Kun Haakon, kuninkaan nuorin poika, oli täyttänyt viisitoista vuotta,
ratsasti hän norjalaisten maahan, sillä nämä olivat kyllästyneet
isään ja valinneet Haakonin hänen sijastaan hallitsijakseen. Mutta
ensin syleili hän isäänsä, joka köyryselkäisenä seisoi portailla.
Kun hänen seurueensa viimeinen ratsastaja oli kadonnut näkyvistä,
kääntyi Maunu ja kysyi: "Missä on minun vanhin poikani, missä on
Eerikki? Hän on nyt ehtinyt siihen ikään, että hän saattaa olla
minulle hyödyksi." Blanka vastasi: "Hän käyskentelee tuolla ylhäällä
tornissa ja itkee, koska Haakon nyt jo on saanut oman valtakunnan.
Tästä päivästä alkaen ei hän enää koskaan istu seuraamme hyvän pojan
tapaan."
Nyt tuli elämä linnassa synkäksi ja hiljaiseksi, sillä kapinoivat
ylimykset huusivat Eerikin kuninkaaksi, ja Maunu sai vain pienen
osan entistä jättiläisvaltakuntaansa vapaasti hallittavakseen.
Hän ei voinut maksaa velkaansa paaville eikä muille, vaan täytyi
hänen lähettää molemmat kuninkaankruununsakin pantiksi. Silloin
ulvahtivat piispankirkkojen kellot, ja pääpapit nousivat alttareille
ja julistivat hänet pannaan. "Samoin kuin minä sammutan tämän
kynttilän", sanoivat he, apulaisten heittäessä kynttilän maahan
ja polkiessa sen sammuksiin, "samoin eroitan minä kuningas Maunun
ja hänen takausmiehensä kirkon yhteydestä ja armonvälikappaleiden
osallisuudesta ja Herran siunauksesta ja kaikesta ihmisten säälistä
ja avusta. Ei kenkään heistä saa astua kirkkoon virkistämään
sieluansa suloisella messulla. He ovat rauhattomiksi julistetut,
sillä he ovat maan kirous."
Mutta vielä eivät olleet lopussa vitsaukset, jotka täyttivät kadut
paarein ja koko maan valitushuudoin. Kansaa rangaistiin vielä yhdellä
kulkutaudilla, jota sanottiin suureksi lastensurmaksi, ja Eerikki ja
hänen nuori puolisonsa Beatrix peitettiin multaan. Istuessaan kahden
kesken Maunun kanssa sanoi kuningatar: "Nyt syyttää kansa meitä ja
sanoo meidän myrkyttäneemme omat lapsemme."
Maunu huomasi vasta nyt, miten valkotukkaiseksi ja vanhaksi hän oli
käynyt. Muutamia vuosia jälkeenpäin, kun molemmat olivat olleet
Köpenhaminassa viettämässä Haakonin häitä Valdemar Atterdagin
tyttären Margaretan kanssa, sairastui hän ja kuoli, ja Maunu oli nyt
yksinäisempi kuin koskaan ennen.
Haakonin avulla koki hän pitää ylimyksiä kurissa. Mutta nämäpä
kääntyivät hänen lankonsa, Mecklenburgin herttuan, puoleen ja
julistivat tämän pojan Albrektin kuninkaaksi Moran kivillä. Gatan
metsässä Enköpingin lähettyvillä joutui Maunu tappiolle, ja hänet
kuljetettiin vangittuna Tukholman linnaan.
