Cicilla seisoi metsässä lähteen reunalla, hopeamalja kädessä. Hän oli
kasvanut, ja kun hän nyt katsahti maljaan, hämmästyi hän kovin. Hän
eroitti yhä selvemmin nuoren ritarin piirteet. Tämä ritari matkasi
lukemattomien välkkyväin kypäräin seuraamana pitkin luikertelevaa
polkua. Vaikka hän joskus peittyikin puiden taa ja vaikka monta
vuotta oli kulunut, näki hän kuitenkin, että siinä kulki nyt hänen
herttuansa. Hän katsoi ritariin niin kauvan, että tämä lopulta tunsi
hänen katseensa ja antoi hevosensa laukata mielin määrin.
Silloin kätki tyttönen hopeamaljan vyöhönsä. Hän puristi kääpiöiden
pieniä käsiä ja sanoi niille hyvästit, vaikka ne tuhrasivatkin itkua,
sillä nyt oli hän kasvanut liian suureksi asumaan heidän ahtaassa
luolassaan. Sitten suoriutui hän matkalle. "Hän ajatteli kuitenkin
tullakseen takaisin", puheli hän, nähdessään hänen piirtelemänsä
lovet puiden rungoissa. "Minullepa ne nyt saavat näyttää tietä."
Monet niistä olivat jo kasvaneet umpeen, mutta miten olikaan, pian
osui hän leveälle polulle. Ja siellä tulikin Maunu ja hänen kanssaan
kuusisataa välkkyvävarusteista ritaria Eerikki Menvedin hovista.
Maunu hyppäsi heti satulasta ja tervehti häntä. "Sinä
olet tervetullut", vastasi tyttö ujosti. "Täällä ei ole
oikeuttarakastavain ihmisten ollut hyvä elää." Tyttö tuli totiseksi
ja kuiskasi nopeasti: "Peikot ovat kertoneet minulle kaikki. Isäsi,
suurin konna Folkungein suvussa... hänen tähtensäkö sinä tulet?"
"Hänhän on kuitenkin isäni", sanoi Maunu ja katsoi maahan. "Kaikki
ovat hänet hyljänneet ja hänen tähtensä ja valtakuntani tähden tahdon
ja täytyy minun taistella."
Tyttö näki, että nuoren, kultakruunuisen neitosen kuva oli maalattu
hänen kilpeensä, mutta väkipuukon iskut olivat pahasti tärvelleet
kuvan. Maunu huomasi tytön kummastelun. "Ne kihlasivat minut
norjalaisen Ingeborg Haakonintyttären kanssa, joka aikaisemmin oli
määrätty Eerikille", sanoi hän ja rypisti kulmakarvojaan. "Mutta
Eerikki otti hänet jälleen pois minulta, ja silloin hakkasin minä
hänen kuvansa pois kilvestäni. Nyt on hän Eerikin leski. Kaikki ne
ryöstivät minulta, morsiamet ja valtakunnat."
"Miksi sitten pidät tuota kilpeä?"
"Muistaakseni, millä tavalla he ovat leikitelleet minun kanssani.
Minä sanon sinulle, että jos yksi ainoakin ihminen pysyisi minulle
uskollisena minun itseni takia ja vaikka se olisit sinä, Cicilla,
paikatussa oravannahkanutussasi, silloin tietäisin, kenet minä voiton
päivänä istuttaisin viereeni kunnia-istuimelle."
Hän kohotti kolme sormea, ja kirkas hohde valaisi hänen otsaansa.
Sitten hyppäsi hän taas hevosensa selkään ja ratsasti pois
sotureineen. "Vaeltavan ritarin sana on kuin kesäpilvi", hyräili
tyttö itsekseen ja jatkoi matkaansa.
Tiellä vallan vilisi kerjäläisiä. Muuankin laahautui eteenpäin
laudanpalasten avulla, toinen lynkytti puujaloilla, mutta muutamat
soittivat ja kuljettivat karhuja, jotka osasivat tanssia. Väliin
tuli hänen vastaansa satapäinen kerjäläislauma, jolla oli erityinen
päällikkö. Päällikön piippalakkiin oli neulottu punainen riepu.
Havaittuaan Cicillan erinomaisen kauniiksi, ottivat kerjäläiset hänet
mukaansa ja panivat hänet laulamaan taloissa ja markkinoilla.
