Kun Kypärätär tuli neljäntoista vanhaksi, pani hän isänsä kypärän
päähänsä ja otti hänen kilpensä ja keihäänsä ja ratsasti Uppsalaan.
Ruohoisalla sukukummulla istui siellä nuorukainen, joka näytti yhtä
vanhalta kuin hänkin. Hänen ulkomuotonsa oli kova ja uhmaileva, ja
kerran leikkiessään oli hän saanut iskun juomasarvesta, mistä oli
jäänyt yli nenän ulottuva arpi.
"Hyvää huomenta, Kilpineito", tervehti hän. "Eikö sinullakaan ole
ystävällistä sanaa sanottavana sille, joka istuu isänsä hautakummulla
ja huutaa perintö-oikeuttaan? Isäni Olavi ja hänen veljensä Eerikki
hallitsivat kuninkaina yhteisesti koko svealaisten valtakuntaa."
"Kuka sitten on nyt kuninkaana, ellet sinä?" kysyi tyttö.
"Minä olen Styrbjörn ja minua he eivät tahdo kohottaa kilville
ja minulle he eivät tahdo osoittaa kunnioitustaan", huokasi
hän katkerasti. "Kivin ja iskuin ajoivat he minut äsken pois
käräjäpaikalta, koska he eivät halunneet näin nuorta kuningasta."
"Onko Eerikki viisas ja voittoisa?" kysyi tyttö ja laski keihäänsä
poikkipäin hevosensa selkään ja odotti.
Styrbjörn ei vastannut mitään, mutta viha punasi hänen otsansa, ja
hän hypähti seisaalleen kädet nyrkissä. Silloin sanoi tyttö: "Nyt
näen, että Eerikki on viisas ja voittoisa, ja siksi onkin hän oikea
mies meitä hallitsemaan, mutta sinä olet kopea ja pahansisuinen.
Parasta on, että sinä pyydät häneltä muutamia suuria laivoja
ja purjehdit viikinkiretkille." Sitten ratsasti tyttö edelleen
kuninkaankartanoon.
Styrbjörn noudatti hänen neuvoansa. Illalla, kun kaikki olivat
koossa, astui hän saliin. Eerikki Voittoisa istui kunnia-istuimellaan
päivänpaahtamana, korkeana ja miehekkään kauniina, ja leppein sanoin
lupasi hän Styrbjörnille kuusikymmentä täysin varustettua laivaa.
Mutta Styrbjörn ei huolinut edes kiittää, vaan murjotti yhtä synkkänä
paikallaan.
Kauvimpana päätyseinän lähellä seisoi kaksitoista valittua
kilpineitoa. Kypärätär oli jo otettu heidän joukkoonsa
kahdentenatoista ja nuorimpana. Monen sotakarhun kasvot kirkastuivat,
kun he katselivat näitä suloisia olentoja, mutta kilpineidot eivät
kiinnittäneet lainkaan huomiotansa sotureihin, vaan pakisivat
iloisesti keskenään aseistaan ja hevosistaan, jotka tömistelivät
tallissa.
Kun Styrbjörn hyvästiä heittämättä asteli ovea kohti ja kulki
kilpineitojen loistavan parven ohi, kääntyi hän Kypärättären puoleen
ja sanoi: "Ikävä on karkoitetun kuninkaanpojan keinua yksinään
myrskyävillä aalloilla. Seuraa minua, keihäsneito!"
Mutta silloin alkoivat kilpineidot nauraa ja heidän naurunsa soi
voimakkaana kuin kosken pauhu keväällä jäiden temmeltäessä.
"Kilpineito ei seuraa ketään", vastasi Kypärätär, voimatta
vieläkään hillitä nauruaan. "Minullakin oli isä. Vaikka hän olisi
kuollut kymmenin kerroin, pitää hänen kerran kuuleman, että minä
olen hoidellut hänen yksinkertaista talonpoikaispeistänsä yhtä
kunniakkaasti, kuin jos hänellä olisi ollut poika. Pukeudu esi-isiesi
sotisopaan, Styrbjörn, äläkä anna naisten häväistä itseäsi!"
Styrbjörn painui silloin laivoilleen joen suuhun, ja aamun koittaessa
lähti hän matkaan. Upeimmissa laivoissa olivat purjeet koristetut
keltaisin ja punaisin viivoin, ja verkkaisaan, juhlallisesti
liukuivat laivat ruovoston läpi. Kun laivue kääntyi Mälarin ulapalle,
välitse lehteväin saarten, mistä karja heitä oudoksuen töllisteli,
nousi vastatuuli. Mutta kolmekymmentä airoparia pistettiin jokaisesta
laivasta veteen, ja niin kiitivät ne nopeasti tuntemattomia
kaukomaita kohti. Styrbjörn käännähti silloin ympäri ja katsoi yli
rantojen ja sanoi miehilleen: "Ellei minusta kerran tule tämän maan
kuningasta, en tahdo elää."