Kemuiltiin suuressa talonpoikaistuvassa Pohjan seuduilla.
Nuori väki ei kuitenkaan kauvaa viihtynyt paistien ja leipäkyrsien
ääressä. Kun kahdeksatta ruokalajia kannettiin sisään, nousivat
nuorukaiset meluten pöydästä, rientääkseen kisakentälle. Kun he
nyt yrittivät avata ovea, tuntui jotakin raskasta olevan edessä
ulkona kynnyksellä. He kurottautuivat katsomaan ja näkivät
hämärässä Torlandin, talonpojanpojan, josta kaikki pitivät, viruvan
hengettömänä, puukonhaava rinnassa. Kukaan ei osannut aavistaakaan,
miten hän sen oli saanut, hän kun juuri vähää ennen istui muiden
mukana pöydässä.
Nyt oli taikausko semmoinen, että murhatun haava alkoi uudelleen
vuotaa, jos murhaaja sattui koskettamaan kuollutta. Viattomuuttaan
todistaakseen riensivät sentähden kaikki toinen toisensa jälkeen
ottamaan Torlandia kädestä. Koska hänestä koko paikkakunnalla paljon
pidettiin, oli into suuri. Lapset, ukot ja eukotkin tungeskelivat
häntä koskettamaan, vaikka ei ketään heistä saatettu edes epäilläkään
moisen tihutyön tekijäksi.
Vihdoin oli enää vain yksi ainoa, joka ei liikahtanutkaan. Se oli
talon tytär.
Hänen nimensä oli Ingefrid, ja hän oli aurinkoisin, herttaisin immyt,
mitä saattoi ajatella. Mutta nyt seisoi hän yksinään pitopöydän luona
tyhjien penkkien keskessä ja kääntyi poispäin valosta. Torlandin
sukulaiset olivat sillävälin kasaantuneet ovelle. He olivat synkkää,
mustapukuista väkeä, joiden tukka oli pikimusta ja roikkuva, otsa
matala ja ryppyinen, ja joiden yhtä synkkänä tapana oli aina puhua
hiljaa. He olivat saapuneet tänne maatiloiltaan Hälsingen seutujen
sydämestä, ja heidän vöittensä hopea osoitti heidän olevan rikkaita.
"Kostoa, kostoa!" kuiskivat he tuskin kuuluvasti ja ojentelivat
käsiään ympärilläseisovan joukon yli sormet koukussa kuin korpin
kynnet. Mutta yksi heistä valaisi Ingefridiä ja viittasi murhattuun
päin. "Ingefrid!" sanoi hän.
Ingefrid kävi silloin istumaan kynnykselle. Hyvin hämmentyneenä
tarttui hän hiljaa Torlandin käsiin.
Tuskin kohotti hän nyt kyyneleiset silmänsä katsomaan kuolleen
kalpeita kasvoja, kun suuri punainen veriläikkä ilmestyi murhatun
paitaan sydämen kohdalle.
Tuli niin syvä hiljaisuus, että viikatteiden kuultiin suihkivan
käräjämäen heinässä, sillä seuraavana aamuna piti siellä pidettämän
käräjiä.
Yksi sukulaisista istuutui Ingefridin viereen kynnykselle. "Sinä olet
syyllinen, sinä lempeäsilmäinen tyttö", kuiski hän. "Sinä vaikenet,
etkä tahdo tunnustaa. Tahdotko siis, että meidän sukulaisten tulisi
vedota vielä uuteen jumalantuomioon, ennenkuin nostamme kanteen
sinua vastaan? Kuulen kyllä tämän väkijoukon sitä vaativan, koska
heidän on kovin vaikeata uskoa naista moiseen rikokseen syypääksi.
Niin tapahtukoon heidän tahtonsa. Jos sinä siis huomenna koko
käräjärahvaan nähden kannat valkeanahehkuvaa rautaa yhdeksän askelta
saamatta pienintäkään rakkoa käteesi, uskomme me sinut viattomaksi.
