Birgeriä ja hänen kuningatartansa pidettiin vankeina Nyköpingin
linnassa, mutta kun Eerikki Menved varustautui ritareineen tulemaan
heidän avukseen, pääsivät he vapaiksi. Mutta epäsopu vallitsi yhä
veljesten kesken, ja herttuat ottivat Birgeriltä suurimman osan hänen
valtakuntaansa. Riideltyään sitten monet Herran vuodet, päättivät he
vihdoin kaikki yhteisesti, että nyt piti tuleman heidän välilleen
rauha ja sopu. Mutta kuningatar Märta uneksi hiljaisuudessa tykkänään
toista. Hän halusi keksiä koston, jota ei hevin unohdettaisi, ja
siksi lähetti hän sanan noita-akoille metsään. Trulla-Ho pani silloin
suitset vasikan päähän ja ratsasti Nyköpingin linnaan.
Siellä vietiin hänet vankilaan. Portailla tuli kuningatar häntä
vastaan, sylissä seula, joka oli täynnä riepuja. Hänen takanaan
seisoi Birger kädet polvien välissä, hehkuen uteliaisuutta. "Jos
sinussa on vähänkin noidan vikaa", sanoi kuningatar, "niin ammu
taikanuoli herttua Eerikkiin, niin että hän kaatuu maahan ja kuolee!"
Trulla-Ho teki silloin rievuista nuken, jonka hän kastoi sannalla
Eerikiksi, ja sitten tuotiin hänelle joutsi ja leppänuoli. Mutta
kun hänen piti ampuman tuhoava nuoli nukkeen, risahti joutsi. Hän
änkytti: "En voi. Suo anteeksi, Märta-kuningatar, en voi. Herttua on
vihitty ritari, häneen ei minun nuoleni pysty." Kuningatar heitti
vihoissaan seulan maahan. "Pysy sitten siellä, missä oletkin. Minä
keksin itse paremman keinon", sanoi hän ja hävisi kuninkaan kanssa
linnaan.
Alhaalla holvissa oli paljon noita-akkoja ja muita vankeja. Päivät
päästään seisoivat he ristikko-akkunassa ja ulisivat ja kerjäsivät
leivänpalaa vahtimiesten kulkiessa ohi. Siinä saivat he myös
kuulla uutisia kaikista tapahtumista, ja puheina eivät olleetkaan
nyt mitkään tavalliset asiat. Herttua Valdemar, joka ei pitkään
aikaan ollut tavannut heimolaisiansa, tuli vihdoinkin vieraisille
heidän luokseen, ja kun hänen piti jälleen matkustaman pois, seisoi
kuningatar hevosen vieressä ja pyyhkieli silmiään. "Unohtakaamme
kaikki vanhat vihat", nyyhkytti hän. "Suuresti surettaa minua, sano
niin Eerikille, että Birger ja minä niin harvoin saamme tavata häntä.
Jumala tietäköön, että minä rakastan häntä kuin omaa veljeäni."
Valdemar toi siis kerran Eerikin mukanaan, ja vähää ennen joulua
ratsastivat molemmat veljet linnanportista sisään. "Varoituksia
ei ole puuttunut", sanoi Eerikki ja kopahutti veitikkamaisesti
miekkaansa. "Se vain virkistää ritarisydäntä ja tuo kemuihin mainion
janon. Anna pienten piipattaa!"
Birger tuli heitä portailla avosylin vastaan ja johdatti niin
kumpaisenkin kädestä pitäen ylös saliin. Juhlapukuiset palvelijat
kantoivat viiniä ja simaa ja lukemattomia ruokalajeja, ja kynttilöitä
ei voitu laskea. Ja niin alkoivat Nyköpingin pidot torventoitotuksin
ja rummunpärinöin.
"Kuka nauraa?" kyselivät vangit toisiltaan alhaalla holvissa.
"Harvoin saa kuulla naurettavan niin paljon ja niin sydämellisesti."
