Perjantai-iltana 6 päivänä lokakuuta 1391 soittivat kaikki Ikuisen
kaupungin kellot pyhimysjuhlaan. Vatikaanin suuri kappeli oli
seuraavana päivänä koristettu kultakangasverhoin, lattialle oli
siroteltu öljypuun lehtiä, ja lukemattomat vahakynttilät loistivat.
Kardinaalien kannattaman kunniakatoksen suojaamana astui paavi
Bonifacius IX valtaistuimelleen. Hän ei ollut juuri niitä parhaita
paaveja, sillä hänen tiedettiin harjoittavan kauppaa viroilla ja
anekirjeillä, ja vastapaavi hallitsi Avignonissa. Mutta ovensuuhun
polvistuneiden pyhiinvaeltajain mielestä oli hän kuitenkin
kirkon pyhä isä, ja heidän silmänsä vettyivät, kun laulajat
jumalanpalveluksen jälkeen ensi kertaa virittivät hymnin: "Rukoile
puolestamme, pyhä Birgitta! Halleluja!"
Tolv Ulan huulet liikahtivat. "Niin, rukoile kurjan merirosvon sielun
puolesta, kun hän itse kerran hukkuu aaltoihin", kuiskasi hän. "Sinä
olet lukenut sydämemme salaisimmatkin ajatukset. Sinä tiedät, miksi
me olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme. Rukoile puolestamme,
sinä Ruotsin äiti, ettei koskaan enää meidän hävitetyssä maassamme
tarvitsisi asua niin hurjia ja onnettomia ihmisiä kuin me!"
Vatikaanin vieressä sijaitsi apostoli Pietarin haudalle rakennettu
Pietarinkirkko. Yön läpeensä oli kirkko sekä ulkoa että sisältä
valaistu tuhansin lampuin. Sunnuntaina astui paavi siihen kirkkoon,
ja paljastetuin miekoin kulkivat vartiomiehet hänen edellään.
Hän luki messun pääalttarilla. Sitten kannettiin hänelle uhriksi
kullattuja vahakynttilöitä, leipää, viiniä ja pieniä kyyhkyskoreja,
joita kaikkia koristi Birgitan vaakunakilpi. Kun sitten muuan munkki
oli saarnannut hänen elämästään, kannettiin paavi pitkävartisten
sulkalöyhyttimien ympäröimänä pilarikäytävään kirkon ulkopuolelle.
Siellä avasi hän kultaisen kirjan, mihin enkelein ja pyhimysten
nimet olivat kirjoitetut, ja kun hän tarttui kynään ja piirsi nimen
"Brigida", kävi humaus yli pyhiinvaeltajain joukon.
Arkoina ja neuvottomina suuressa ihmisvilinässä pitivät he
uskollisesti toisiaan köysivyöstä, jotteivät joutuisi hajalle.
Yösijan saivat he siinä talossa, missä Birgitta kaikkien rakastamana
ja kunnioittamana oli päättänyt päivänsä. Suuri joukko miehiä ja
naisia kaikista pohjoisista maista lähti vihdoin kotimatkalle yli
vuorten, ja usein puhelivat he keskenään kaukaisesta Vadstenasta,
minne hänen luunsa oli viety.
Lokakuun seitsemännen päivän, Birgitan pyhimyspäivän, aikoja
kutsuttiin sitten Ruotsissa Birgitanpäiviksi, koska silloin usein
vallitsi leppeä ja päivänpaisteinen sää.
Kun Tolv Ula ja hänen miehensä jälleen nostivat merirosvopurjeen,
olivat he samoja hurjia veitikoita kuin ennenkin. Seitsemän muun
kaapparilaivan seurassa, joiden miehistö oli elatusveljiä ja
joissa lastina oli suolaa, kalaa, punasipulia, omenoita, nauriita,
humalaa, viljaa ja kaikkea muuta hyvää, riensivät he auttamaan
piiritetyn Tukholman saksalaisia. Ilma kylmeni kuitenkin pian, ja
saaristossa jäätyivät laivat kiinni Dalarön edustalle. Elatusveljet
tiesivät, että he armotta saisivat köyden kaulaansa, jos joutuisivat
ruotsalaisten käsiin, mutta heidän johtajansa, ritari, mestari Hugo
keksi keinon. Hän laahautti saarilta kaadettuja puita ja rakensi
niistä laivojen ympärille korkeat varustukset, joille sitten
valeltiin vettä, niin että ne jäätyivät.
