Ahdas oli mökki ja vain kova savi oli permantona, mutta Tolv Ula
oli itse rakentanut asuntonsa. Kylästä oli hän tuonut ensimäisen
lehmänsä. Saadakseen sen koteutumaan, oli hän vienyt sen tupaansa ja
syötteli sille nyt heiniä polveltaan takkavalkean räiskyessä. Mutta
äkkiä alkoi turvekatolta kuulua jyskettä, ja savu-aukosta pistivät
näkyviin hivutustaudin tapaisesti laihtuneet kasvot. "Ei, mutta
siellähän on herra Matti Kustaanpoika!" huudahti Tolv Ula ja päästi
heinät putoamaan. Hän tiesi, että herra Matti oli lyönyt Linköpingin
piispan kuoliaaksi Linderåsin kirkolla ja että hänet siitä oli
julistettu pannaan. Minne hän menikin, missään ei käynyt olut-amme
eikä kiehunut pata, ja jos lapsi makasi kätkyessä, ei se päässyt
vanhaksi.
"Pian, talonpoika, ojenna minulle leipäsi!" huusi herra Matti. "Ei
minun maksa vaivaa tirkistellä sinun tyhjiin käsiisi. Menetin väkeni
tuolla metsässä, ja hevoseni on yhtä nälissään kuin minäkin." Hän
nosti joutsen siimalleen, ja Tolv Ulan oli ottaminen leivät vartaasta
ja ojentaminen hänelle.
"Avaa ovesi säppi yhtä kernaasti vast'edes kuin nytkin", jatkoi
vainottu murhamies, hilautuessaan alas katolta ja noustessaan
hevosensa selkään. "Verenimijät ovat aivan kintereilläni."
"Verenimijöiksi" nimitettiin pöyhkeitä saksalaisia palkkasotureita,
jotka silloin kuningas Albrektin onnettomina aikoina kuljeskelivat
ympäri maata. Jos he vain osasivat sätkytellä säärtä ja pistää
tanssiksi, saivat he muitta mutkitta kuninkaalta sata täysipainoista
markkaa ja kulkusvaatteet. Käherretyin hivuksin, viini nuolia täynnä,
teräspanssari reiden suojana ja miekka tuppeen ruostuneena lähtivät
he sotaan talonpojan jyvä-aittoja vastaan.
"Viisainta lienee avata hyvällä", ajatteli Tolv Ula, kun verenimijät
alkoivat jyskyttää ovea. "Pois tukit tieltä!" huusivat he. "Vai
niin, moukka, täälläkö sinä olutnassakkaasi paloittelet!" He joivat
ja laulaa loilottelivat aika humussa, keksivät munakorin penkin
alta ja pudottivat kanan orrelta keihäänvarrella. Se tapahtui
niin perinpohjaisesti, että turpeita ja tuohia sateli liedelle ja
lattialle ja syttyi tuleen. Silloin tarttuivat he lehmääkin sarvista
ja raastoivat sen mukaansa.
Tolv Ula sieppasi kirveensä ja kiiruhti ulos palavasta tuvastaan.
Mäenrinne oli täynnä ratsumiehiä ja jalkasotilaita, mutta siellä oli
etenkin yksi, jota kaikki väistivät. "Varikset karttavat menemästä
haukkaa liian lähelle", ajatteli hän, sillä hän näki, että tuo
pelätty mies oli Bo Juhonpoika Grip, jolla oli melkein koko Ruotsi
läänityksenä. "Auta turvatonta", rukoili hän ja heittäytyi maahan
hänen eteensä. "Metsässä en voinut asua rosvoilta. Ja niin rakensin
itselleni tuvan tähän tien poskeen. Mutta tässäkään en saa rauhassa
asua. Minne pitää minun siis menemän?"
Bo Juhonpoika istui välinpitämättömänä ja leveänä ratsullaan ja
katsoi häneen raskain silmin. Olihan hän itse omin käsin iskenyt
erään ritarin hengiltä itsessään Tukholman harmaiden munkkien
kirkossa, pääalttarin edessä ja sitten armossa suvainnut hyvitykseksi
myöntää hänen heimolaisilleen talon, hiukan rahaa ja turkiksia! Oli
hänellä muutakin ajattelemista kuin talonpoikaismoukan ruikutukset.
Tupa paloi jo loimottaen, ja Tolv Ula heitti kirveen olalleen ja
vaelsi matkaansa.
Ilta oli kirkas juhannus-ilta, ja taivaanranta hehkui koko yön
metsän yllä. Viljapeltoja ja naurismaita koristivat pienet tuomen- ja
pähkinäpuun oksat, joita oli pistelty pientareihin hyvän sadon
saamiseksi. Juhannuskukkavihkoja riippui luuvan ovissa, ja avatussa
kirkossa olivat kynttilänjalat täynnä kieloja. Köyryselkäisiä eukkoja
kuljeskeli keräämässä kastetta taikinatiinuun ja lääke-yrttejä, ja
nuoret tytöt unohtivat hetkiseksi huonot ajat ja sitoivat seppeleitä
yhdeksistä erilaisista kukista, pannakseen ne vuoteeseensa ja
uneksiakseen sitten tulevasta mielitietystään. Kisakentillä asui
nuoriso lehtimajoissa ja karkeloi verenimijäin kanssa juhannussalon
ympärillä, jota koristivat värjätyt munat ja tulipunainen kukko,
auringon lintu.