Meriä kulkiessani näin minä vieraissa maissa syyttömien juoksevan
tulisia auranteriä pitkin itseään polttamatta."
Hän läimähytti väliin hopeavyöhönsä, ikäänkuin antaakseen parempaa
pontta kuiskivalle puheelleen. Ja heti hänen vaiettuaan sitoivat
muut sukulaiset Ingefridin kädet selän taakse ja telkesivät hänet
siinä lähellä törröttävään aittaan. Talonväki suljettiin isoontupaan.
Sitten ohjasivat sukulaiset askeleensa käräjäkummulle, ja muut
pitovieraat seurasivat heitä hämmästyneinä ja vaijeten.
Muutamia jäi kuitenkin vartijoiksi ja he ryömivät aitan alle, joka
neljän kivipylvään varassa oli hiukan kohollaan maasta.
Vaatteita ja poronnahkoja riippui aitan orsilla, ja seinässä oli
pyöreä akkunainen. Siinä seisoi Ingefrid yön vaaleassa hohteessa otsa
kyynäränpaksuiseen hirsiseinään nojautuneena. Oli keskikesänaika,
ja niittyvilla peitti tuolla etäällä avarat alat, valkeana kuin
vastasatanut lumi. Kuihtuneet kevätesikot ja keltaiset voikukat
hukkuivat päivänkakkarain ja koiranputkien sekaan. Kukilla oli
silloin toiset nimet kuin nykyään, muutamat kristillisiä, muutamat
pakanallisia, mutta vaikka monet olivat sulkeutuneet yöksi, saattoi
hän kuitenkin tuntea suurimmat leijuvain lehväin ja oksain välitse.
Silloin ilmestyi, kun vartijat olivat nukahtaneet, akkunaisen eteen
mies, niin kookas, ettei Ingefrid ollut milloinkaan nähnyt hänen
laistaan. Hänen vaatteensa olivat tulipunaiset, hänen kädessään oli
kultahelainen keihäs, ja hänen kasvoillaan asui ankara, miettiväinen
ilme.
"Minä olen Arnljot Jälliläinen", sanoi hän, "vaikka minulla
olikin toinen nimi nuoruudessani. Eikö sinulla ole heimolaisia,
talonpojantytär, jotka kykenisivät sinua puolustamaan?"
"Äitini on raihnas ja vanha", kuuluivat hänen sanansa, "ja veljeni
Vikar lähti Olavi Tryggvenpojan matkaan, eikä palannut. Oli minulla
nuorempikin veli. Hän ei viihdy milloinkaan kotona, vaan elää
metsissä, ja minä luulen hänestä tulleen sissin ja rosvon. Mutta kun
minä nyt tarkkaan katselen sinua, niin havaitsen minä hänen tänä yönä
tulleen takaisin oikeaan aikaan."
"Niin on asia kuin puhut", vastasi Arnljot Jälliläinen, "ja
hyvä onnipa tosiaan ohjasi minut tänne juuri silloin, kun sinä
niin kipeästi kaipaat veljellistä turvaa. Minä laskeuduin tänne
asutuille maille tavatakseni sinua ja äitimuoria. Heti kuulin minä
mumistavan hirveitä tapahtumia. Milloinka nämä turpeenpuskijat muuta
supattelevatkaan!"
Ingefrid punastui vahvasti ja vastasi: "Ei kukaan voi enemmän
murehtia tämänöistä salaperäistä onnettomuutta kuin minä, sillä
juuri vähää ennen olin minä kemuissa vannonut Torlandille ikuista
uskollisuutta. Siksipä kai tapahtuikin, että kun minä lemmenaatosten
valtaamana tartuin hänen kylmenneisiin käsiinsä, nousi hänen verensä
viimeisen kerran lävistettyyn, rakkaaseen sydämeen ja painoi punaisen
läikän paitaan."
