui hurjista
urotöistään. Yht'äkkiä pysähtyi hän suuren suolatynnyrin eteen ja
huudahti: "Luulenpa, että suola on saanut kosteutta jalkoihinsa,
koska se noin aivastelee. Kääntäkääpäs tynnyri ylösalaisin ja lyökää
se hehkuva piikkinne pohjasta sisään, niin näemme, auttaako se suolan
nuhaa vastaan."
Tolv Ula kuuli miesten lähenevän rautoineen. Hän kokosi silloin
kaiken voimansa ja ponnisti niin ankarasti kutoja vasten, että
ne lensivät hajalleen. Samassa silmänräpäyksessä sieppasi hän
laivuria rintapielistä ja singahutti hänet yli partaan, niin että
hän molskahti vaahtoaviin aaltoihin ja katosi näkyvistä. "Olin
tässä taas saamaisillani uudenlaisia herroja toteltavakseni", huusi
entinen talonpoika vihanvimmoissaan. "Mutta minulla ei ole kotia eikä
maata, enkä minä mieli enää palvella muita kuin itseäni. Minä en ole
milloinkaan pidellyt peräsintä ja minä olen yhtä huono purjehtija
kuin kuka tahansa teistä, mutta minä tiedän erään pyhimyksen, joka
auttaa Pohjolan miehiä paremmin kuin kaikki muut pyhimykset yhteensä.
Ottakaa minut laivuriksenne tuon äskeisen raukan sijalle, niin
ja'amme aina saaliin veljellisesti. Ennen olin minä hyvä ihminen,
enkä hennonut tehdä pahaa muurahaisellekaan, mutta nyt vakuutan
ja vannon minä pyhän Birgitan kautta, että tässä laivassa ei ole
ainuttakaan kurjempaa ihmistä kuin minä!"
Muutamat laivamiehet mukisivat, mutta toiset taipuivat hänen
rohkeutensa valtaamina, ja kuun paistaessa mereen otettiin hänet
tukevin kädenlyönnein laivuriksi. Peräsuojan pöydällä oli entisen
laivurin kaapparikirje, jonka oli antanut Danzigin kaupunki ja joka
oli varustettu sekä allekirjoituksilla että sineteillä. Sen kirjeen
pisti hän vaatteidensa kätköihin.
Sadoittain samanlaisia merirosvoja risteili niihin aikoihin
Itämerellä. Mutta Tolv Ulasta tuli pian peljätyin. Hänen laivansa
köysistö mätäni yhä enemmän, purjeisiin tuli kyynärän mittaisia
reikiä ja repeämiä, mutta kannelta ei puuttunut milloinkaan
ryöstettyjä säkkejä eikä arkkuja. Hänen silmänsä, jotka tuuli
oli purrut punoittaviksi, paloivat synkästi, ja harvoin pääsi
hyvä sana hänen jääharmaasta parrastaan. Kun myrsky ulvoi, ja
meri kävi korkeana, tapahtui kuitenkin, että kaikki polvistuivat
kannelle ja vääntelivät käsiään omantunnontuskissa. Tarun yölintu
räpytteli silloin siipiään syvällä sydämen vankilassa, ja Tolv
Ula puhui pimeiden aikojen tähdestä, Birgitasta, joka nyt juuri
piti kruunattaman pyhimykseksi Roomassa. Heidän kaipauksensa saada
syntinsä anteeksi kasvoi lopulta niin suureksi, että he eräänä
päivänä Saksan rantaan laskettuaan hankkivat sauvat ja vesipullot ja
alkoivat hurskaiden pyhiinvaeltajain tapaan paljain jaloin taivaltaa
Roomaan.