Kukaan ei tahtonut ajatella surujansa, mutta siitä rupesi Tolv
Ula kaihtamaan ihmisiä ja poikkesi metsän pimentoihin. Siellä
vallitsi omituinen hämärä, mutta lintuja ei sinä yönä nukuttanut, ja
kaikkialta kuului siipien räpytystä ja kuin rukkien ja kerinpuiden
surinaa. Pikimusta tarulintu lenteli siellä myöskin, niin että kitinä
kävi, mutta ei koskaan korkeammalla maasta kuin härkä iestänsä
kantaa ja aina Jerusalemia kohti. Matka kävi hitaasti, sillä syvällä
maan sisässä oli sen asuttava ja vain suurina juhla-öinä pääsi se
lentämään.
"Sinä olet minun sydämeni lintu, yön salaperäinen lentäjä", sanoi
Tolv Ula miettiväisenä. "Korkeammalle kuin härkä iestänsä kantaa en
minä koskaan maasta pääse, mutta miten ikävöinkään valonkaupunkiin,
rauhankaupunkiin, jonne en myöskään milloinkaan saavu! Jerusalem,
missä sinä olet?"
Vähän ajan kuluttua taivalsi hänen ohitsensa aseellinen, laulava
joukko. "Tule mukaan, yksinäinen vaeltaja!" huusivat soturit hänelle.
"Kansan sortaja Bo Juhonpoika on kuollut, ja herrat nousevat nyt
kuningas Albrektia vastaan."
Tolv Ula ei ollut hidas tottelemaan, sillä verenimijöitä vihasi hän
yhtä syvästi kuin kuka kelpo ruotsalainen tahansa, ja suuria uutisia
sai hän kuulla. Herrat olivat kääntyneet Tanskan kuningattaren
Margaretan puoleen, joka oli Maunu Liehakon pojan Haakonin leski.
"Albrekt oli silloin vannonut", väittivät soturit, "ettei hän pane
ennen hattua päähänsä, ennenkuin on voittanut kuningas Housuttoman",
ja kaupanpäällisiksi piti hänen lähettäneen Margaretalle useampia
kyynäriä pitkän kovasimen, koska hänen tuli hioa neulojaan ja
saksiaan eikä hallita valtakuntia.
Falanissa, Mössebergistä etelään, tapasivat sotajoukot toisensa
erään rämeikön vastaisilla puolilla. Tolv Ula ryntäsi kuumimpaan
kahakkaan kirveineen ja hyppi mättäältä mättäälle, mutta saksalaisten
hevosille oli maa liian mutaista ja pehmeätä, niin että ne vajosivat
liejuun. Keskellä ruhjottujen höyhentöyhtöjen pakenevaa sekamelskaa
näki hän kuningas Albrektin, joka oli menettänyt hevosensa ja joka
nyt koikkelehti sinne, tänne, huitoen hoikkaa keppiään. Hän oli
kapea sääriltään, kapea käsivarsiltaan, kapea rinnaltaan, kapea
kasvoiltaan. Kaikki oli hänessä kapeata, yksinpä kaksihalkoinen
partakin. Vain kihara tukka oli tuuhea ja pitkä. Hänen oli vaikea
tulla vieraalla kielellään toimeen voittoisain ruotsalaisten kanssa,
jotka ympäröivät hänet, peloittavat kirveet käsissä ja veivät hänet
vankina kuningatar Margaretalle Bohusiin.
Talonpojat rakensivat itselleen havumajoja linnan lähettyville,
ja sinne tuli Margareta herroineen. Hän oli varttansa vähäinen,
hänen ihonsa oli ruskea, mutta hänen nenänsä kaartui kauniisti ja
hänen leukansa osoitti tarmokasta tahtoa. Varovasti ja viisaasti
kehitteli hän ajatuksiaan, milloin hän vain pysähtyi ja alkoi puhua.
Mutta usein vaikeni hän tykkänään ja antoi jonkun toisen haastella
puolestaan.
Miten sattuikaan, lopuksi voitti kuitenkin aina hänen mielipiteensä.
Nyt vallitsi hän Ruotsia. Kun herrat yöllä soihtujen valossa tulivat
linnasta neuvottelusta, puhelivat he nauraen kansalle: "Oletteko
kuulleet, miten kuningatar rankaisi kerskailevaa kuningas Albrektia?
Hän pani miehen päähän hatun, josta roikkui yhdeksäntoista kyynärää
pitkä laahus."
"Te herrat vain pilailette meidän talonpoikain kustannuksella",
vastasi Tolv Ula ja heitti jälleen kirveen olalleen. "Vaikka taisihan
se sille miehelle oikein ollakin. Mitä minuun tulee, niin olen minä
nyt tehnyt tehtäväni täällä, ja minun on nyt lähteminen etsimään
onneani muualta. En voi enää koskaan rauhassa levätä kahta yötä
perättäin. Nyt on juhla-ilta, ja yölinnun lento alkaa."
Tällä kertaa oli hänen kodittoman vaelluksensa määrä tornikas
Tukholma.