Minne hän tulikin, kaikkialta kuului hiljainen ihastuksen sorina,
eikä vähimmin Stegeborgin piirittäjäin joukosta. Kuningas Birger
oli noussut laivaan Brunken ja kuningattaren kanssa ja paennut
Gottlantiin, mutta herttua Maunu ja Eerikki Menvedin urheat soturit
oli suljettu linnoitukseen. Cicilla tunsi hänet usein, kun hän seisoi
siellä ylhäällä vallilla, yhdeksäntoista vuotiaana ja solakkana,
pitkä, vaalea tukka kahtaalle suittuna. Mutta joka kerralta oli
hänen muotonsa tullut murheellisemmaksi, sillä nälkä ja taudit
raivosivat muurien sisäpuolella. Miten mielellään olisikaan Cicilla
ojentanut hänelle jonkun niistä marjaropeista, joita hän ja toiset
kerjäläisnaiset kanniskelivat ympäriinsä piirittäjäin leirissä, mutta
sitä hän ei voinut.
Sillävälin hankki Brunke muutamia gottlantilaisia veneitä ja naulasi
lautoja suojaksi niiden partaita pitkin. Sitten vei hän kuningas
Birgerin viimeiset soturit niihin ja toimitti myös mukaan useita
täpötäysiä ruokatynnyrejä. Mutta kun hän purjehti Itä-Götan karien
välitse, joutuivat hänen laivansa piirityksiin ja ne poltettiin.
Hänen itsensäkin täytyi hypätä veteen ja niin joutui hän vangiksi.
Maunun ja hänen nälkiintyneen väkensä ei auttanut muu kuin avata
linnan portti ja antautua. Kun hän ratsasti linnasta, ojensi hän
kätensä Cicillaa kohti, mutta voittajat pistivät keihäänsä väliin.
Vaikka he olivat luvanneet hänelle suojaa ja turvaa, veivät he
hänet kuitenkin vankina Tukholman torniin. Yhdentoistatuhannen
neitsyen päivänä kokosi Matti Kättilmundinpoika, joka oli valittu
valtionhoitajaksi, muut herrat tuomitsemaan häntä. Sinä päivänä oli
tasan viisikymmentäneljä vuotta kulunut siitä, kun Folkungein isä,
mahtava Birger Jaarli voittorikkaan elämänsä jälkeen veti viimeisen
henkäyksensä.
Elämä muuttui nyt hiljaiseksi Stegeborgin ympäristössä, sitten
kun piiritetyt olivat laskeneet aseensa ja kerjäläisjoukkojenkin
täytyi vähitellen kaikkoutua toisille markkinoille, missä oli
liikettä ja vilkkautta ja missä sopi toivoa runsaita almuja.
Hitaasti vaellettiin kaupungista kaupunkiin. Vihdoin, eräänä
kirkkaana syyspäivänä, pistivät Tukholman korkeimmat huiput näkyviin
kukkuloiden takaa. Metsän peikot eivät olleet opettaneet Cicillalle
ristinmerkkiä, ja sentähden rupesi hän vapisemaan kuullessaan
nunnien laulun pyhän Klaaran luostarista. Sateiden liottaman tien
poskessa oli hiekkakumpu, jonka harjalla törrötti hirsipuita.
Siellä oli Brunke mestattu palkaksi pahoista neuvoistaan Nyköpingin
pidoissa. Ohi-ajavat kuormankuljettajat olivatkin ristineet kukkulan
Brunkevuoreksi. Mutta nyt teki tie mutkan, ja Tukholma näkyi
muureineen ja torneineen ja viherjöitsevine turvekattoineen. Cicilla,
joka muutenkin tapasi hiljaa ja ajatuksissaan kulkea muiden perässä,
oli nytkin joukkueen viimeinen. Hän ihastui niin tästä äkkinäisestä
näystä, että hän iloisena kiiruhti käyntiään. Mutta hän ei ollut
ehtinyt monta askelta, kun hänet Pyhänhengensaarella pysäytti suuri
kansanpaljous.
Sotamiehiä oli asettunut maahan levitetyn maton ympärille ja
muodostivat niin keihäillään jonkunmoisen piikkiaidan. Piikki-aidan
sisältä kuuluivat sanat: "Herttua Maunu, astu sovittamaan, mitä
isäsi on rikkonut!" Tyttö koetti kurottautua paremmin nähdäkseen,
mutta samassa hänen silmänsä pimenivät ja hän vaipui polvilleen.
"Hän on viaton!" huusi kansa. "Hän on vain taistellut isänsä ja
perintövaltakuntansa puolesta. Pitääkö hänen nyt niin nuorena
kuoleman?" Miekka välähti. Neljä ritaria nosti sitten kuningas
Birgerin kuolleen pojan paareille ja peitti hänet kultakankaalla.
Laulavien pappien ja kynttilöitä kantavien munkkien saattamina veivät
he hänet harmaiden munkkien kirkkoon, missä paasi oli poistettu Maunu
Latolukon haudalta.
