MORAN KIVILLÄ.

Peninkulman päässä Uppsalasta, lähellä ikivanhojen Tiundalandin

ja Attundalandin rajaa, on Moran niitty. Siellä valittiin muinen

kuninkaat. Hyvin kunnioitettuja ja kuuluisia olivat kuninkaankivi

keskellä käräjäkenttää sekä muut sitä kehässä ympäröivät kivet.

Sitten tulivat toiset ajat, ja vähitellen vierittivät talonpojat

kivet omille tanhuvilleen ja muurasivat ne tupiensa seiniin ja

uuninpiippuihin. Ehkäpä jossakin tuvassa vielä kahvipannun alta

halonsäikäleistä kohoava savu nokeaa lohkaretta paadesta, jolla

kuninkaat ovat kalvenneet ilosta ja ylpeydestä. Niin ylhäisiä kiviä

saattaa upplantilaisella talonpojalla olla muurissaan.

8 päivänä heinäkuuta 1319 olivat vielä kaikki kivet paikoillaan.

Laakea kuninkaankivi oli lohkareiden avulla nostettu hiukan kohoksi

maasta. Muistokiviä entisistä vaaleista näkyi vielä siellä ja

täällä, ja niihin oli hakattu kuninkaiden kuvia, kruunuja, riimu- ja

munkkikirjaimia.

Siitä tuli surullinen päivä keltaisille voikukille ja muille niityn

kukkasille, jotka tuhatluvuin loistelivat ruohossa. Niitä polkivat

ja riipoivat sekä nahkakengät että puukengät että rautakengät, niin

ettei lopulta ollut niityllä pienintäkään kortta, joka ei olisi

saanut tuta, että nyt on kuninkaanvaali. Koivistossa paistettiin

kokonaisia härkiä pitkillä vartailla ja oluttynnyri lyötiin auki,

niin että nälkäiset ja janoiset saivat vahvistaa ruumistaan.

Vihdoin syntyi hiljaisuus. Birger Pietarinpoika Finnstadista,

upplantilaisten laamanni, astui esiin. Häntä seurasivat laamannit

valtakunnan muista osista, ja jokaista laamannia saattoi kaksitoista

ymmärtäväistä talonpoikaa.

"Vapaasti saa jokainen teistä", alkoi hän, "huutaa sitä, jonka

mieluiten tahtoo kuninkaaksi. Siksi on se arvollinen, joka harrastaa

yhteisen kansan parasta ja joka kykenee puolustamaan valtakunnan

kunniaa. Jos jollakulla kuninkaanpojalla tai kuninkaanheimolaisella

on nämä avut, niin ajatelkaamme etusijassa häntä. Ken ei teistä

muistaisi vielä ritarillista herttua Eerikkiä, joka kuoli nälkään

vankeudessa, ennenkuin ehdimme häntä vapauttamaan! Tässä edessäni

seisoo hänen kolmivuotias poikansa, Maunu. Nostakaa hänet päittenne

yli! Äidin puolelta on hänellä perintö-oikeus Norjan valtakuntaan.

Valitkaa hänet, ja hänestä tulee meidän aikojemme mahtavimpia

kuninkaita!"

Yksimielisen suostumuksen huuto kiiri pitkin niittyä, ja

Matti Kättilmundinpoika hyppäsi kuninkaankivelle, pikkupoika

käsivarrellaan. Hän piti pojan sormia levällään pyhän Eerikin

arkkusesta otettujen pyhänjäännösten päällä. "Pyhä valani on",

vannoi hän pojan nimessä kauvas kaikuvalla äänellään, "että

rakastan Jumalaa, pysyn kansalleni uskollisena, vastustan kaikkea

vääryyttä ja suojelen hiljaisia, jotka tahtovat elää rauhassa

ja lainkuuliaisuudessa konnullansa. Ketään, joka ei siihen ole

halukas, en pakota sotaan maan rajojen ulkopuolelle, ja pidän minä

kirkkorauhan, käräjärauhan, naisrauhan ja kotirauhan. Niin totta kuin

minua Jumala ja pyhä Eerikki auttakoot!"

Laamannit kohottivat silloin kätensä ja vannoivat uskollisuusvalan,

ja herra Matti nosti kolmivuotiaan kuninkaan yli kansan päiden.

Silloin ei enään ollut ainuttakaan kuivaa silmää, sillä poika oli

ihmeellisesti kaivatun herttuan näköinen. Kaikki tahtoivat osoittaa

ihastustaan, niin puheliaat sörmlantilaiset kuin pitkäpartaiset

smålantilaisetkin. Maunua rupesi koko meno pelottamaan ja hän alkoi

nyyhkyttää itkua, mutta herra Matti painoi häntä rautapukuista

rintaansa vasten ja silitteli hänen tukkaansa. "Mikä sinua surettaa,

pikku-miestä", sanoi hän, "sinua, joka olet onnellisin koko

Pohjolassa". Silloin tyyntyi Maunu hiukan, sillä hän oli jo tottunut

teräspukeisten ritarien syleilyihin.

Herrat pitelivät miten parhaiten voivat, kulta-omenaa hänen toisessa

ja raskasta, maata kohti painuvaa miekkaa hänen toisessa kädessään.

Pikkusormoset ulottuivat tuskin kahvaa puolitiehen.

Kun virallinen juhlallisuus oli päättynyt, tuli kisan ja hauskuttelun

vuoro, ja ahkerasti juotiin herttua Eerikin muistoksi. Sitten palasi

kansa kotiinsa. Silloin kaikui jo kellonsoitto Uppsalasta, missä

arkkipiispa tervehti kuningasta mahtavassa, loistoa ja komeutta

säteilevässä kirkossa.

Kansa ja sen kuninkaat: Kertomuksia nuorten ja vanhain luettavaksi · 第 71 / 113 题