"Minä tiesin sinut syyttömäksi", sanoi Arnljot, hetkisen mietittyään
hänen vastaustaan. "Mutta vaikeatapa lienee sinun saada Torlandin
sukulaisetkin viattomuudestasi vakuutetuiksi, ellet voi kunnialla
suoriutua kokeesta, jota he vaativat. Ymmärrätkö: sinun tulisi
kantaa tulista rautaa? Minä arvelen, että sekä syyllisen että
syyttömän nahka palaa yhtäläisesti, ellei joku ihmeittentekijä ole
ennakolta sivellyt jotakin salaista voidetta iholle. Vaikka yö jo
kuluu lopulleen, en vielä näe kenenkään armeliaan ihmisen tuovan
voiderasiaa. Mutta minä koetan auttaa sinua. Minä olen aina luottanut
omiin voimiini. Ingefrid, sisareni, sellainen mies on voittamaton ja
hän saattaa vahingoittumatta pitää hehkuvaa rautaa kädessään."
Enempää puhumatta kääntyi hän astelemaan käräjäkummulle.
Sinne oli hurskas saarnamies korkean kivipiirin keskeen rakentanut
turpeista pienen alttarin ja hän luki ja poltti suitsutusta. Vieressä
virui Torlandin kalpea ruumis paareilla ja vähän matkaa siitä kuumeni
rautakanki roihuavassa halko- ja hiiliroviossa.
"Kuulkaa minua, kylän miehet!" sanoi Arnljot Jättiläinen, sillä
vaikka päivä oli tuskin koittanut, oli uteliasta käräjärahvasta
jo kokoontunut kumpu täyteen. "Minä olen Ingefridin veli, ja
sukulaisoikeus on ottaa naisen asia omakseen. Metsissä kulki tieni
usein jyrkimmän rotkon reunaa, ja siellä kävin minä oppini. Tuokaa
tänne rauta! En ole koskaan peljännyt, ja siksi olenkin useimmiten
onnistunut."
Kaksi orjaa otti pihdeillä tulesta hehkuvan kangen. Valkea savu
kohosi ilmaan, kun he antoivat toisen pään raahata kasteisessa
ruohossa, ja kuumuus oli niin kova, että heidän täytyi vetää viitta
kasvoilleen silmiin asti. He heittivät kangen Arnljot Jättiläisen
eteen, ja rauta valaisi häntä kuin lyhty.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän ja kumartui. Nopeasti tarttui hän
kankeen.
Kahdella ensimäisellä askeleetta ei hänen kasvoillaan näkynyt vielä
mitään tuskan merkkejä, vaan olivat ne rauhalliset ja iloiset. Ja
kun hän oli kulkenut vielä viisi askelta, alkoi kansa liehuttaa
päähineitään ja huutaa: "Rauta ei polta häntä! Reippaana ja
vahingoittumattomana käy hän eteenpäin ja tekee, mitä ei kukaan muu
uskaltaisi. Hänen kädessään tulee mahdotonkin mahdolliseksi."
Mutta viimeisen edellisellä askeleella rupesi hän kuuntelemaan
riemuhuutoja, ja ääni heräsi hänen rinnassaan ja kuiskasi: "Arnljot,
voiko ihminen toimittaa tänlaista ihmettä?" Ja kun epäilys sai vallan
hänessä, murtui hänen voimansa kuin liiaksi jännitetty joutsi, ja
hänen täytyi päästää kanki. Saarnamies kiiruhti kohta käärimään
kangasta käden ympärille ja sinetillä sen kiinnittämään, jotta kättä
saataisiin lähemmin tutkia. Mutta Arnljot Jättiläinen työnsi kääreen
menemään ja kohotti kätensä. Silloin näkivät kaikki, että kämmen oli
täynnä rakkuloita. Aurinko oli nyt noussut tunturien takaa. Laamanni
asettui käräjäkivelle, ja torvet toitahtivat. "Sinä olet syyllisen
sijassa", sanoi hän ankarasti, "ja minä tuomitsen sinut murhasta
hengensakkoon."