Trulla-Ho vastasi: "Minä tunnen äänen. Se on Märta-kuningatar. Sama,
jonka muutoin on niin vaikeata hymyillä! Aavistanpa kyllä, mitä
kuningas tänä iltana pani mesijuomaan. Sen mausteen sai hän minulta."
Kun tuli myöhä, menivät herttuoiden miehet majapaikkoihinsa
kaupunkiin, mutta heidän satulansa ja varustuksensa ja aseensa
jäivät linnan tupaan. Drotsi Brunke kuljeskeli avainkimppu vyössään
julmana, pelkäämättömänä, käskevänä, mutta Birgerille uskollisena.
Hänen vaatteensa olivat pöhöllään, kuin olisi hän lyönyt selkäänsä
neljät turkit, koukkunenä heilui korkealla ilmassa ja kypärä
valkoisine sulkatöyhtöineen luisui alas niskaan. Kun viimeinen mies
oli poistunut linnasta, sulki hän portin. "Kuningas Birger", sanoi
hän samassa, sillä hän näki varjon liukuvan ohitseen muuria pitkin.
"Täällä sinä harhailet neuvottomana pitkin pihoja ja jäähdytät
otsaasi, siksi kunnes unohdat koston, jota hiljaa vannoit yhä
uudelleen jokaisella simakulauksella. Iske tänä yönä. Muuten ehkä
olet sinä seuraavissa pidoissa se, joka lyödään rautoihin."
Hän pisti kätensä kuninkaan kainaloon ja vei hänet muassaan linnaan.
Hetkisen oli kaikki hiljaa. Vangit luulivat, ettei mitään enää
tapahtuisikaan sinä yönä, ja alkoivat kahmia kokoon olkia yösijakseen.
Silloin leimahtivat yht'äkkiä soihdut herttuain makuukammion
käytävässä, ja miekat kalisivat toisiaan vasten. "Herkeä, herkeä,
veli Valdemar, tässä ei auta tappelu!" kuului Eerikki huutavan. Pian
astelivatkin herttuat vankilan rappuja, vartioiden ympäröiminä,
paljain jaloin ja sidotuin käsin. He olivat sipaisseet takit ylleen,
mutta muita vaatteita ei heillä ollut, ja heidän takanaan kiljui
Birger tuijottavin silmin: "Muistatteko Håtunan temppua, muistatteko
Håtunan temppua!"
Heidät suljettiin holviin, ja päivän sarastaessa tuotiin sinne myös
heidän miehensä kaupungista. Kaikki, noin parikymmentä kappaletta,
kytkettiin samaan hirteen. Pihalla oli aika markkinat. Siellä istui
koko linnan väki piirissä lyömässä arpaa heidän hevosistaan ja
varustuksistaan. Toiset tutkistelivat heidän matkasäkkejään. Kuningas
Birger paukutti käsiään ja huusi kuin hullu: "Siunatkoon Pyhä Henki
kuningatartani! Nyt on Ruotsi minun!"
Seuraavina päivinä kuiskivat Brunke ja kuningatar monta häijyä neuvoa
hänen korvaansa. Vihdoin muutatti hän veljensä vielä kamalampaan
vankilaan tornin syvimpään luolaan paljaalle kalliolle. Heidät
kahlehdittiin muuriin kummallekin puolelle haisevaa vesilätäkköä. Ja
kun pölkkyjä uudelleen lyötiin Eerikin jalkoihin, lensi säle hänen
silmäänsä, niin että veri valui pitkin poskea.
Vangit näkivät ristikko-akkunastaan, miten Birger ratsasti
linnasta asejoukkoineen, mutta kun hän palasi takaisin, oli hänen
naurunhalunsa loppunut. Tukholmassa olivat porvarit sulkeneet
kaupungin portit hänen nenänsä edestä ja ajaneet hänet pakosalle
yli pohjoisen nummen. Kylästä kylään, talosta taloon oli lentänyt
huhu Nyköpingin pidoista ja herttuain kovasta kohtalosta. Heidän
ystävänsä, Matti Kättilmundinpoika ja laamanni Birger Pietarinpoika
Finnstadista ja muut valtakunnan jaloimmat miehet nostattivat
rohkeasti länsigötalaisia, upplantilaisia ja smålantilaisia kapinaan.
