Kun Maunu oli yhdeksäntoista vanha, teki hän tavan mukaan
kuninkaanmatkansa myötäpäivään läpi maan. Sen täytyi tapahtua
talvisaikaan, jolloin kävi kulkeminen jäitä pitkin.
Sörmlannissa oli järviä niin tiheässä, että hän lehdettömäin
tammistojen välitse saattoi nähdä niitä neljäkin samalla kertaa.
Sitten levisi Kolmårdenista lähtien auringonpaisteinen tasanko, ja
itägötalaiset tulivat rikkaista taloistaan arvokkaina ja varmoina
ja toivottivat menestystä. He olivat uteliaita näkemään hänen
kuningatartansa, nuorta Namurin Blankaa, jonka kanssa hän oli
hiljattain viettänyt häitä Bohusin linnassa.
Kuningattarella oli paljon puuhaa hunnuistaan ja hetaleistaan.
Hovineitojen täytyi lakkaamatta laskeutua hevoselta häntä auttamaan.
"Eikös hänen sopisi maistaa meidän mainioita ruokiamme?" kyselivät
talonpoikaiseukot ja kääntyivät Maunun puoleen, huomattuaan,
että kuningatar tuskin ymmärsi sanaakaan heidän puheestaan.
"Antakaa minulle, ellei hän huoli", vastasi Maunu leppeästi ja
hyvänsävyisästi, istuessaan siinä hevosensa selässä, posket pyöreinä
kuin lapsen. Tuuheina kiharoina valui tukka kruunun alta. Juuri
sellainen kuningas oli itägötalaisten mieleen.
Mutta pian alkoi tie jyrkästi nousta Holavedenin yli, ja lumimyrsky
ulvotti ensimäisiä puuskiaan. Satavuotiset saarnet levittivät oksiaan
yli pyhien uhrilähteiden. Alimpana riippui niissä sakarasauvoja
ja ristejä, mutta ylempänä tapettuja susia ja haukkoja. Eräästä
taittuneesta puunrungosta pilkisteli melkein piiloonkasvettunut,
puolukanvarsien seppelöimä Neitsyt Maarian kuva, ja valkoisia vuohia
oli kiivennyt hautakummuille ja kiviröykkiöille. Rotkojen juurella
keinuivat ja kalahtelivat Vätternin jäälohkareet. Etäältä kuului jo
smålantilaisten soitto, kun he tulivat Tiohäradin laamannin johtamina
kuningasta vastaan, mutta heitä oli mahdotonta nähdä tuiskulta.
Lumi pisteli ja kirvelteli kuin neulat, ja ritarein höyhentöyhdöt
painuivat kypärien taakse. Mutta Blanka unhotti huntunsa ja heitti
viittansa levälleen, niin että viima sai vapaasti riehua hänen
ympärillään. Hänen veressään oli vielä niin paljon eteläisen
kotimaansa lämpöä, ettei häneen pakkanen pystynyt, vaikka lunta oli
kokoontunut valkoiseksi villamyssyksi hänen mustaan tukkaansa.
Maunu risti kätensä ja rukoili kovalla äänellä, myrskyn ulvoessa,
voimaa palkitsemaan aina paha hyvällä. Hänen hevosensa oli pysähtynyt
pienen, lähteen reunalle rakennetun uhrikirkon eteen. Siinä oli
käräjäpaikka. Seinällä riippui ketjuista mustuneita vanhoin
lakiriimuin kirjaeltuja puutauluja. "Maan mahtavat ovat unhottaneet,
mitä ikivanha oikeus käskee", sanoi hän talonpojille, kun ne olivat
ehtineet perille. "Mutta minä tahdon neuvotella teidän kanssanne ja
kuunnella teidän toivomuksianne. Ja minä tahdon keräyttää kaikki
erilaiset, vanhat maakuntalait, niin että saamme yhden lain ja yhden
kielen."
Smålantilaiset saattoivat häntä ympäri Vätternin, siksi kunnes
länsigötalaiset tulivat vastaan. "Kaunis, kaunis oot kuin kukkanen
auringossa", sanoivat nämä kuningattarelle ja lupasivat tervehtiä
häntä oikein häätapaan. He nousivat kirkontorneihin ja kilkuttelivat
kelloja pienillä kivillä, joita olivat varustaneet käteensä. Se
kuului hyvin hauskalta ja iloiselta seestyneessä talvi-ilmassa.
