Eräänä aamuna temmattiin kuninkaansalin ovi äkkiä auki, ja
muuan saarnaajamunkki hoippuroi väsyneenä sisään ja vaipui
hirvennahkamatolle. Siinä keinuili hän edestakaisin. Kaapu oli
rääsyinä ja parta pitkä kuin erakon, mutta kaikki tunsivat hänet
kuitenkin Asmundukseksi. Palvelijat juoksivat tarjoamaan hänelle
vesipikaria, mutta hän torjui sen pelästyneenä luotaan.
"Vesikin on pilaantunutta", änkytti hän. "Kunhan vain saan
istuakseni, kunhan vain saan hetkisen levähtää! Olen kulkenut
pitkin valtakunnan rajaa. Valtakunta on vielä suurempi kuin osasin
uneksiakaan. Pimeitä talviviikkoja, jolloin aurinko ei lainkaan
näyttäytynyt. Valoisia kesiä, jolloin aurinko paistoi vielä keski-yön
aikaan. Autioita kalliorantoja, joiden juurella Jäämeri pauhasi.
Kenellä on sellainen valtakunta kuin sinulla, kuningas Maunu! Ja
mitä olenkaan saanut kokea! Mutta älkää tulko minua liian lähelle!"
-- Hän alensi äänensä kuiskaukseksi. "Rutto on maassa. Runotyttö
tanssii ihmisjoukkojen edessä, poskipäät verenpunaisina ja luuta
kädessä. Ja missä hän lakaisee tuvan edustan, siellä kuolevat kaikki.
Ja ruttopoika tanssii hänen rinnallaan, harava olalla. Ja missä hän
haravoi, siellä kuolevat useimmat. Ovatko ne pahoja henkiä vaiko
kaksi pirunriivaamaa? Sitä en tiedä. Mutta minä olen nähnyt ne. Rutto
on jo täällä kaupungissa."
Hän rypisti, otsaansa ja katsahti terävästi erääseen hovineitoon.
"Miksi istut siinä niin voimattomana, sinä, joka olet niin nuori?"
nauroi hän ja nousi pystyyn. "Sinuun on jo tauti tarttunut, pikku
tytöntypykkäni. Kolmen päivän päästä näihin aikoihin virut sinä jo
käärinliinoissasi. Rutto on jo täällä linnassa!"
Hän sieppasi pussinsa ja kuluneen matkasauvansa ja syöksyi ulos
taakseen katsahtamatta.
Tultuaan kerjäläisjoukon luo, paljasti hän selkänsä ja suomi sitä
vyöllään. Silloin alkoivat toisetkin ruoskia ruumistaan ja seurata
häntä juosten kaupungista. "Kyllä me nyt pakenemme", huusi hän,
"mutta minne? Nyt rangaistaan tuhatvuotiset synnit, ja turvapaikkaa
ei löydy mistään. Paavin Avignonissa eivät enää riitä hautuumaat,
ja maakin on niin levoton, että kokonaiset kaupungit luhistuvat
raunioiksi."
Minne he tulivatkin, kaikkialla olivat talot tyhjillään, vuoteet
valmistettuina ja ruoka-aitat avattuina. Rahakirstun avaimet oli
pantu näkyviin. "Olen väsymyksestä menehtymäisilläni", sanoi hän,
"enkä kuitenkaan uskalla heittäytyä näille kuoleman saastuttamille
vuoteille. Minun on nälkä, ja ruoka on pöydässä, enkä kuitenkaan
uskalla syödä. Niin ottakaamme ainakin hopeat kirstusta, jotta
saamme ostaa leipää, jos joskus pelastumme." Ja hän, tuo muuten
oikeudentuntoinen ja hyvä luostariveli, täytti pussinsa rosvon tapaan.
Ruoskijat sitoivat ristejä puunoksista ja kantoivat niitä päittensä
päällä, ikäänkuin siten torjuakseen tunkkaista usvaa. Uusia
kerjäläislaumoja tulla hoippuroi kaikilta tahoilta, mutta ne
pelkäsivät toisiaan ja ojensivat ristit keihäiksi eteensä. Joka
hetkellä harveni Asmunduksenkin joukko. Nuoremmat kuolivat ensin,
vanhemmat sitten, ja lopulta oli hän yksinään elossa.
Eräänä yönä näki hän kylän ulkopuolella palavan rovion ja hän läheni
sitä hiipien. Pitäjän pappi, harmaantunut vanhus, jonka piirteet
olivat erinomaisen leppeät, seisoi sen vieressä, kädet selän taakse
sidottuina. Mutta järjen valo oli sammunut hänen katseestaan.
"Heittäkää minut tuleen!" huusi hän. "Minä olen myrkyttänyt rutolla
kaivot ja käsiliinani, jota te suutelitte viime messussa." Rovion
takana tanssi punaposkinen tyttö ja lakaista huiskaisi tuon tuostakin
luudallaan.
