Metsissä paistoi pihlajanmarjoja punaisenaan, ja se tiesi ankaraa
talvea. Jottei paleltuisi pakkasen tullen, laahasi muuan talonpoika
tupaansa kokonaisen kuusenrungon ja laski sen lieden reunalle. Hirsi
oli niin pitkä, että se ulottui kynnykselle asti. Sitä myöten kun
latva paloi, sysäsi hän puuta ylemmäksi hiilikasaan. Sillä tavalla ei
häneltä koskaan tuli loppunut.
Väliin yöllä, kun pakkanen hurjimmin paukkui, kuuli hän tonttujen
ja menninkäisten hiljaa hiipivän huoneeseen ja jäävän siihen
ovensuuhun hytistelemään ja vaikertelemaan. Mutta heti kun ne
olivat saaneet kätensä ja jalkansa hiukan sulamaan, kiipesivät ne
iloisina ja vallattomina kuusenrungolle. Siihen sopi niitä istumaan
kahareisin seitsemän, kahdeksan kappaletta. Ne olivat aika rumia
köntyksiä, ja niiden kasvot olivat kurttuiset, ja kovin ijäkkäiltä
ne näyttivät. Kun niiden vaatteet tarttuivat pihkaan, nauroivat ne
niin tuhottomasti, että menettivät tasapainonsa ja tipahtelivat
permannolle.
Talvi pimeni yhä, ja niin tuli Lucian yö. Se yö oli niin pitkä, että
kukkokin nukahti yli aikansa ja unohti kiekua. Ja silloin torkahtivat
kaikki nuo kahdeksan tonttua lynkämäisilleen puunrungolle. Kun
aurinko pilkisti tupaan ja herätti talonpojan, hypähti hän vuoteensa
oljilta ja sai lähimmän peikon käsiinsä. "Nyt sinut paha perii, sinä
häijy rumilas", sanoi hän, ravisteli menninkäistä oikein olkansa
takaa ja piteli sitä auringon valojuovassa. "Kyllä minä tiedän, millä
tavalla moisesta otuksesta loppu tehdään."
Kun päivänsäde oli hetkisen valaissut peikkoa, halkesi se pamahtaen
ja lysähti kasaan ja näytti nyt aivan joltakin ruskeanahkaiselta
pussilta. Talonpoika ripusti nahan seinälleen ja aikoi siitä oivaa
metsästyslaukkua.
Siihen asti olivat peikot olleet hyväntahtoisia ja säyseitä. Mutta
seuraavana yönä varastivat ne talonpojan pienen vakahaisen tyttären
Cicillan ja panivat sijaan oman menninkäislapsensa. Talonpoika oli
leskimies. "Kuka sinä olet?" kysyi hän, kun hän herätessään näki
ruskean veitikan istuvan oljilla ja pöyhivän mustaa, takkuista
tukkaansa. "Nimeni on Trulla-Ho", vastasi vaihdokas ja keikkui
maitokulholle lyhyillä, väärillä säärillään. Käsivarret olivat niin
pitkät, että sormet laahasivat maata.
Se söi ja joi kaikki, mitä suinkin sai, mutta vain maha ja pää
kasvoivat. Talonpoika ei voinut milloinkaan unohtaa kaunista,
sinisilmäistä Cicillaansa, vaan suri itsensä kuoliaaksi. Trulla-Ho
jäi silloin yksikseen tupaan.
Tuvalle johtava polku kasvoi pian umpeen. Vain noita-akat uskalsivat
sitä polkua kulkea, sillä heidän majojansa oli siellä ja täällä
metsässä. Ne olivat kummallisia vanhoja eräkkäitä, jotka välttivät
ihmisten seuraa, mutta viihtyivät Trulla-Hon parissa, ja Trulla-Ho
opetti heille monta salaista taitoa omista peikkotiedoistaan.
Kappaleen matkaa siitä törrötti vielä se kiviröykkiö, johon Ura-Kaipa
haudattiin tuhansia vuosia sitten. Sen ympärille kokoontuivat
noita-akat eräänä kiristuorstainiltana. Voidesarvistaan sivelivät he
voita ja ihraa ylimmän kiven pieniin uhrikuoppiin eli hiidenmyllyihin
ja polttivat tikkusista ja rievuista valmistettuja nukkeja. Liekit
loimusivat, ja tuulenkaataman puun juurien takaa helotti täysikuu.
Muuan noita-akka, joka tunsi olevansa loihdittu kalaksi, aukoi
ja sulki lakkaamatta suutaan, puhumatta sanaakaan. Vihdoin alkoi
hän puhaltaa jotakin säveltä hirsipuun alta löytämällään varkaan
sääriluulla. Silloin pyörivät toiset laulaen ympäri kiveä kuin lauma
harmaita susia. Ja heidän juohotuksensa oli kuin hiljaista haukuntaa:
"Kuolonhirsi vihannoi,
Kallo vainaan teutaroi,
Hurme huppeloi.
Hiiden ukon
Uhri suuri:
Jalka kukon,
Lepän juuri.
Musulavi, avi, extraborum,
sumulus sumin peccatorum,
ai ain et arri."
Kalpea mies kullankimaltelevassa puvussa läheni pensaiden välitse.
Hänen silmäluomensa olivat punaiset kuin itkusta tai unettomuudesta,
mutta hän hykerteli mielipuolen lailla käsiään ja katseli huvitettuna
ja tyytyväisenä ympärilleen. Hänen asemiehensä kantoivat joutsia ja
haukkoja, sillä hän oli metsältä palaamassa. Ne koettivat saada häntä
kääntymään pois, mutta hän piti oman päänsä. "Minä olen kuningas
Birger", sanoi hän noita-akoille onnellinen hymy huulilla. "Märta,
kuningattareni, saisitpa vain kerrankin nähdä moisen ilveilyn, niin
varmasti hymyilisit!"
"Onko sinun kuningattaresi sitten niin vaikeata vetää suutansa
nauruun?" kysyi Trulla-Ho, ja karkelo taukosi.
Birger painui alakuloiseksi ja katse harhaili. "Hänen huulenseutunsa
tästä näin ovat jäykät", kuiskasi hän ja nosti sormet kasvoilleen.
"Tiedätkö siihen mitään keinoa, noita-akka?"
"Luulenpa, että hän saa nauraa vielä kymmenen kertaa hullummalle
noitajuhlalle kuin tämä, jos tahdot." Ja hän ojensi Birgerille hiukan
nöhtää, jota oli kihnautunut kahden yhteenkasvaneen puun välistä.
"Epäsopua ja veljesvihaa ne hahtuvat sisältävät", mumisi hän niin
hiljaa ja sekavasti, ettei kuningas kuullut mitään. Sitten lisäsi hän
hiukan kovempaa: "Heitä tätä muutamia hyppysellisiä mesijuomaan, kun
kemuilet veljiesi kanssa, kuningas Birger!"
Kuningas Birger pisti lahjan viittansa kätköihin ja jatkoi sitten,
onnellinen hymy huulilla, kolkkoa vaellustaan läpi kuunpaisteisen
metsän.