Kuningas Birger oli kuningattarineen paennut Tanskaan, mutta Eerikki
Menved kuoli voimansa päivinä keskellä unelmiaan. Muutamia kuukausia
aikaisemmin oli hänen kuningattarensa Ingeborg, Birgerin sisar,
päättänyt pettymyksistä rikkaan elämänsä, eikä hän ollut lahjoittanut
puolisolleen poikaa. Hyljättynä, maattomana, ystävittömänä, vajosi
Birger, saatuaan sanoman poikansa kuolemasta, omantunnontuskiin ja
suruun, ja jo seuraavana vuonna löi hänen viimeinen hetkensä. Hänen
leskensä eli hänen jälkeensä vielä kaksikymmentä synkkää, yksinäistä
vuotta, ja molemmat saivat viimeisen leposijansa Eerikki Menvedin
kuningattaren viereen Ringstedin kirkkoon.
Päivä päivältä kasvoivat kerjäläislaumat Tukholmassa. Vaikerrellen
kulkivat he pitkin katuja ja leiriytyivät myttyineen ja pusseineen
torille tai kaupungin porttien ulkopuolelle. He puhuivat hädästä,
joka levisi ympäri maan ihmisten syntien rangaistukseksi. He
ennustivat kauhun aikaa, jolloin pienimmänkin lapsen ilo oli
vaikeneva ja jolloin jokaisesta talosta oli kaikuva itku ja valitus.
Kirkot olivat täynnä uhraavia ja rukoilevia, jotka anoivat taivaan
armoa ja jotka pelkäsivät maailmanloppua.
Kovin aikaisin vanhentuneena ryysypuvussaan seurasi Cicilla
kerjäläisiä ovelta ovelle, eikä hän enään ollut tarpeeksi kaunis
esiintymään laulajattarena. Iltana muuanna seisoi hän muiden joukossa
erään talon porttikäytävän edustalla, missä eräällä kuuluisalla
kuparisepällä ja kellonvalajalla oli työpajansa. Hänen partansa oli
harmaa ja suippopäinen, hänen mekkonsa musta. Hänen kuiskailtiin
löytäneen viisaidenkiven, sekä voivan sulattaa kultaa kirkkaaksi
juomaksi, joka paransi kaikki taudit. "Oi Demokritos, oi Pytagoras,
oi sinä Rajmundus Lullus!" mumisi hän ja kohotti kätensä laudakkojen
metallipalasia ja pulloja kohti. Ne olivat kuuluisain oppineiden
nimiä, mutta kansa luuli niitä loitsuiksi ja koki painaa mieleensä
nuo oudot sanat.
Nyt puuhaili hän korkeaa, seitsenhaaraista kynttilänjalkaa, joka
piti pystytettämän Isoon Kirkkoon Eerikin ja Valdemarin hautajaisten
muistoksi. Alimmaksi piti siihen tuleman Folkunga-leijonia, ja hän
valoi niitä parhaillaan. Lakkaamatta vaelsi pajaan miehiä ja vaimoja,
jotka heittivät pieniä paloja tinaa ja kuparia sulatusuuniin.
Kun sitten tulivirta vihdoin pienestä pohja-aukosta virtasi
valinkaavioon, polvistui mestari kaikkine apulaisineen. "Jumala
antakoon Folkungein sieluille rauhansa ja armonsa!" rukoili hän kädet
ristissä.
Kerjäläisten joukossa syntyi silloin elämää. Cicilla tunkeutui
myös valkoisen hohteen piiriin, niin että hänen kasvonsa loistivat
kirkkaan kalpeina. Vyöstään koperoi hän näkyviin hopeamaljan, ja
kaikki ihmettelivät, miten hän oli jaksanut niin monina puutteen
ja nälän vuosina säilyttää moisen kalleuden. Se oli hänen ainoa
omaisuutensa maailmassa, ja hiljaa, sanaakaan sanomatta, päästi hän
rakkaudenlahjansa solahtamaan tulivirtaan. Silmänräpäyksen kimalsi
vielä hopea valkoisenhohtavana, mutta sitten sekaantui se hehkuvaan
vuohon. Siihen se katosi, niinkuin oli hänen kurja varjo-elämänsä
jälkeä jättämättä kadonnut mahtavain taisteluihin. Hän otti päästään
paikatun tanunsa ja häipyi pimeyteen, eikä kukaan enää kuullut hänen
vaiheistaan.
Seitsenhaarainen kynttilänjalka seisoo nyt Tukholman Ison Kirkon
alttarin edessä. Kun sen jalan kynttilät palavat ja säteet
muodostavat ikäänkuin orjantappuraseppeleitä, ajatelkaamme silloin
joskus onnettomia Folkungeja ja heidän kohtalokaan!