Tietä, joka Varbergin tienoilla kiemurtelee pitkin Hallandin
rantakallioita, ratsasti usein muhkea ritari nuoren vaimonsa
seurassa. Ritarin nimi oli Nuutti Porse, ja hänen uljas seuralaisensa
oli kuninkaan äiti, nuori herttuatar Ingeborg Haakonintytär.
Porse oli päässyt hänen suosioonsa, ja lopulta oli hän antanut
ritarille kätensä ja luopunut leskeyshunnusta. Huimasti karahuttivat
he orjantappurapensaiden ja kivien välitse. Usein puhelivat he
taisteluistaan mahtavia herroja vastaan, jotka kulkivat suurine
joukkoineen kaikki polut ja ryöstivät ja harjoittivat rauhattomuutta.
"Maassa, jossa lapsi hallitsee, ei voi järjestys vallita", sanoi
rouva kerran ja tempaisi viittansa orjantappurapensaan pitelyistä.
"Herttua Eerikki uneksi usein oman valtakunnan perustamisesta näille
läntisille rannikoille, ja se ajatus viehättää minua hetki hetkeltä
yhä enemmän."
Heidän palattuaan jälleen linnaansa Varbergiin, sytytettiin
vahakynttilät, ja hovi kokoontui. Mutta keskellä ateriaa nousi
rouva miettiväisen näköisenä pöydästä ja sulkeutui Porsen kanssa
torniin neuvottelemaan. Liesipenkiltä kertoi hän isästään, Norjan
kuningas Haakonista, ja siitä viisaasta tavasta, millä hän eläessään
hallitsi maataan. Ikäänkuin haihduttaakseen erinäisiä ajatuksia luki
hän sitten ulkomuistista kauniin Blanzeflor-tarinan, jonka äiti
oli hänelle opettanut. Mutta kun hän oli päässyt kappaleen matkaa,
haihtui juoni häneltä, ja hän laski otsansa käsien varaan. "Ei",
huudahti hän, "en tule äitiini. Minua ei tyydytä satu. Anna minulle
valtaa ja maata!"
Porse seisoi pöydän ääressä ja silmäili erästä uuden uutukaista
lainakirjettä. "Poika-raukkasi", sanoi hän, "ei syntynytkään minkään
onnellisen tähden alla, vaikka kansa niin pontevasti huusi Moran
niityllä. Kultakruunu köyhyyden katteena! Folkungein korskeus
ja urhotyöt ovat tyhjentäneet pussit ja arkut, ja pöyhkeyttään
pöyhistyneet ritarit ovat vaarallisia. Nyt olisi oikea hetki
koota nälkäiset sudet. Ah, olisipa minulla tuhannen kirkasta
teräshaarniskaa!" Puhuessaan painoi hän uhmailevasti lainakirjeen
alle suuren norjalaisen valtakunnansinetin, joka oli herttuattaren
säilössä.
Mutta pian sytytettiin linnassa kynttilät juhlallisuuksiin,
jotka eivät suinkaan olleet iloisia. Munkit asettuivat portaille
ja pitkään riviin yli pihan ja mumisivat rukouksia kasvoille
vedettyjen päähineittensä alta. Paareilla virui kylmänä ja kalpeana
herttuattaren rakastettu Porse, jonka oli äkkiä tavannut sairaus ja
pikainen kuolema. Lippu, jonka olisi pitänyt liehuman hänen uneksitun
sotajoukkonsa yllä, riippui velttona ja raskaana tangossaan, ja
ruumissaattueen etunenässä kulki musta ratsastaja. Kädessään piti hän
Porsen miekkaa, kärki alaspäin -- miekkaa, jolla piti valloitettaman
kuninkaankruunu.
Toisen kerran elämässään kantoi herttuatar nyt leskeyspukua, kun hän
ratsasti rantaa pitkin vaiteliasten asemiestensä saattamana. Tien
vierestä painuivat valkeanhohtavat kalliot mereen, joka vaahtosi ja
lauloi. Aurinko paistoi ja myrsky ulvoi. Hän ajatteli nuoruuttaan,
joka oli kulunut kypäräntöyhtöjen ja peitsien ja vankilain vaiheilla.
Yli peltojen kohosivat tien toiselta puolen Hallandin omituisesti
kummuttelevat vuorimuodostukset ikäänkuin mustanharmaat parvet
katujanaisia ja leskiä. Hänestä näyttivät ne liikkuvan ja seuraavan
häntä sitämukaa kuin hän kulki eteenpäin. Ja hän ihmetteli, mitä se
mahtoi merkitä.
Hänen edessään satulassa istuivat ne kaksi pientä poikaa, jotka
hänellä oli avioliitostaan Porsen kanssa. "Kunhan nämä vain saisivat
elää!" nyyhkytti hän ja veti niitä puoleensa viitan alla. "Pyhimykset
minua, yksinäistä, auttakoot!" Ja sitten kohentautui hän entiseen
ylpeään, pystyyn asentoonsa.