Kukkuloiden välistä loistivat juhlallisen hiljaisina vanhimman
kristillisen ajan ijäkkäät kirkot.
Vihdoin kajahti Skarasta kuuluisa Cantabona-kello, ja koko kuninkaan
seurue teki ristinmerkin. Kun kuningas sitten seisoi siniseen
viittaansa puettuna tuomiokirkossa, julisti hän seuraavan lupauksen:
"Isäni ja setäni sielujen rauhan tähden älköön kukaan mies tai nainen
kauvempaa olko orjana, älköönkä häntä enää siksi kutsuttako. Niinkuin
Jumala on meidät vapahtanut, niin on hän myös vapahtanut orjat."
Läpi aution Tivedenin kävi kulku närkeläisten ja västmanlantilaisten
maahan, ja Sagåssa odottivat upplantilaiset laamanneineen.
Finnstadin Birger Pietarinpoika makasi jo haudassaan Uppsalassa,
mutta hänen poikansa, herra Israel, oli nyt laamanni ja seisoi
totisena ritarimiekka kupeellaan. Nahkapukuiset lappalaispäälliköt
olivat myöskin saapuneet etäisiltä tuntureiltaan. Sillä ylhäisellä
siroudella ja omituisen miellyttävällä hymyllä, joka aateloi tämän
vanhan kansan pienimmänkin liikkeen, tervehtivät he kuningasparia.
"Maunu, sinun valtakuntasi on avara ja kaunis", sanoi kuningatar,
kun hän jälleen istui Tukholman linnassa ja nojasi leväten penkin
tyynyjä vasten. "Ja kuitenkin ratsastit sinä vasta pienessä kehässä
maan keskustaa", vastasi Maunu. "Meidän valtakuntamme ulottuu
Laatokan järvestä yli Itämeren ja Ruotsin ja norjalaisten tunturien
Länsimereen ja Skånen rannoilta Jäämereen asti." Mutta kun ei
kuningatar vieläkään saattanut käsittää, kuinka suuri valtakunta
oikeastaan oli, viittasi kuningas luokseen erään saarnaajamunkin,
jonka nimi oli Asmundus. Munkki oli mainio hiihtäjä ja väkevä ja
peloton mies, mutta myöskin hyvin oppinut. "Sinä haluat, kuningas,
että minä kuvailisin sinun valtakuntasi suuruutta", sanoi Asmundus.
"Tänään minä en siihen kykene, mutta annahan minulle aikaa.
Minä kuljen kaikki rajamerkit ja rajalinjat ja purjehdin kaikki
rannat, siksi kunnes olen päässyt koko sinun valtakuntasi ympäri.
Sitten palajan luoksesi. Ja vasta silloin kykenen kuvailemaan
kuningattarellesi niitä viljelysmaita ja erämaita, joita sinä
hallitset. Jumalan rauhaa! Nyt lähden minä matkaan."
Vierähti vuosi, vierähti toinenkin, mutta Asmunduksesta ei vain
kuulunut mitään. "Niin mahtavalla kuninkaalla kuin sinulla, Maunu,
täytyy olla myöskin loistava hovi", toimitti kuningatar sill'aikaa.
Hänen poimuinen, laahustava pukunsa lainehti hänen ympärillään kuin
kulta-aalto. Maunu hypisteli hämillään tyhjän aarre-arkkunsa avainta,
mutta ei voinut kieltää häneltä mitään.
Eloisana, puheliaana ja soreana polvistui kuningatar hänen
viereensä messussa ja ajatteli ristinmerkkiä tehdessään
kärpännahkaviittojaan ja jalokivinauhojaan. Joskus säpsähti hän
nähdessään kynttilänliekkien takaa kaksi ankaraa, varoittavaa
silmää. "Birgitta-rouva on meille vihoissaan", kuiskasi hän. Mutta
heti kun hurskas laulu oli loppunut, kiiruhti hän Birgitan luo,
pieni pyhänjäännösarkkunen tai joku muu lahja kädessään. "Elämä
on niin lyhyt, ja me olemme niin nuoria", änkytti hän. "Rakas
sukulainen, älkää olko kovin ankara meille!" Birgitta katsahti häneen
lempeästi ja vastasi: "Kaikki, mitä Folkungit ovat rikkoneet, sen
saa Maunu sovittaa. Pikku kyyhkyläis-parka, opi ajoissa kantamaan
orjantappurakruunua!"
