Seuraavana aamuna lähti Arnljot Jälliläinen Snasakummulle.
Ilma oli kirkas ja tyyni, ja silmänkantamiin ulottui tunturein
tummansininen ketju, harteilla valkoiset lumiläikät. Kääpiökoivu
tuoksusi väkevästi, ja tunturivuokko pisti siellä ja täällä päänsä
kanervikosta, mutta lopulta kävi kulku vain yli paljaiden kallioiden.
Minne katsoikin, missään ei näkynyt savu kiertelevän ihmisasunnosta.
Vihdoin saapui hän ikivanhalle uhripaikalle, missä tavattoman suuri,
lukemattomien talvien uurtelema seitakivi törrötti sammaltuneiden
poronsarvien keskessä kuin kuivien pensaiden ympäröimänä.
Pysähtyessään seidan luo kuuli hän huokauksia ja epätoivoista
itkunjollotusta, joka tuntui lähtevän erämaan syvimmästä sydämestä.
Hän havaitsi silloin pienen lappalaisen yksinään istumassa kummun
rinteellä, kasvot käsien peitossa. "Miksi itket?" kysyi hän ja laski
keihäänsä pois.
"Eikö olisi syytä itkeäni!" vastasi lappalainen ja kohotti katseensa.
"Kuulunhan minä siihen kansaan, joka ei milloinkaan voittanut mitään
eikä menettänyt mitään miekanmittelyssä. Minä tunnen sinut, Arnljot
Jälliläinen. Sinä luotat voimiisi, mutta mihin voisimme me luottaa?
Eikö olisi siis syytä itkeäni!"
Nyyhkytettyään niin hetkisen, nosti hän jälleen päätänsä. "Torland
tuolta alhaalta kylästä", sanoi hän, "ampui nuolillaan porojani,
kun ne menivät hänen viljamailleen. Torland surmasi rikkauteni.
Ja sitten kuulin minä, että hän aikoi naida Ingefridin, varakkaan
talonpojantyttären. Silloin hiipi lappalainen hämärissä kemutaloon.
Ei kukaan nähnyt häntä. Varjon lailla liukui hän pitkin maata ja
iski kiviveitsensä Torlandin rintaan. Muulla tavalla ei hän voinut
taistella. Eikö olisi syytä itkeäni!" Puhuessaan hypitteli hän
herkeämättä sormiaan noitarummulla, joka makasi hänen polvellaan.
"Ihana on nähdä maan tanssivan", lauloi hän ja rummutti yhä
kiivaammin ja hurjemmin, ikäänkuin huumeissaan. "Kerran olimme mekin
väkeviä, me, jotka olemme oppineet tuntemaan erämaan salaisuudet. Ah,
sinä pieni lintu siellä kaukana, kaukana puunoksalla, tule, tule!
Ota sieluni mukaasi edes lyhyeksi hetkeksi vain. Kuuletko, miten
lappalainen viekottelee ja kutsuu? Tule lintu, tule visertäjä, tule
siipiniekka!"
Pieni lintu lennähti silloin hänen sormelleen, ja hän puhalsi
sielunsa lintuun ja vajosi sitten hetkisen uneen. Mutta lintu pyrähti
pilviin iloisesti liritellen ja leijui kauvas, kauvas yli maiden ja
mannerten.
Arnljot Jälliläinen oli huomannut, että muuan nainen oli koko aamun
seuraillut häntä tunturipolulla. Hän luuli sitä metsänneidoksi, eikä
huolinut sen vuoksi katsahtaa taakseen. Nainen heitti pussinsa ja
sauvansa maahan aivan hänen viereensä, ja vasta silloin tunsi hän sen
naisen Ingefridiksi.
"Arnljot Jälliläisen sisaren ei tarvitse pelätä mitään sissienkään
mailla", sanoi Ingefrid. "Ne näyttivät minulle tietä, ja minä etsin
sinua, valmistaakseni sinun ruokasi. En minäkään enää kauvempaa
kestänyt niiden kopeain talokasten parissa. Se johtunee siitä,
että me molemmat olemme samaa verta. Minä kuulin kyllä, että tuo
pikkulappalainen tuossa on Torlandin murhaaja, mutta olkaamme hyviä
häntä kohtaan, niin tulee hänestäkin hyvä, ja hän voi auttaa meitä
siinä, mitä hän ymmärtää."
Hänen äänensä herätti lappalaisen, joka hypähti kohoksi ja hieroi
silmäluomiaan. Hän säpsähti Ingefridin nähdessään, mutta sitten alkoi
hän ajatella untansa.
