Mikonpäivän aikoihin, jolloin lappalaiseukkojen oli tapana seisoa
tuntureillaan houkuttelemassa luokseen metsän lintua, oli melskettä
ja melua Håtunan kuninkaankartanossa.
Syyskuiset lehdet alkoivat varista ja peittää maata keltaisella
verhollaan. Vain lepät kuvastivat vielä tummaa vehreyttänsä Mälarin
lahteen. Hunhammarista päin souti joukko veneitä, ja ensimäisessä
niistä olivat herttuat Eerikki ja Valdemar. Ei ollut vielä vuottakaan
kulunut siitä, kun he olivat puhuttaneet veljensä vangitsemaan jalon
kasvatusisänsä, Torkkeli Nuutinpojan.
Kuningas Birger, joka vietti juhlaa Håtunassa ja oli juuri käymässä
pöytään, otti heidät hyvin vastaan ja toimitti heidän miehensä
vierastaloon. Siellä varustautuivat kutsumattomat vieraat salaa
aseilla ja illalla ryntäsivät he talosta ja vangitsivat ja raahasivat
mukaansa sekä kuningattaren että kuninkaan. Kuningatarta juoksuttivat
he vielä pitkät matkat hevosten välissä.
Arvid Smålantilainen, uskollinen hovimies, sai kahakan temmellyksessä
siepatuksi syliinsä Birgerin kuusivuotiaan pojan Maunun ja paetuksi.
Hän nosti pojan väkeville hartioilleen ja viihdytti häntä parhaansa
mukaan. "Pikku herttua", sanoi hän, "ei tuo ole metsälintu, joka
illalla käy levottomaksi ja läiskii siipiään. Minä kuulen väsyneiden
hevosten huohottavan aivan takanamme, mutta minä tiedän polkuja,
joille ei kukaan osaa meitä seurata. Pitkä on matka läpi erämaiden
ja yli järvien enosi, Tanskan Eerikki Menvedin, luo, mutta minä
kannan sinut sittenkin sinne, niin että pääset turvaan. Hän sinusta
kasvattaa ritarin."
Päivän koittaessa heittäytyi Arvid väsyneenä hetkiseksi sammaliin
ja nukahti. Silloin näki Maunu hyvin kummallisen näyn. Peikoilla
oli siinä aivan lähellä asuinkumpunsa, ja siitä ilmestyi pieni
tytöntypykkä, joka oli suloisin olento, mitä voi ajatella. Vaikkei
hän näyttänyt juuri Maunua vanhemmalta, täytyi hänen kumartua, jottei
satuttaisi päätänsä käytävän multakattoon. Hän levitteli kääpiöiden
kankaita nurmelle valkenemaan, ja ne kimaltelivat ja välkkyivät ja
olivat niin ohuita, että puolukat paistoivat niiden läpi.
Siinä oli Cicilla, talonpojan tytär, jonka peikot olivat varastaneet.
Entistä kotiansa ei hän enää lainkaan muistanut, mutta maahiset
olivat kastaneet hänet sannalla omaan tapaansa ja antaneet hänelle
pienen hopeamaljan kumminlahjaksi. Ne pelkäsivät kovin ukkosta ja
uskalsivat ulos vain pilvisäällä, jolloin aurinko oli peitossa, mutta
kummussaan kisailivat ne iloisesti ja olivat tyytyväisiä.
Tyttönen piti Maunua kääpiönä, joka oli tullut vieraisille ja ojensi
hänelle kätensä. "Käy sisään", pyysi hän. Maunu ryömi silloin hänen
kanssaan kumpuun, ja maahiset panivat pöydälle pieniä juomasarvia
ja astioita, joissa oli kallio-imarretta ja kuivattuja marjoja.
Jokaisessa astiassa oli vain yksi marja.
"Minua ei peijaa kukaan", sanoi peikkojen kuningas ovelan näköisenä,
täytettyään parisen kertaa sarvensa muutamilla tipoilla makeata
vierrettä, jota oli käyty taloista näpistelemässä. Sarvi ei ollut
suurempi lapsenhansikkaan pikkusormea. "Minä olen niin vanha, että
olen nähnyt kahden ikämetsän lahoovan, ja tiedän myös, kuka sinä
olet, pikku herttua. Koko maa on kerran oleva sinun, jos vain saat
elää. Minne sinä nyt ratsastat kaksijalkaisella hevosellasi?"
"Eerikki Menvedin luo", vastasi Maunu.
"Onko se joku rikas talonpoika?"
"Ei suinkaan, peikko-ukkoseni. Eerikki Menved on ritarikuningas.
Muistelehan, mitä olet kuullut kerrottavan iso-isästäni, kuuluisasta
ritarista Maunu Latolukosta. Siitä pääset selville, millainen se
Eerikki Menvedkin on."
"Koetetaan, koetetaan", vastasi ukko ja siveli partaansa. "Tämä
tyttönen tässä ei sekään ole meidän maahisten tytär, ja hän kasvaakin
niin rutosti, ettei hän kohta enää sovi maamajaamme. Miten on meidän
silloin menetteleminen? Ikävintä teissä ihmislapsissa on, että te
kasvatte niin suuriksi."
"Minä saanen kai tulla noutamaan hänet täältä", huusi Maunu niin
kovaa ja rohkeasti, että uskollinen Arvid heräsi. Pelästyneenä
tarttui hän suojattiaan jaloista, jotka näkyivät kummusta ja nosti
hänet selkäänsä. Mutta Maunu piirteli tuon tuostakin tikarillaan
merkkejä kuusenrunkoihin.
Cicilla seurasi murheellisin katsein uutta leikkitoveriansa, kun tämä
katosi puiden taa. Ensikerran oli hän nyt nähnyt ihmisen, ensikerran
siitä, kun hän oli alkanut kasvaa. Ja nyt ymmärsi hän, että hänellä
itselläänkin oli ihmisen sielu. Siitä hetkestä lähtien ei hän enää
viihtynyt köntysmäisen kääpiökansan parissa, vaan kuljeskeli usein
yksinään.
Eräänä iltana otti hän hopeamaljansa piilostaan. Peikot olivat
sanoneet: "Jos sinä joskus haluat saada vastauksen kysymykseen, jota
sinä hartaasti ajattelet, niin mene silloin juuri päivän ja yön
erotessa toisistaan lähteelle, mistä ei kukaan ihminen ole vielä
juonut ja täytä maljasi vedellä." Hän tiesi kyllä, missä semmoinen
kirkas ja tyyni lähde oli korkeiden kallioiden välistä löydettävissä.
Varovasti taivutti hän sananjalat sivulle ja täytti maljan
ikiselkeällä vedellä.
Silloin alkoi maljan pohjasta tuikkia omituinen kimallus, ja
ikäänkuin pienestä akkunaisesta näki hän ihanaan saliin, joka oli
täynnä ritareita. Muuan jalon näköinen ylimys, jonka piirteet
olivat hyvin murheelliset, istui kunnia-istuimella ja piteli Maunua
polvillaan. "Tuo on varmaankin Eerikki Menved", ajatteli hän. "Nyt
on Maunu saanut hyvän isän. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi minut
unohtanutkin." Kunnia-istuimen edessä seisoi Arvid Smålantilainen ja
kertoi itkien jotakin. Cicilla kurottautui paremmin nähdäkseen, mutta
samassa sammui viimeinenkin päivänsäde kuusten latvoista, ja vesi
kuvasti vain tyhjän, kylmänharmaan taivaan. Silloin pisti hän maljan
vyöhönsä ja nyyhkytti itsekseen: "Raskasta on istua yksinään, kun
aurinko metsässä kulkee."