Asmundus veti päähineensä syvälle silmilleen, päästäkseen näkemästä
ja kuulemasta. Hänet oli vähällä töytätä kumoon musta ratsastaja,
joka karahutti ohi. "Minne kiire?" kysyi hän. "Sanoma kuninkaalle
Ingeborg-herttuattarelta", vastasi ratsastaja pysähtymättä. "Kaksi
poikaa oli hänellä avioliitostaan Porsen kanssa, mutta molemmat
makaavat nyt paareilla. Herran kuritusta ei voi kukaan välttää."
Aamun koittaessa tuli Asmundus eräälle linnalle. Nostosilta oli
vedetty ylös ja lautoja naulattu kaikkien aukkojen suojaksi kuin
piirityksen aikana, vaikka ei muuta vihollista näkynyt kuin
kellertävä usva, joka painautui pitkin muureja. Vartiomies seisoi
tornissa.
"Minun on nälkä", ähkyi Asmundus ja kohotti pussiansa, minne hän oli
koonnut taloista kilisevän saaliin. "Päästä minut sisään ja anna
minulle ruokaa ja suojaa, niin saat kaiken tämän omaksesi!"
"Ruttomyrkky on voinut kätkeytyä hopearahan päällyskuvaankin",
vastasi vartiomies synkeänä ja jännitti uhkaavasti joutsensa. "Se
lentelee ympäriinsä ja tarttuu kaikkeen ja kaikkiin. Äiti ei uskalla
suudella lastaan, mies ei uskalla pudistaa ystävänsä kättä. Mene
tiehesi, munkki!"
Asmundus katseli käsiään, jotka olivat niin täynnä pussin hopeita
kuin niihin suinkin mahtui. "Senkin saan minä siis kokea, että se
kulta ja hopea, jota Folkungit niin ahnehtivat, nyt on kadottanut
arvonsa." Hän heitti koko aarteensa menemään ja hoippuroi
tuntemattomia polkuja pitkin Värmlantia ylös.
Nälkä pakotti hänet kuitenkin astumaan haudanhiljaisiin majoihin
saadakseen jotain suuhunsa, mutta joka leivänpalalta ajatteli
hän: "Astuuko kuolema ruumiiseeni ehkä näiden murusten mukana?"
Yksinäisyys pelotti häntä, ja hän olisi niin kovin mielellään
halunnut nähdä valonpilkkeen, vain pienen valonpilkkeen, joka olisi
ilmoittanut hänelle jo kaukaa, että tuolla vielä oli elävä ihminen.
Eräänä iltana näkikin hän valon pilkuttavan Ekeshäradin kirkosta.
Ovi oli auki. Mutta poissa oli jo se nainen tai mies, joka viimeistä
rukousta lukiessaan oli sytyttänyt nyt melkein loppuun palaneen
kynttilän alttarin pyhien kuvien eteen. Vastausta saamatta huuteli
Asmundus kirkkoon, mistä seinien ja katon yksinkertaisesti, mutta
hartaasti maalatut enkelit ja pyhimykset tirkistelivät häneen. Hän
tunsi, että rutto oli nyt tarttunut häneenkin ja että paisumia nousi
kainalokuoppiin. Paneutuessaan maahan sitoi hän silmänsä, jotta hänen
elämänsä viimeinen näky olisi alttarin hiljaa, lempeästi lekottava
liekki.
Ruoho peitti sitten Ekeshäradin tien. Talot sortuivat tuulen käsiin
ja mätänivät, ja pihamaat tulivat täyteen nokkosia ja käärmeitä,
kuten tapahtuu siellä, missä ihmiset ovat asuneet. Koko pitäjä
oli autiona, ja kirkon ympärille kasvoi jylhä hirsimetsä. Vasta
pitkät ajat jälkeenpäin sattui muuan nuoltaan haeskeleva eränkävijä
löytämään tuon vanhanaikaisen, unohdetun kirkon.
Mutta maan etelä-osissa, niissä kylissä, joissa vielä oli asukkaita,
paloivat tulet, ja kellot soivat uutterasti. "Ristiretkelle,
ristiretkelle, jotta Jumalan viha lauhtuisi!" kaikui kirkoista.
Birgitan veli, herra Israel, kulki yksinään ja ajatuksiinsa
vaipuneena Finnstadin vanhan salin lattiaa. Kauvan taisteli
hän maallisten velvollisuuksiensa kanssa. Vihdoin pukeutui
hän ristikoristeiseen mekkoon ja vyötti kupeelleen rakkaan
ritarimiekkansa, joka oli rukouksin taottu ja alttarilla vihitty.
"Maunun kohtalona on", sanoi hän, "alkaa kaikki hyvää tahtoa hehkuen
ja päätyä vastoinkäymiseen, mutta hänen ristiretkelleen täytyy minun
häntä seurata."
Hän seurasikin kuningasta yli Itämeren, mutta taistelujen jälkeen
tavotti hänet tauti Riiassa, ja hän tunsi loppunsa lähenevän.
Palvelijaansa nojautuen kulki hän silloin tuomiokirkkoon. Hän pujotti
kallisarvoisen kultasormuksensa Neitsyt Maarian sormeen ja kuiskasi:
"Sinä olet minun rouvani ja sinä olit minulle aina niin lempeä
ja hyvä, mihin minä kutsun sinut todistajaksi. Sinun haltuusi ja
huomaasi uskon minä henkeni ja ruumiini."