Kulkiessaan salien läpi tahtoi hän pysähtyä katselemaan penkkien
haalistuneita tyynyjä, joilla istuen hän oli muinen leikissä
kuluttanut aikansa huolettoman Blankan seurassa. Mutta hänet
vietiin torniin, ja rauta-ovi suljettiin. Siellä saattoi hän
seisoa tuntikausia lämmittelemässä auringon heikossa, kalpeassa
valojuovassa. Se siirtyi päivä päivältä, ja pitkinä talvikuukausina
se vain hipaisi ristikon reunaa. Kun se taas paistoi hänen koppiinsa,
ymmärsi hän kevään tulleeksi, mutta hän ei nähnyt puiden vihreitä
latvoja, vain sinisen ilman ja kiitävät pilvet. Vuosi seurasi
vuotta, ja lattia kului hänen askeleistaan. Pienimmänkin homeläikän,
pienimmänkin kuoppasen muurissa oppi hän tuntemaan. Saadakseen ajan
kulumaan, nimitti hän läikät niiden linnojen ja kaupunkien mukaan,
jotka muinen olivat olleet hänen, ja sormellaan vaelteli hän niiden
väliä seinällä, leikkien kuin lapsi.
"Kuningas Maunu Liehakko", puheli hän, "sinä tahdoit hallita suurta
valtakuntaa ja auttaa alhaista kansaa ja panna lain väkivaltaa
vastaan, mutta sinun kohtalosi oli kirjoitettu. Sinä olit syntynyt
kerjäläiseksi."
Kuuden pitkän vuoden kuluttua, kun hän eräänä päivänä seisoi
akkunassaan kuuntelemassa virran pauhua ja laskemassa liiteleviä
lokkeja, kuuli hän aseidenkalsketta ja torventöräyksiä nummelta.
Vartiomiehet noutivat hänet tornista, ja hän luuli nyt kulkevansa
kuolemaan. Mutta kun hän oli ehtinyt yli sillan, näki hän poikansa
Haakonin tulevan kyynelsilmin häntä vastaan. Hänen kasvonsa olivat
mustuneet, hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa, ja nahka ja
suonet olivat kuivuneet kiinni luuhun. Kun hän yritti puhua, surisi
hänen heikko äänensä kuin mehiläisparvi.
"Etpä minua sentään unhottanut", sanoi hän. Liikutettuna ja
murheellisena syleili Haakon häntä ja auttoi hänet hevosen selkään.
"Taisteluin ja suurin lunnain olen vihdoinkin saanut sinut vapaaksi",
vastasi hän. "Vaikka kuningas Birger oli puolihullu ja murhamies, ei
hänen poikansa häntä kuitenkaan hyljännyt. Olisinko minä ollut sitä
poikaa huonompi?"
Ja sitten vei hän isänsä Norjaan ja toimitti hänet niiden maakuntain
kuninkaaksi, jotka vielä olivat hänen hallussaan entisestä
valtakunnasta.
Eräänä myrskyisenä talvipäivänä vähää ennen joulua purjehti Maunu
laivallaan pitkin Bergenin vuonoja. Lyngholmenin karien lähellä
joutui laiva vaaraan. Hyökyaaltojen pauhu saavutti hänet, ja hän
näki läheisen rannan. Koska hän oli syntynyt kerjäläiseksi, valtasi
hänet vanha halu mieluummin kerjätä elämän viimeisistä rippeistä
kuin rohkeasti tarttua peräsimeen. Hän heittäytyi veteen, uidakseen
maalle, ja kuohut löivät hänen ylitsensä. Kun hänen palvelijansa,
jotka myöskin hyppäsivät laivasta, vetivät hänet hiekalle, hengitti
hän vielä, mutta pian kuoli, pää palvelijain polvilla, Ruotsin
viimeinen Folkunga-kuningas.
Norjan tuntureilla ja laaksoissa muisteltiin häntä kaivaten.
Häntä kutsuttiin Pyhäksi ja Hyväksi, koska hän oli saanut kärsiä niin
paljon ja koska hän oli kuitenkin aina säilyttänyt lempeän mielensä.
Kauvan kulki taru, ettei hän olisikaan kuollut, vaan että hän eläisi
munkkina jossakin venäläisessä luostarissa. Missä hänen hautansa on,
siitä ei ole kenelläkään tietoa.