Peninkulman päässä Uppsalasta, lähellä ikivanhojen Tiundalandin
ja Attundalandin rajaa, on Moran niitty. Siellä valittiin muinen
kuninkaat. Hyvin kunnioitettuja ja kuuluisia olivat kuninkaankivi
keskellä käräjäkenttää sekä muut sitä kehässä ympäröivät kivet.
Sitten tulivat toiset ajat, ja vähitellen vierittivät talonpojat
kivet omille tanhuvilleen ja muurasivat ne tupiensa seiniin ja
uuninpiippuihin. Ehkäpä jossakin tuvassa vielä kahvipannun alta
halonsäikäleistä kohoava savu nokeaa lohkaretta paadesta, jolla
kuninkaat ovat kalvenneet ilosta ja ylpeydestä. Niin ylhäisiä kiviä
saattaa upplantilaisella talonpojalla olla muurissaan.
8 päivänä heinäkuuta 1319 olivat vielä kaikki kivet paikoillaan.
Laakea kuninkaankivi oli lohkareiden avulla nostettu hiukan kohoksi
maasta. Muistokiviä entisistä vaaleista näkyi vielä siellä ja
täällä, ja niihin oli hakattu kuninkaiden kuvia, kruunuja, riimu- ja
munkkikirjaimia.
Siitä tuli surullinen päivä keltaisille voikukille ja muille niityn
kukkasille, jotka tuhatluvuin loistelivat ruohossa. Niitä polkivat
ja riipoivat sekä nahkakengät että puukengät että rautakengät, niin
ettei lopulta ollut niityllä pienintäkään kortta, joka ei olisi
saanut tuta, että nyt on kuninkaanvaali. Koivistossa paistettiin
kokonaisia härkiä pitkillä vartailla ja oluttynnyri lyötiin auki,
niin että nälkäiset ja janoiset saivat vahvistaa ruumistaan.
Vihdoin syntyi hiljaisuus. Birger Pietarinpoika Finnstadista,
upplantilaisten laamanni, astui esiin. Häntä seurasivat laamannit
valtakunnan muista osista, ja jokaista laamannia saattoi kaksitoista
ymmärtäväistä talonpoikaa.
"Vapaasti saa jokainen teistä", alkoi hän, "huutaa sitä, jonka
mieluiten tahtoo kuninkaaksi. Siksi on se arvollinen, joka harrastaa
yhteisen kansan parasta ja joka kykenee puolustamaan valtakunnan
kunniaa. Jos jollakulla kuninkaanpojalla tai kuninkaanheimolaisella
on nämä avut, niin ajatelkaamme etusijassa häntä. Ken ei teistä
muistaisi vielä ritarillista herttua Eerikkiä, joka kuoli nälkään
vankeudessa, ennenkuin ehdimme häntä vapauttamaan! Tässä edessäni
seisoo hänen kolmivuotias poikansa, Maunu. Nostakaa hänet päittenne
yli! Äidin puolelta on hänellä perintö-oikeus Norjan valtakuntaan.
Valitkaa hänet, ja hänestä tulee meidän aikojemme mahtavimpia
kuninkaita!"
Yksimielisen suostumuksen huuto kiiri pitkin niittyä, ja
Matti Kättilmundinpoika hyppäsi kuninkaankivelle, pikkupoika
käsivarrellaan. Hän piti pojan sormia levällään pyhän Eerikin
arkkusesta otettujen pyhänjäännösten päällä. "Pyhä valani on",
vannoi hän pojan nimessä kauvas kaikuvalla äänellään, "että
rakastan Jumalaa, pysyn kansalleni uskollisena, vastustan kaikkea
vääryyttä ja suojelen hiljaisia, jotka tahtovat elää rauhassa
ja lainkuuliaisuudessa konnullansa. Ketään, joka ei siihen ole
halukas, en pakota sotaan maan rajojen ulkopuolelle, ja pidän minä
kirkkorauhan, käräjärauhan, naisrauhan ja kotirauhan. Niin totta kuin
minua Jumala ja pyhä Eerikki auttakoot!"
Laamannit kohottivat silloin kätensä ja vannoivat uskollisuusvalan,
ja herra Matti nosti kolmivuotiaan kuninkaan yli kansan päiden.
Silloin ei enään ollut ainuttakaan kuivaa silmää, sillä poika oli
ihmeellisesti kaivatun herttuan näköinen. Kaikki tahtoivat osoittaa
ihastustaan, niin puheliaat sörmlantilaiset kuin pitkäpartaiset
smålantilaisetkin. Maunua rupesi koko meno pelottamaan ja hän alkoi
nyyhkyttää itkua, mutta herra Matti painoi häntä rautapukuista
rintaansa vasten ja silitteli hänen tukkaansa. "Mikä sinua surettaa,
pikku-miestä", sanoi hän, "sinua, joka olet onnellisin koko
Pohjolassa". Silloin tyyntyi Maunu hiukan, sillä hän oli jo tottunut
teräspukeisten ritarien syleilyihin.
Herrat pitelivät miten parhaiten voivat, kulta-omenaa hänen toisessa
ja raskasta, maata kohti painuvaa miekkaa hänen toisessa kädessään.
Pikkusormoset ulottuivat tuskin kahvaa puolitiehen.
Kun virallinen juhlallisuus oli päättynyt, tuli kisan ja hauskuttelun
vuoro, ja ahkerasti juotiin herttua Eerikin muistoksi. Sitten palasi
kansa kotiinsa. Silloin kaikui jo kellonsoitto Uppsalasta, missä
arkkipiispa tervehti kuningasta mahtavassa, loistoa ja komeutta
säteilevässä kirkossa.