Margaretan sotaväki oli piirittämässä Tukholmaa, ja melkoinen
joukko ruotsalaisia lähti heti tekemään selvää elatusveljistä.
Pian huomasivat he kuitenkin, ettei heidän ollut niinkään helppoa
rynnätä liukkaiden jäävarustusten kimppuun, ja sentähden rakensivat
he vuorostaan korkean puutornin, jota he vierittivät edellään
teloilla. Sellaista tornia nimitettiin sotilaskielellä kissaksi. Kun
kaikki oli valmiina taisteluun, vierittivät ruotsalaiset kissaansa
eteenpäin, ja kynnetkin sillä oli aikamoiset, sillä joutsipyssyjä
ja keihäitä törrötti kaikkialla hirsien välistä. Mutta mestari Hugo
oli yöllä sahauttanut jään kappaleiksi, ja hieno pyry oli avuliaasti
siroitellut hiukan lunta rakojen peitoksi, niin että kukaan ei voinut
niitä nähdä. Työhönsä tyytyväisinä ja täynnä odotuksen kiihkeyttä
katselivat merirosvot laivalinnoituksestaan kissan lähentelemistä.
"Kiss, kiss, kiss!" panivat he ja paukuttivat käsiänsä, kun sahatut
jäälohkareet äkkiä alkoivat antaa perään, ja kun kissa heidän
silmiensä edessä vajosi veteen kaikkine sotureineen ja katosi sinne
ikipäiviksi.
Ainoa, joka kääntyi poispäin, oli Tolv Ula. Ruotsalaisten joukosta
tornissa oli hän tuntenut useita vanhoja asetovereitaan Falanin
tappelusta, ja häpeänkyyneleet valuivat hänen karkeita poskipäitään
pitkin, koska hänen tällä tavalla täytyi taistella omia maamiehiään
ja ystäviään vastaan.
Heti kun oli tullut suoja taas, ja laiva oli purkanut lastinsa, lähti
hän jälleen miehineen merelle, ja he nousivat autioille luodoille ja
elelivät siellä niin kauvan kun ruokavarat kestivät. Ollessaan eräänä
päivänä ulkona merellä kuulivat he kellojen soittoa Kalmarista.
Siellä kruunasi Margareta, kaikkien pohjoisten maiden täysivaltainen
hallitsijatar, sukulaisensa Eerikki Pommerilaisen noiden kolmen
lopultakin yhdistetyn valtakunnan kuninkaaksi. Mutta kaapparit ulkona
aavalla merellä laskettivat tuulen mukaan ajelehtivien puiden lailla,
eivätkä kysyneet lakeja eikä valtakuntia.
Eräänä myrskyisenä iltana näkivät he suuren hansalaivan sukeltavan
aalloista kuin pilven. Se läheni nopeasti, pullistunein purjein,
alkaakseen heti tappelun, mutta rutivanha merirosvolaiva ei kestänyt
sen keulapuskurin töytäystä. Ritisten ja ratisten kallistui se
kyljelleen ja alkoi vajota. Tolv Ula heitti peräsimen omiin
valtoihinsa, sillä hän ymmärsi viimeisen hetkensä tulleen. "Nyt on
varmaankin joku suuri juhlayö, koska taivaanranta noin kirkkaana
palaa", puheli hän itsekseen ja katsahti ympäri merta. "Yölentäjä,
sinä musta lintu, sinä et koskaan ehtinyt Jerusalemiisi, mutta
milloinkaan et sinä lakannut sinne ikävöimästä."