Birger seisoi linnansa pihalla olkapäät koholla ja tempoili
rautahansikkaitaan. Väliin loi hän katseensa alas santaan, väliin
ylös pilviin. "Satuloikaa hevoset", käski hän epävarmasti.
"Stegeborgissa on lujat muurit ja hyvä satama purjelaivoille, jos
lopultakin kävisi kehnosti. Minä halveksin vihollisiani ja kaikkia
entisen maani asukkaita."
"Halveksunta" -- Brunke asettui hänen eteensä kädet puuskassa --
"on heikkojen miesten ja velttojen huulten sana. Sitä käyttävät
eniten ne, jotka ovat saaneet häpeän haltuunsa ja jotka eivät voi
mitään muuta vastata. Se on hävinneen sana, eikä koskaan voittajan.
Ole iloissasi, että minä osaan käytellä miekkaani silloin, kun
sinä mielettömänä pelosta kömmit hevosesi selkään, halveksiva hymy
huulillasi ja pakenet täyttä laukkaa."
"Hän luulee minun epäröivän", mutisi Birger ja kääntyi poispäin.
Kasvot hehkuvan punaisina meni hän sitten torniin ja käänsi avainta
useampaan kertaan lukossa, siksi kunnes ovi oli täydellisesti
suljettu. Sitten singahutti hän kiukkuisen voimakkaasti avaimen
jokeen, joka tummana ja syvänä juoksi siellä jyrkän vallin juurella.
Haudan hiljaisuuden vallitessa nousi hän sitten hevosensa selkään,
asettui kuningattaren ja Brunken väliin ja kiiruhti pois koko hovinsa
kanssa.
Vielä jonkun aikaa kuulivat vangit herttuain puhelevan keskenään
alhaalla holvissa, mutta sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Silloin
oli täysi kesä, ja kapinallisen sotajoukon aseet välkkyivät jo
läheisillä kukkuloilla. Linnanpäällikkö mursi silloin tornin lukon ja
toi holvista herttuain kuihtuneet, hengettömät ruumiit. Ne pantiin
paareille, jota peitti kultavaate. Sitten vietiin ne piirittäjäin
nähtäville, jotta he voisivat omin silmin vakuuttautua siitä, että
heidän taistelunsa nyt oli turha. Oliko tuo tuossa ylväs herttua
Eerikki, joka virui siinä niin vanhentuneena ja ränsistyneenä? Kauhun
valtaamina tunkeutuivat he paarien ympärille ja vannoivat, ettei koko
Nyköpingin linnasta pitänyt jäämän kiveä kiven päälle.
Muutamat miehet nostivat paarit olkapäilleen ja kantoivat ne
Tukholmaan, missä herttuain lesket oleskelivat ja missä sitten
Maarianpäivänä vietettiin hautajaisia Isossa Kirkossa.
Piirittäjät tunkeutuivat sillävälin helposti Nyköpingin linnaan.
Raivostuneet talonpoikaisjoukot panivat heti hävityksen alulle
kirvein ja rautakangin, ja palosavu tuprusi. Vapautetut noita-akat
kiipeilivät valleilla ja vaakkuivat ja kirkuivat kuin varikset ja
poutahaukat. Leimuavin kasvoin istui Trulla-ho tornin harjalla ja
lauloi:
Kuin kuiva kaarna palakoot
Sun, linna, seinäs jylhät!
Ne taasen uhmin nostakoot
Sun muuris uljaat, ylhät:
Mutt' voivotukset nousevat,
Kun myrskyt, viirit ulvovat,
Sun maastas huokaavasta
Ei surut, ruumissaattueet
Sun porteistasi puuttuneet,
Ei ennen eikä vasta!