Arnljot Jälliläinen jäi yksikseen tunturille.
Eräänä kesäpäivänä kauvan aikaa jälkeenpäin, kun hän oli parhaillaan
ryöstämässä muuatta rahtikuormaa, tuli laakso miestä täyteen. Hän
hämmästyi nähdessään etumaisena parven ruotsalaisia sissejä, mutta
takana paistoivat norjalaisten punaiset kilvet. Muuan sissi kiipesi
hänen luokseen ja lyöden häntä olalle puheli näin: "Monen matkustajan
tavarasäkit olet sinä avannut, mutta etkö halua kerran taistella
rehellisessä ottelussa Olavi Haraldinpojan lippujen alla? Hän on
täällä mukanamme. Svitjodista on hän kerännyt väkeä lyödäkseen
norjalaiset suurtalonpojat, jotka ovat karkoittaneet hänet."
Arnljot Jälliläinen sieppasi muitta mutkitta keihäänsä ja seurasi
sissiä.
Ehdittyään tunturien toiselle puolelle Stiklastadin läheisyyteen
leiriytyi sotajoukko yöksi ruohostoon ja nukkui kilpien suojassa.
Olavi Haraldinpoika heräsi aamun koittaessa ja pyysi runoniekkaansa,
Tormod Kolbrunnilaista, laulamaan jotakin. Tormod istahti silloin
ilokivelle ja lauloi muutamia säkeitä vanhasta Bjarkamalrunosta:
"Päivä on noussut,
kukko jo kiekui.
En herätä minä teitä viinikemuihin,
en kauniin kultakutrin kuiskeisiin,
vaan veriseen miekanmittelöön
herätän minä teidät!"
Koko sotajoukko heräsi lauluun, ja kuningas antoi Tormodille
palkinnoksi kultarenkaan, joka painoi puoli naulaa.
Sitten järjesti hän kiireesti joukkonsa ja asetti runoniekat
lähemmäksi taistelumerkkiä, jotta he näkisivät kaikki ja voisivat
sitten ottelua lauluissaan ylistää. Heidän eteensä kokosi hän sissit,
mutta vielä puuttui mies, joka olisi kylliksi vahva seisomaan
etumaisena. Heinäkuun aurinko paahtoi polttavasti, ja voidakseen
katseellaan etsiä sellaista soturia, nosti kuningas varjoksi
kypäränsä yli valkoisen kilpensä, jota koristi pyhitetty kultaristi.
Silloin äkkäsi hän miehen, joka oli niin kookas, että muut ulottuivat
vain hänen olkapäihinsä. Mies astui tervehtien kuninkaan luo ja
sanoi: "Minä olen Arnljot Jälliläinen. Tähän asti olen minä luottanut
omiin voimiini, mutta nyt panen minä uskoni sinuun, kuningas."
Kun Arnljot Jälliläinen oli lausunut nämä sanat, tunsi hän keihään
yht'äkkiä rupeavan huojumaan ennen niin vakavassa kädessään. "Vain
kerran ennen on minut vallannut moinen heikkous", mumisi hän
itsekseen, "kun minä hehkuvaa rautaa kantaessani rupesin viimeisellä
askeleella epäröimään."
Olavi Haraldinpoika toimitti hänet silloin kastetuksi ja asetti hänet
sotarintaman eteen. Hänen takanaan huusi asejoukko: "Eteenpäin,
eteenpäin, uskonmiehet, ristinmiehet, kuninkaanmiehet!"
Taistelun alkaessa peitti auringon voimakas punerrus, niin että päivä
tuli puolihämäräksi kuin yöllä. Talonpoikaisjoukon mustain rivien
yllä kiiriskeli sotahuuto: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpoikaismiehet!"
Etumaiset iskivät miekoin, seuraavat pistivät keihäin ja takimaiset
ampuivat taistelunmyllerrykseen joutsin. Heti ensimäisestä
nuolisateesta vaipui Arnljot Jälliläinen kuolleena ruohostoon. Pieni
tunturilintu kierteli kauvan hänen kypäräänsä, mutta sitten täytyi
linnun kohota ilmoihin ja lentää tiehensä, sillä nuolia satoi kuin
myrskyrakeita.