Birgitta oli nyt naimisissa Ulv Gudmarinpojan kanssa. Mutta hän
kääntyi yhä totisemmaksi, ja hoviväki alkoi peljätä ja vihata häntä.
Silloin tarttui hän toivioretkeläisensauvaan ja vaelsi vuoripolkuja
pitkin pyhän Olavin arkulle Nidarosiin ja sitten yhä kaukaisempiin
pyhiinvaelluspaikkoihin. Munkit ja linnanpapit kertoilivat hänen,
matkoistaan Blankalle, joka tuskin ehti kuuntelemaan, sipsutellessaan
siinä kukkasinsirotellulla lattialla ja tanssiessaan harppujen ja
luuttujen säestyksellä.
Kun Birgitta tuli takaisin, oli hänen vyötäisillään karkea köysi, ja
jouhipaita pisti näkyviin kaulalta. Selittämättömän kunnioituksen
valtaamina heittäytyivät muutamat hovineidot permannolle ja
suutelivat hänen sarkamekkonsa helmusta. Kuningas hypitteli kahta
pikku poikaansa, Eerikkiä ja Haakonia, polvillaan, mutta hän nousi
ylös ja seurasi Birgittaa rukouskammioon. "Minä tiedän, että herra
Ulv, sinun rakas puolisosi, on menehtynyt lihankidutuksiin ja
vaivoihin", sanoi kuningas. "Niin, minä käärin hänet munkinkaapuun,
ja Alvastrassa nukkuu hän nyt rauhanunta", vastasi Birgitta, ja
kuninkaasta tuntui hän olevan pikemminkin kalpea, läpikuultava
henkiolento kuin ihminen. "Nyt vaellan minä Roomaan, marttyyrein
kaupunkiin, hakemaan paavin lupaa ja siunausta luostarille, jonka
aion rakentaa Vadstenaan. Sinä olet köyhä, kuningas Maunu, mutta anna
lahjoja luostarilleni ja tule yhä köyhemmäksi! Itselläni ei minulla
ole sinulle jäähyväislahjaksi muuta kuin kulunut rukousnauhani,
mutta pian on tuleva öitä, jolloin sinä rukouksissasi siirtelet sen
rukousnauhan helmiä, saamatta unen hiventäkään silmiisi."
Birgitta puheli kauvan hänen kanssaan, varoittaen, neuvoen ja uhaten.
Jonkunlainen kaamea ahdistus jäi hänen mieleensä, kun Birgitta
oli poistunut linnasta. Hän jakeli almuja porteilla uliseville
kerjäläisille, nöyryytti itsensä ja pesi heidän jalkojansa. Mutta
silloin ympäröivät hänet mahtavat herrat ja sanoivat hänelle:
"Toisin oli isäsi, toimelias Eerikki herttua. Sinä kumarrut tomuun
kerjäläisten edessä, mutta meille herroille olet sinä tyly. Kalliilla
hinnalla ostit sinä Skånen maakunnan Valdemar Atterdagilta,
saadaksesi valtakuntasi laajenemaan. Nyt olet sinä velassa korvia
myöten, ja monet meidän heimolaisistamme, jotka olivat sinun
takausmiehinäsi, on hän nyt vienyt panttivangeiksi."
"Ainoa toivoni on tehdä oikeutta kaikille", vastasi Maunu ja poistui.
"Hän liehakoi kansaa", murisivat ritarit. "Kuningas Tyhjätasku,
kuningas Maunu Liehakko!"
Pyrstötähtiä ja muita ennusmerkkejä alkoi nyt näkyä taivaalla.
Tunkkainen usva hiiviskeli pitkin maata, mistä nousi ilkeä,
voimakkaan mädännyksen synnyttämä löyhkä. Kaduilla kirkuivat
kuljeskelevat ilveilijät herjalauluja paavista ja papeista ja
kaikesta, mitä ennen oli pidetty pyhänä. Nuoret, kauniit kasvot
muuttuivat kellertäviksi ja rumiksi, ja kielellä tuntui kitkerä
maku. Harakat räkättivät öiseen aikaan, ja se tiesi kuolemaa.
Pyhimyslippaita kuljetettiin rukoillen ympäri kirkkoja, ja
luostareihin ja pyhänhengenhuoneisiin eivät sopineet kaikki sairaat
ja nälkiintyneet, vaan makasi niitä tuhansittain toreilla ja
porraskivillä.