Hän purjehti nyt kaikki meret ja valloitti linnoja ja maita ja sai
lisänimen Väkevä. Niin tuli hän myös Wollinin saarelle Itämeressä,
missä oli kuuluisa Jomsviikingien linnoitus Jomsborg.
Sitä pidettiin valloittamattomana, ja sadut kertovat sen muurien
sisällä olleen niin suuren sataman, että kaksisataa suurta laivaa
sopi sinne vieri viereen. Styrbjörn pääsi selville, että päällikkö
oli poissa, ja hän käski väkeään soutamaan ankarasti. Poikittain
sataman suulla kohosi muurattu, torniin päättyvä holvi. Aukoista
sateli kiviä ja palavaa pikeä niiden niskaan, jotka yrittivät lähetä
muuria, ja raudoitetut portit sulkivat sisäänkäytävän. Jyrisevin
sotahuudoin heittäytyivät kaikki soutajat taaksepäin yht'aikaa, ja
Styrbjörnin laiva lensi viuhuen läpi vaahdon. Ryskyen, kuin olisi
paatinen vuori haljennut, musertuivat telkeet, ja portit pamahtivat
auki, mutta laivakin sai töytäyksessä loppunsa. Soturit paneutuivat
silloin airojen varaan ja uivat linnaan. Ja sitten pakotettiin hurjat
ja ylpeät Jomsviikingit ottamaan Styrbjörn Väkevä päällikökseen.
Ketään ei päästetty Jomsviikingien joukkoon, joka oli nuorempi
viittätoista tai vanhempi viittäkymmentä vuotta. Hänen piti olla
karaistu ja reipas, eikä hänen tullut arkailla taistelemasta
yksinään kahta vastaan. Moisille nuorukaisille ja miehille oli
todellinen ilo seurata sellaista johtajaa kuin Styrbjörn. Hän olikin
melkein alituiseen sotaretkillä. Jomsviikinkinä ei hän koskaan
saanut näyttää murheelliselta, ei valittaa eikä vaikerrella, mitä
sitte tapahtuikaan, ja aseleikeissä ja aaltojen tanssissa olikin
siihen harvoin aikaa. Mutta soutumiehet kuulivat hänen öisin
heittelehtivän vuoteellaan, unetonna. Mainetta ja valtaa ja kaikkea,
mitä merikuningas suinkin saattoi halata, oli hän saavuttanut, ei
vain sitä ainoata, mistä hän uneksi öin ja päivin: seisoa isänsä
hautakummulla Uppsalassa svealaisten kuninkaaksi huudettuna. Harald
Sinihammas Tanskasta, joka tarvitsi hänen apuaan, antoi hänelle
tyttärensä puolisoksi. Mutta usein ajatteli Styrbjörn vielä sitä
ylvästä keihäsneitoa Eerikki Voittoisan salissa, ja hänen mielensä
yrmistyi yhä. Uhkauksin pakoitti hän Harald Sinihampaan kaksinsadoin
laivoin saapumaan luokseen.
Kokoontuneet laivat eivät lopulta sopineet edes Jomsborgin suureen
satamaan, ja tuhannenkahdensadan lohikäärmepurren päällikkönä
lasketti nyt Styrbjörn Itämerta ylös yhä valoisampia öitä ja yhä
metsäisempiä saaria kohti.
Saatuaan miehensä maihin Mälar-järven suulle, poltti hän uhmaten
laivansa. Mutta kun Harald Sinihammas näki liekit, käänsi hän äkkiä
purtensa tuuleen ja pakeni kotiinsa Tanskaan. Styrbjörn ei tuosta
kuitenkaan kadottanut rohkeuttansa, vaan läpi metsien raivasi hän
itselleen tien, matkaten Fyriskenttää kohti. "Joko minä pian istun
kunnia-istuimella Uppsalassa", mumisi hän, "tai luodaan minulle
hautakumpu maasta, joka olisi pitänyt olla minun".