"Talolliset", vastasi Arnljot Jättiläinen katkera hymy huulilla,
"sitä sakkoa saatte te odottaa!"
Silloin syntyi kuohuntaa käräjärahvaassa, kaikki kädet kohosivat, ja
sadoista kurkuista kajahti huuto: "Sudenkosto, sudenkosto, julista
sudenkosto sille lainuhmaajalle!"
Laamanni kääntyi Arnljot Jättiläisen puoleen, näin sanoen: "Talosi ja
kotisi tulee sinun jättää. Sinun tulee poistua tästä kihlakunnasta ja
vaeltaa metsiä rauhattomana kuin peto-eläin. Kun kuolet, peitetään
sinut kiviröykkiöön polun varrelle. Ken tahansa saa rangaistuksetta
tappaa sinut, mutta kukaan älköön kätkekö sinua tupaansa. Pois
täältä, susi!"
Koko rahvas alkoi silloin ulvoa viheltävään tapaan kuin sudenjahdissa
ja lauloi samalla:
"Sutena, sutena saat sinä kulkea,
Sutena surmaasi syöstä, julkea!"
Arnljot Jälliläinen heilutti keihästä kirveltävässä kädessään ja
vastasi: "Siihen tuomioon minä tyydyn. Ja teille, teille kaikille,
jotka makaatte vuoteissa ja aterioitte kattojen alla ja tuomitsette
taika-uskojenne mukaan, ettekä meidän metsien miesten tavoin osaa
lukea totuutta ihmissilmästä -- teille julistan minä ikuisen sodan!"
Niin rikkoi hän käräjärauhan ja työnsi miehet tieltään ja asteli
takaisin taloon.
Hän tempasi tuvan ja aitan ovet auki, ja äiti ja Ingefrid kattoivat
hänelle viimeisen aterian, joka hänellä oli oikeus nauttia
isänkodissaan. Mutta hän söi vähän. "Vapaus ja erämaa, siinä minun
oikea kotini", sanoi hän ja herkesi syömästä.
Sitten vaelsi hän yhä pohjoisemmaksi Jämtlannin laaksoja kohti ja
eräänä iltana tuli hän niin avaralle kankaalle. Honkien latvoissa
humisi ja ulvoi, ja se teki hänen sydämensä iloiseksi. Polku johti
kohti vuorenseinämää, ja sammal valui kallioröykkiöitä alas. Alhaalla
vuoren juurella istui muutamia metsänkävijöitä naisineen tulen
ympärillä. Mutta oli kuin naiset eivät olisi olleet tavallisia
naisia, vaan metsänneitoja. He pelkäsivät näyttää selkäänsä, joka
oli kuin mätä puunrunko. Kovin huolellisesti kokivat he myös
paloitella ketunhäntäänsä hameen alle, jottei sitä huomattaisi.
Saadakseen lumonsa paremmin miehiin pystymään, veikistelivät he
ruskeita silmiään ja kallistelivat kellankalpeita, kapeita kasvojaan,
joissa poskilla paloivat puolukanpunaiset läikät. Ja yhtä menoa he
loruilivat ja räkättivät, niin että luuli olevansa lintuhäkissä.
Arnljot Jälliläinen ei välittänyt heistä vähääkään, vaan istuutui
ja veti esiin hopealautasen. Siltä hän söi. Lopetettuaan ateriansa,
kysyi hän lautastansa kuivaillessaan: "Mitä uutta, sissit?"
"Eipä erinomaisempaa", vastasivat miehet; "tuolta Snasa-kummulta vain
on parina päivänä kuulunut sellainen hurja itkunjollotus, ettemme ole
uskaltaneet lähellekkään."
"Lähden huomenaamulla asiaa tutkimaan", vastasi hän. Ja sitten
ojentautui hän sammalille yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin rikkain
talokas höyhenpatjoilleen.