"Lappalaisen unet ovat kauniita", sanoi hän, ja hänen
säkenöivistä silmistään paistoi ilo ja suru: se oli kuin sadetta
auringonpaisteessa. "Nukkuessani näen minä kaikki, mitä tapahtuu
usean päivänmatkan päässä. Äsken lensin minä yli Norjan tunturein
ja tulin ylen komeaan kuninkaankartanoon. Vaaleapartainen kuningas
seisoi siellä vilvottelemassa, sillä hän oli kovin palavissaan ja
puuskutti armottomasti. Hän oli niin julman paksu, että ellei minulla
olisi ollut linnunnokka, olisin minä varmaankin purskahtanut aika
nauruun. Se oli kuningas Olavi Haraldinpoika. Hänellä oli samanlainen
punainen mekko kuin sinullakin, Arnljot Jälliläinen, ja samanlainen
varustuskin, vaikka vain risti, kilvessä. Ja talokkaille puhui hän
ylpeästi ja käskevästi, niinkuin sinä. Kun olin kuunnellut häntä
hetkisen, muuttui mieleni aivan vakavaksi ja minä aloin vavista
ihailusta ja pelosta. Arnljot Jälliläinen, hänen rinnallaan olet sinä
sentään kuin pieni kivonen Snasa-kummun suuren seidan rinnalla."
Lappalainen kertoili yhä Olavi Haraldinpojasta, mutta auttoi siinä
lomassa heitä löytämään lähimmän karjamajan. Sinne kanniskeli hän
uutta sammalta, ja vähitellen tuli hänestä uskollinen palvelija ja
ystävä.
Sisarukset seisoivat eräänä iltana majan ovella. "Tuolla kaukana
tunturein välissä on syvä notkelma", sanoi Ingefrid, "ja siitä näen
minä ilta-auringon lipuvan pois maata pitkin. Lappalainen puhaltaa
sielunsa lintuun, mutta minä haluaisin istua auringon harteille. Entä
sinä, mitä sinä ajattelet?"
"Enimmäkseen Olavi Haraldinpoikaa", vastasi veli. "Talokkaat
ajattelevat jyväsäkkejä, mutta erämaassa muuttuu kaikki niin
jättimäiseksi, että siellä meidän kaipuumme ja halumme hypähtelee
lumisia harjanteita pitkin jättiläisten luo. Ja nyt pääsemme selville
siitä, mitä uutta tämä ilta on tuova mukanaan", lisäsi hän ja
viittasi rauhattomana ja aavistavana alas polulle päin.
Sieltä tuli kaksi miestä, jotka näyttivät sangen kurjilta, vaikka
heidän vaatetuksensa oli ilmeisesti ollut aikoinaan hyvinkin
komea. Varpaat pilkistelivät kengistä, turkkien sisus valui ulos
reijistä, ja toisen korvalliselta oli tukka revitty. Ne olivat Olavi
Haraldinpojan lähettiläitä. He olivat lähteneet veroja vaatimaan,
mutta jämtlantilaiset halusivat mieluummin maksaa veronsa svealaisten
kuninkaalle ja olivat pidelleet heitä pahoin. Nyt pyysivät he Arnljot
Jälliläistä näyttämään heille tietä tunturein poikki.
Hän nousi silloin pitkille suksilleen, sillä lunta oli satanut
vahvalti. Sitten käski hän lähettiläiden myös nousta hänen taakseen
suksille ja neuvoi toista pitelemään hänen vyöstään ja toista
taas seuralaisestaan. Ingefrid huuteli heidän peräänsä: "Arnljot!
Arnljot!" Mutta hän ei kuullut enää, vaan laski menemään vinkuvaa
vauhtia.
Pilviröykkiöt vyöryilivät lumikenttien yllä, harmaina kuin lyijy, ja
tuli pimeä. Oli vaikea nähdä eteensä. Yhtäkkiä vaalenivat tiheimmät
pilvet keskeltänsä ja hajosivat lukemattomiksi lumihiutaleiksi.
Silloin osui hänen keihäänsä johonkin kovaan. Siinä oli autio
majatalo, ja he astuivat kolmisin sisään ja pudistivat vaatteistaan
lumen. Myrsky ulvoi kamalasti seinissä, mutta he sytyttivät tulen
ja laittoivat ruokaa. Arnljot Jälliläinen söi tapansa mukaan
hopealautaseltaan, mutta nyt hankasi hän sen vielä kirkkaammaksi kuin
ennen. "Tässä on meidän nyt eroaminen", sanoi hän, "ja te kuljette
tietänne alas Norjaan. Sanokaa kuningas Olaville, että kaikista
miehistä olisin minä uteliain näkemään häntä. Sissin sanoille ei hän
antane suurta arvoa, mutta tarjotkaa hänelle tätä hopealautasta ja
sanokaa, että se on minun tervehdykseni!"