Kamppailu kävi kovaksi harventuneiden joukkojen kesken. Kuningas,
joka oli saanut kirveeniskun vasempaan reiteensä, nojasi kiveen, ja
siihen hänet vihollisen keihäs lävisti.
Kun Tormod näki kuninkaan kaatuvan, raastautui hän verta vuotaen
ladolle, missä lääkenainen sitoi haavoittuneita. "Oletpa kamalan
kalpea", sanoi lääkenainen, "mutta tähän olen minä keittänyt yrttejä
ja sipulia, ja kunhan hiukan nielaiset seosta, tuntien minä sipulin
hajusta, oletko saanut kuolettavan haavan sisälmyksiisi."
Tormod heitti silloin vaatteet päältään ja vastasi: "Ei minussa
mitään puurotauteja ole. Leikkaa paremminkin haava tässä rinnassani
auki ja anna minulle pihdit, niin vedän itse ulos katkenneen
nuolenkärjen. Kultarenkaani saat palkastasi, ja se onkin
kallisarvoinen koru, sillä äsken sain sen Olavi Haraldinpojalta."
Nainen toi pihdit. Kun Tormod veti kärkeä, seurasi mukana valkeita ja
punaisia säikeitä sydämestä. Hän tarkasti niitä ja ennenkuin vaipui
hengetönnä nurmelle, sanoi hän: "Hyvin on kuningas meitä syöttänyt,
koska minunkin on niin rasvaa sydänjuurissani."
Kuninkaan ruumis kuljetettiin sitten salaa pois ja haudattiin viimein
erääseen hiekkamäkeen. Vasta kahdentoista kuukauden viiden yön
kuluttua kaivettiin se jälleen ylös. Sen huomattiin silloin niin
hyvin säilyneen kuivassa hiekassa, että posket vielä rusottivat ja
että tukka ja kynnet olivat kasvaneet. Tukka leikattiin ja pantiin
vihittyyn suitsutusastiaan, mutta kun sitten suitsutus oli palanut,
ei tukalle ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Kansa sanoi silloin,
että kuningas oli tosiaankin ollut pyhä mies, ja hänen ruumiinsa
käärittiin kallisarvoisiin liinoihin ja asetettiin Nidarosin
pää-alttarille. Partoineen ja punaisine paitoineen ei kuningas paljoa
eronnut muinaisen Torin kaadetuista kuvista, ja häntä palveluinkin
sitten Norjan suojeluspyhimyksenä.
Mutta kaukana tunturien keskellä eleli Ingefrid majassaan, ja
lappalainen kantoi uskollisesti puita ja vettä hänen liedelleen.
Kokonaisen vuoden oli Ingefrid huomannut hänen kulkevan
alakuloisempana ja hiljaisempana kuin ennen. Vihdoin hänen kysyessään
lappalaisen surun syytä, kertoi tämä Stiklastadin tappelusta.
"Sieluni lenteli lintuna nuolisateessa", kuiskasi hän murheellisesti
hymyten. "Ensi kerran näin silloin Arnljot Jälliläisen kalpenevan ja
vapisevan. Hän ei luottanut enään omien käsivarsiensa väkeen, vaan
Olavi Haraldinpoikaan. Silloin ymmärsin minä hänen hetkensä tulleen.
Kun talonpojat toistamiseen jännittivät joutsiansa, oli hän jo
kaatunut."
Ingefrid istui ovella kädet polven ympäri kierrettyinä, ja hänen
katseensa harhaili pitkin loppumattomia tunturijonoja, joilla ei
milloinkaan paimenen torvi raikunut. "Miehet, te, jotka asutte
alhaalla kylissä, ja te, jotka metsissä elelette", mumisi hän,
"talokkaat ja erämaanmiehet! Kun te luotatte omiin voimiinne, käy
teidän parhaiten!"